En sanoisi että Remillä on viestipaikka niin kaukana, nyt kunto on selkeästi ollut vääränsuuntainen alkukauteen nähden mutta sieltä voi olla ihan pätevää menoa ensi vuonna tarjolla. Ylipäätään Vuorelan ja Lindholmin vertaaminen on vähän kyseenalaista, näytöt on aika eri tasolla, Vuorelallahan ei lopulta ole mitään muuta kuin se yksi tour josta puuttui mm. kaikki norjalaiset. Niihin sijoituksiin voi heittää toista kymmentä pykälää lisää samantein jos vertailla haluaa. Sinänsä en tiedä miksi ko. kvartetin viimeinen mahdollisuus olisi ensi vuonna muuten kuin että nuoret vie paikat. Mikä ei ketään haitanne.
Moilanen menee sprintti edellä toistaiseksi mutta ei se tarkoita etteikö kaverista voi myös potentiaalinen viestihiihtäjä kehittyä. Oli Hakolakin sprintteri aikanaan. Toki ennen sitä Moilasen täytyy oppia pärjäämään erähiihdoissakin. En myöskään tiedä mitä erityistä taantumaa hetkeksi nyt juuri tarjotaan muuta kuin ettei Iivo välttämättä aivan tämän päivän kunnossa ole joku vuosi. Viestimitalista en kyllä ennusta mitään.
Parisprintissä kolmikko Kähärä - Joensuu - Matintalo voi kyetä tarjoamaan mitaleista taistelevan joukkueen tulevinakin vuosina. Mutta mahdollinen menestys on kyllä aika sprinttipainotteisesti odotettavissa tuolta porukalta. Jos se Piippo löytäisi tekemisensä. Aina on hyvä toivoa...
Sinänsä naisten hiihto on aina aaltoillut, on ollut hetkiä kun ei ole mitään ja sitten vähän parempia hetkiä. Mutta nyt ei kyllä oikein nuorten kisoihinkaan ole odotuksia laittaa että sen suhteen aika heikolta näyttää.
Tarkasteluaika oli siis olympiadi eli neljä vuotta. Kestävyysurheilussa se on näkökulmasta riippuen lyhyt tai pitkä aika. Maajoukkueeseen siis ydinryhmään on vaikeampi päästä kuin siitä pudota. Muutoksia tapahtuu oikeastaan vain silloin kun joku konkareista heittää sukset nurkkaan. Tämä johtuu kestävyysurheilun luonteesta: kova kuntopohja säilyy (jos sellaisen on ensin hankkinut), vaikka urheilija käy välillä jopa vauvalomalla. Ikä ei ole rasite, Ritu olisi voinut olla vielä näissäkin kisoissa kova sana, mutta nyt ei kaikki onnistunut nappiin.
Moilaselle neljä vuotta on hyvin lyhyt aika: sprintteriksi jalostunee, mutta distanssiin ei vielä jakoa toivottavasti, koska silloin miehillä ei mene hyvin. Toisaalta, huipulle pitäisi nousta äkkiä, jos haluaa olla maailman kärjessä Iivon, Kläbon tai Bolsun tapaan. Tällaisia ei tosiaan montaa ole. Ståhlberg on poikkeusyksilö ja hänen halustaan ja valmennuksen tasosta riippuu, miten nopeasti hän nousee huipulle.
Taantuma syntyy siitä, että viestikvartetista vaikkapa kaksi lopettaisi. Todennäköisin hetki olisi ensi vuoden MM-kisojen jälkeen. Silloin maajoukkueen runko menisi uusiksi. Täytyy tietenkin ottaa huomioon taso: hiihdossa pitäisi joku muukin kuin Iivo olla top 10 ainakin pertsalla parhaimmillaan, taantuma on suhteessa tähän vaatimukseen. Kai miehissä koko ajan löytyy jengiä top 30 maailmancupiin. Epäilemättä Lindholm, Vuorela ja joku muukin pystyy joskus moiseen: mutta se ei varmaan hiihtokansaa tyydytä.
Naisten puolella taantumasta tulee paljon syvempi, jos siis runko lopettaa. On suoraan sanoen aika hirveää katseltavaa SM-hiihtojen tuloslistat. Nuorten, siis 20-v, pitäisi jo kamppailla vähintään nelossijasta, jos mielisivät ihan kansainväliselle tasolle. Sen sijaan, ns. lupauksemme tarpovat jopa sijoilla 10-30 ja jäävät kansallisen sarjan kärjille. Vaatii aikamoista pelisilmää pystyä näkemään, olisiko jostakin oikealla valmennuksella ihan huipulle asti. Kaikki nykyiset maajoukkuenaisemme tulivat kansalliselle huipulle 20-vuotiaina tai jopa nuorempina (distanssissa). Sprintterit ovat asia erikseen.
Oma lukunsa ovat sitten vielä oman tien kulkijat, Piippo ja Korva. Piipolla oli ihan fiksuja ajatuksia hiihtämisestä ja elämästä, mutta filosofoinnilla ei suksi luista kovaa, vaan siinä tarvitaan kovaa harjoittelua. Mitään oikotietä kestävyyslajeissa ei huipulle ole, olivatpa ajatukset miten hienoja tahansa. Jos urheilija ei ymmärrä, että huippuvalmentaja tietää huipulle pääsemisen ehdot urheilijaa paremmin, tuloksena on juuri tuo surullisen hahmon kaksikko. Lahjoja olisi ollut, vaan ei todellista halua huipulle. Iivo taas on tietysti toisenlainen ääriesimerkki, tavoitteet asetettiin korkealle ja niistä ei sitten tingitty tuumaakaan.
Sprintti tarjoaa jonkinlaisen välimallin urheilijalle, harjoittelu on toisentyyppistä kuin distanssissa. Sprintin kautta urheilija voisi saada nopeammin menestystä ja sitä kautta intoa harjoitteluun. Vuosien mittaan myös kestävyysominaisuudet kehittyvät. Naisissa vain Kähärällä on aidosti mahdollisuuksia huipulle, koska huipulle pääseminenkin vie aikaa ja useimmilla naisilla tulevat jo iän rajoitteet vastaan, kun harjoitusmääriä ei vaan saada tarpeeksi korkealle tasolle, ennenkuin onkin jo aika hifistellä, siis etsiä parasta mahdollista määrä/laatusuhdetta. (Ritukin oli jo 23-vuotiaana olympiakisoissa, vaikkei mikään junioritähti ollutkaan).
Suomen ongelma tietysti on sekin, että lahjakkuuksia ei olisi varaa hukata, koska niitä on niin vähän. Jos Korva tai Piippo olisi jo nyt huipun tuntumassa, tilanne näyttäisi ihan erilaiselta, vaikka kumpikaan heistä ei ihan Pärmäkosken tasoinen lupaus ollutkaan. Mutta jos seuraavaa huippulahjakkuutta distanssiin saadaan odottaa kymmenen vuotta, niin siinä välissä naishiihto menettää paljon vetovoimaansa. Suomessa on jo hukattu mäkihyppy, sitten varmaan yhdistetty, joten olisiko seuraavana naisten hiihto? Toivottavasti ei.