Kari-Pekka Kyrö auttoi aitajuoksija Heidi Salmista sopeutumaan korkean ilmanalan haasteisiin. Lopputulos oli huikea: maailmanmestaruus.
www.is.fi
Olisiko jo aika unohtaa menneet ja Kyrön johdolla suomalainen maastohiihto uuteen nousuun? Ainkin itse uskoisin Kyröllä olevan paljon annettavaa, enkä ole koskaan ymmärtänyt, miksi Kari-Pekalla annettiin elinikäinen valmennuskielto.
Minä en ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä Kyrön elinikäistä toimitsijakieltoa ja sitä, ettei häntä enää huolita valmennustoimintaan. En myöskään tajua sitä, miksi Lahden 2001 MM-kisojen tapahtumista jauhetaan vielä tänä päivänäkin jatkuvasti, vaikka kisoista on 20-vuotta aikaa. Menneet ovat menneitä ja nämä tapahtumat voisi jo unohtaa. En ymmärrä tätä suomalaista ajattelutapaa, että jäädään märehtimään esim. 2001 MM-kisojen tapahtumia ja podetaan siitä huonoa omatuntoa ja häpeää. Minusta Kyrö olisi voinut ihan hyvin palata valmennushommiin jo ajat sitten. Hänellä olisi paljon osaamista ja tietotaitoa, josta olisi hyötyä suomalaisessa urheilussa. Lahden dopinginkäryt olivat myös ainakin osittain ymmärtääkseni norjalaisten juoni, jolla haluttiin pelata suomalaiset pois tieltä. Tätä ei kyllä Iltasanomien toimittajat yms. tuo esille.
Oli laji mikä hyvänsä, niin huipulla käytetään dopingia. Yksittäisissä kisoissa voi pärjätä ilmankin, jos sattuu "pöljä" päivä, mutta jatkuva menestyminen vaatii kyllä dopingin käyttöä. Edelleenkin joillain suomalaisilla on sellainen vahva ajatus, että huipulla voi pärjätä ilman dopingia ja vain suomalaiset ovat syyllistyneet dopingiin ja sen takia pitää hävetä. Joskus kahvipöytäkeskusteluissa esim. työpaikalla on noussut esiin nämä asiat ja olen sitten juurta jaksaen selittänyt asian, että kaikki dopingia käyttävät ja sitten jotkut ovat ihan huuli pyöreinä, että miten voit tuollaista väittää ja ovat sitä mieltä, että ilmankin voi pärjätä. Jotkut ovat sitten kai vaan niin sinisilmäisiä. Esimerkiksi norjalaisten hiihtäjien runsas dopingin käyttö on ihan päivänselvä asia ja kyllähän Björgen esim. myönsi dopingin käytön. Norjalaisilla on rahaa, jolla peitellä kiellettyjen aineiden käyttöä ja heillä on myös vahva edustus Wada:ssa ja FIS:ssä. Eihän esim. Johaug saanut niin pitkää kilpailukieltoa, kuin olisi sääntöjen mukaan pitänyt saada. Yllätyin, että hän sai edes jonkinlaisen kilpailukiellon, koska Sundby selvisi käytännössä ilman kilpailukieltoa, kun se piti kärsiä keskellä kiivainta kilpaikukautta keskikesällä.
Mutta jos nyt keskustellaan suomalaisten hiihtäjien tilanteesta tätä kautta ja tulevaisuutta silmällä pitäen, niin huolestunut pitää olla. Iivo Niskanen varmasti menestyy alkavalla kaudella, jos harjoittelukausi on sujunut hyvin ja pysyy terveenä. Mahdollisuuksien rajoissa varmaan on, että hän voisi olla vielä vuoden 2026 olympialaisissa maailman huipulla. Se on eri asia, että onko motivaatiota jatkaa sinne asti, vaikka edellytyksiä suorituskyvyn ja terveyden kannalta olisi.
Krista Pärmäkosken viimeiset kaudet ovat olleet vähän alavireisiä ja vaikeita. Toki viestissä tuli viime talvena pronssia. En tiedä, miksi ura kääntyi vähän laskusuuntaan 2017 MM-kisojen jälkeen. Sairastelut ovat varmaan osasyy, mutta eivät ne nyt kaikkea selitä. Kyllä hyviäkin suorituksia mahtuu joukkoon, mutta olisin odottanut enemmän. Toki norjalaisille dopinghiihtäjille on vaikea pärjätä. Vähän sellaista on ilmassa, että Pärmäkosken ura voi päättyä tähän kauteen. Toivotaan, että Pärmäkoski pystyisi palaamaan omalle huipputasolleen ja taistelemaan tosissaan olympiamitaleista ja maailmancupin palkintopallisjoituksista. Aika paljon on kysymysmerkkejä ilmassa varsinkin, kun viime kaudet eivät hyviä ole olleet. Hienon uran on joka tapauksessa tehnyt.
Kerttu Niskasen koko ura on ollut aika vaihtelevaa. Siihen on mahtunut sekä ylämäkiä että alamäkiä. Välillä on kulkenut todella lujaa ja sitten taas välillä on ollut sijoilla ynnä muut. Kertulla on ollut sairasteluita kyllä ihan liikaa ja viime kauden päättänyt vamma oli kyllä ikävä tapaus, kun oli oikein hyvässä vireessä. Kerttu on päässyt oman potentiaalinsa edellyttämälle tasolle vain ajoittain. Olen tätä asiaa ihmetellyt ja miettinyt, että onko harjoittelussa tehty joskus asioita pieleen, vai mistä on kiikastanut. Ylikuntoakin on uran varrella ollut. Jossain haastattelussa Niskanen sanoi, että motivaatiota uran jatkamiselle vielä alkavankin kauden jälkeen on. Ei hän kyllä enää nuori hiihtäjä ole ja vääjäämättä ura lähtee kulkemaan kohti auringonlaskua jossain vaiheessa. Ei kai se mahdotonta ole, että hän voisi vielä pari vuotta olla kärkipäässä kansainvälisellä tasolla, jos kaikki hyvin menee. Kerttu on vähän mysteeri, kun edellytyksiä olisi, vaikka mihin, mutta odotukset eivät ole täysin toteutuneet, enkä tiedä, mitä tästäkään kaudesta voi odottaa.
Jasmi Joensuun ja Vilma Nissisen kohdalla olen miettinyt, että voisiko heillä olla mahdollisuuksia päästä maailman huipulle. Joensuu on 25-vuotias eli ei enää mikään junnu, mutta ei myöskään mikään kolmekymppinen, joka on uransa jälkimmäisellä puoliskolla. Nissinen on pari vuotta nuorempi, mutta ei hänkään nyt ihan junnu enää ole. Ruotsalaiset ja norjalaiset hiihtäjät ovat aika pian 20-ikävuoden jälkeen nousseet maailman huipulle eli siinä mielessä kumpikin on aika paljon jäljessä, jos ajatellaan urakehitystä. Molemmat ovat väläytelleet, mutta silti he ovat kuitenkin vielä lopulta aika kaukana maailman kärjestä. Toisaalta molemmissa on ainakin jotain potentiaali, mutta en osaa sanoa, kuinka korkealle tasolle heidän potentiaalinsa riittää. Heidän esityksiään on mielenkiintoista seurata alkavalla kaudella. Nyt pitäisi minun mielestäni ottaa merkittäviä kehitysaskeleita. Nissiselle on voinut tehdä hyvää, kun päässyt harjoittelemaan Pärmäkosken kanssa. Tietenkin kestävyyslajeissa pitää muistaa, että huipulle noustaan useimmiten vähän myöhemmällä iällä.
Matintalo on 24- vuotias ja kyllä hänenkin pitäisi ruveta maailman kärkeä hätyyttelemään, jos aivan terävimmälle huipulle aikoo. Ei hän ole enää mikään junnu. Hänessä on potentiaalia ja hän on myös väläytellyt. Hyviä maailmancupin sijoituksia hänellä on ja viesteissä on hyviä hiihtoja tehnyt. Kehitys on junnannut paikallaan ja viime kausi oli vähän tasapaksu. Tosi vaikea hänestäkään on sanoa, että kuinka korkealle hänen potentiaalinsa voisi riittää. Olisi hyvä, jos nousisi ihan huipulle, kun ei Suomessa huippuhiihtäjiä liikaa ole.
Korvan ja Piipon osalta olen jo menettänyt toivoni. Kumpikin ovat olleet jo jonkin aikaa ilman valmentajaa ja harjoitelleet lähinnä itsekseen. Ei ole hyvä asia minun mielestäni, jos tavoitteet ovat maailman huipulla. Molemmilla on motivaatiopuoli iso kysymysmerkki ja tällä hetkellä näyttää siltä, että motivaatio ei ole sillä tasolla, mitä ammattiurheilijalla pitää olla. Kummallakin on mennyt nyt kaksi kautta täysin päin seiniä, mikä on paha juttu kehityksen ja tulevaisuuden kannalta. Molemmat ovat siinä iässä, että pitäisi saada alle hyviä harjoitusjaksoja ja päästä kehittämään kaikkia osa-alueita. Myös kilpailemaan pitäisi päästä, kun sekin kehittää. Korvalla meni siinä kohtaa pieleen, kun hänen piti sinne armeijaan jostain syystä mennä. Jossain haastattelussa hän sanoi, että oli armeijajuttujen päälle harjoitellut ja vetänyt itsensä ihan piippuun. On aika mahdotonta yhdistää ammattimaista treenaamista ja armeijaa keskenään. Ehkä se armeijaan meneminen kertoo motivaation puutteesta tai ainakin siitä, ettei hän itsekään tiedä, mitä haluaa. Toisaalta ymmärrän hyvin, jos arvelluttaa ryhtyä ammattiurheilijaksi, koska onhan se touhu raadollista ja kovaa. Siinä ei elämään paljon muuta mahdu kuin kilpaileminen ja treenaaminen. Ei se kaikille sovi. Piippo ilmeisesti treenasi itsensä aika pahasti piippuun ja tuli rasitusvammoja yms. Ei hänestäkään sitten ilmeisesti ollut huippu-urheilijaksi. Ei nyt heidän osaltaan peliä ole vielä täysin menetetty, mutta ei hyvältä näytä ja ennusmerkit ovat huonot. Suomalaisen hiihdon kannalta tämä tilanne on todella huono, jos menetetään kaksi tulevaisuuden lupausta, joilla olisi ollut oikeasti potentiaalia maailman huipulle. Se on ihan selvää, että molemmat olisivat voineet maailman huipulle päästä. Suomalaisia huippuhiihtäjiä ei hirveästi ole, niin valitettava tilanne.
Iivo Niskanen tulikin jo käsiteltyä. Ristomatti Hakolan ja Joni Mäen osalta olen miettinyt, että voisivatko molemmat ottaa kehityksessään vielä pari askelta eteenpäin. Mäki on 26-vuotias, joten hänen voisi ajatella vielä kehittyvän ja on hänellä monia hyviä ominaisuuksia. Hänen pitäisi vain jättää sählääminen ja kolarointi pois. Hänellä on hyviä sijoituksia maailmancupissa ja jotenkin hän on siinä aivan rajoilla, että voisi päästä ihan sinne terävimpään kärkeen sprinteissä säännöllisesti. Jotain vielä puuttuu ja en tiedä kuinka paljon Mäellä on vielä mahdollisuuksia kehittyä ja parantaa. Hänestä voi olla iloa tulevaisuudessa. Hakola on kolmekymppinen ja hän nyt on uransa jälkimmäisellä puoliskolla. Hyviä ominaisuuksia hänellä on ja hyviä suorituksia on takana, mutta jotain on puuttunut, että ihan terävimmän kärjen olisi saavuttanut. Hänellä on ollut turhan paljon loukkaantumisia. Hakolasta on varmasti iloa viestihiihtäjänä, mutta ihan terävin kärki saavuttamattomissa.
Perttu Hyvärinen on keskitason kansainvälinen hiihtäjä ja se taitaa hänen tasonsa olla. Ei hän enää kehity. Markus Vuorela on 25-vuotias, joten hän on periaatteessa vielä kehittyvässä iässä, mutta sijoitukset maailmancupissa ovat jääneet vaatimattomiksi, eikä kehitystä ole tapahtunut. Nyt meni syksy pilalle loukkaantumisen takia. Ei hän vaikuta hiihtäjältä, joka voisi maailman kärjen saavuttaa. Taitaa jäädä Hyvärisen tavoin keskitason kansainväliseksi hiihtäjäksi. Miehissä kärjen saavuttaminen on vielä vaikeampaa, kuin naisissa.
Lauri Vuorinen ja Verneri Suhonen ovat molemmat isoja kysymysmerkkejä, että missä se lopullinen taso on. Vuorinen on 26-vuotias, joten jos sinne maailman huipulle haluaa, niin nyt viimeistään pitäisi olla jo ihan huipun tuntumassa säännöllisesti. Sanoisin, että sama koskee myös 24-vuotiasta Suhosta, koska molempien kohdalla puhutaan lähinnä sprinteistä. Sprintti on matka, jolla he voivat menestyä. Kumpikaan ei ole kansainvälisellä tasolle esittänyt juuri mitään. Yksittäisiä hyviä suorituksia, mutta ne ovat todellakin jääneet yksittäisiksi. Kehitystä ei ole tapahtunut.
Ei tulevaisuus hirveän ruusuiselta näytä sen jälkeen, kun Pärmäkoski ja Niskaset lopettavat. Miesten puolella Suomella ei ole aikoihin ollut tilannetta, että olisi esim. 3-5 hiihtäjää yhtä aikaa huipulla. Naisten puolellakin siitä on jo jonkin verran aikaa, kun sijoilla 1-15 oli 3-5 hiihtäjää melkein joka kisassa. Naisissa on ollut pidempään paljon parempi tilanne, mutta on sekin selvästi huonompaan suuntaan mennyt. Näyttää nyt siltä, ettei tulevaisuudessa kannata ihan hirveästi odottaa menestystä suomalaisilta ja puhun nyt sijoista 1-10. Yksittäisissä kisoissa yksittäisiltä hiihtäjiltä se voi onnistua satunnaisesti, mutta laajalla rintamalla ei välttämättä onnistu Pärmäkosken ja Niskasten jälkeen.
Hiihtoa seuraan paljon, mutta en oikein osaa sanoa, että kuinka monta näistä nuoremmista hiihtäjistä omaa niin paljon potentiaalia, että voisivat nousta maailman huipulle tai edes sinne terävimmän kärjen tuntumaan.
Anni Alakoski
Emmi Lämsä
Jasmin Kähärä
Juuso Haarala (näytöt ovat jääneet vaisuiksi ja kehitys junnaa paikoillaan)
Joel Ikonen
Miro Karppanen
Lauri Lepistö (näytöt ovat jääneet aika vaisuiksi ja kehitys junnaa paikoillaan)
Remi Lindholm
Lauri Mannila
Verneri Poikonen
Emil Liekari
Tino Stenman
Santeri Pirneskoski
U23 maajoukkue
Josefina Böök
Ida Haapala
Siiri Kaijansinkko
Lotta Kurttila
Anni Lindroos
Tiia Olkkonen
Amanda Saari
Vilma Ryytty
Oskari Hökkä
Petteri Koivisto
Niilo Moilanen
Miska Poikkimäki
Arsi Ruuskanen
Alexander Ståhlberg
Johannes Vuorela
Sitten on tietenkin vielä näistä edellä luetelluista vielä nuorempia hiihtäjiä, jotka ovat sitten jo lähes tuntemattomia. Ståhlberg, Koivisto ja Moilanen nyt ovat ainakin sellaisia, joilla on käsittääkseni potentiaalia päästä ihan huipulle asti. Aika näyttää, kuinka pitkälle pääsevät. Jostain syystä vuosien varrella on ollut todella monia nuoria lupaavia hiihtäjiä, joista ei ole sitten tullut edes keskitason kansainvälistä hiihtäjää. Esimerkiksi Marjaana Pitkäsestä joskus kauan sitten puhuttiin, että hänessä olisi kansainvälistä potentiaalia, mutta hän jäi kansallisellakin tasolla ihan hyväksi hiihtäjäksi. Ehkä Suomessa saa turhan helposti lupauksen statuksen, mutta aika paljon Suomessa hukataan myös lupauksia. Toki huipulle on vaikea nousta ja se vaatii kovaa työtä, eivätkä kaikki ole siihen valmiita ryhtymään. Esimerkiksi Antti Ojansivu ja Sami Lähdemäki olivat myös aikoinaan sellaisia, joista odotettiin paljon. Lähdemäki teloi itsensä pahasti jollain Keski-Euroopan leirillä joskus. Se varmaan vaikutti hänen kohdallaan. Aika harvoin näiden lupausten kanssa tunnutaan onnistuvan. En tiedä, mistä johtuu. Toivottavasti tätä on jossain mietitty.
En tiedä olenko pessimistinen, mutta en varsinkaan naisten puolella näe tulevaisuutta mitenkään hyvänä ja valoisana.
