Nyt, kun kisat ovat onnellisesti ohi, eikä mitalijuhlia tarvinnut sen kummemmin miettiä, niin ajattelin sanoa muutaman ajatuksen, jotka kisat kirvoittivat mieleeni.
Viikon ajan on etsitty sylkykuppeja, kenen niskaan likasaavi kaadetaan. Osansa on saanut Mika Noronen, valmennusjohto, puolustus, Kimmo Rintanen ja muut ei niin suuren tähtistatuksen omaavat pelaajat. Kritiikki on varmasti paikallaan, mutta mielestäni nyt olisi tärkeämpää miettiä, mitä jatkossa pitää tehdä paremmin.
Ensinnäkin, aina puhutaan, miten uusia pelaajia pitää ajaa arvoturnauksissa sisään, jotta heistä joskus kasvaisi ratkaisupelaajia. Näin ilman muuta pitää ollakin. Yhden kentällisen verran kisajoukkueesta pitäisi olla nuoria lupauksia, jotka saisivat itselleen tulikasteen ja kenties sitä kautta ovat niitä vastuunkantajia jatkossa. Pitäähän Raipenkin joskus päästä eläkkeelle.
Pelaajien sisäänajoa tärkeämpää on mielestäni, että maajoukkue alkaa opetella johtoasemassa pelaamista sekä oman pelitavan nopeaa muuttamista tilanteen mukaiseksi. Pelaajien tähtistatuksella ei ole juuri suurta merkitystä, jos pelitapa toimii. Valmentajat puhuvat, että EHT ja muut harjoitushöntsyt ovat niitä, joissa näitä asioita opetellaan. Kisat ovat kuulema liian arvokkaita sellaisten asioiden harjoittelemiseen.
Tällä hetkellä Suomen maajoukkueen tilanne on kuitenkin se, ettei hyvin menneiden harjoituspelien antia saada pidettyä kasassa arvoturnauksissa. Näin kävi tänäkin vuonna tärkeimmissä peleissä. Toisaalta, mitä hyötyä on suvereenista EHT:n hallinnasta, jos menestyvää pelitapaa toteuttaneet pelaajat eivät ole arvoturnauksessa mukana?
Kun pelataan tuloksesta, niin Suomen peli puuroutuu, eikä kuristusotetta naapurista saada pidettyä loppuun saakka. Kova työ menee aivan hukkaan, kun johtoasemasta ei saada pidettyä kiinni. Ja kerran kirvonnutta otetta on lähes mahdoton saada enää takaisin ainakaan huippumailta.
Varsinkin siinä vaiheessa, kun pelataan tuloksesta, niin tyyliseikat ovat sivuseikkoja. Kukaan ei muista viiden vuoden kuluttua, millaisella pelillä mestaruus on voitettu. Johtoasemassa peli pitää pystyä jäädyttämään. Kanadasta sekä Kazakstanista ja Valko-Venäjästä pitäisi ottaa tässä oppia. Ne viivyttävät jokaista mahdollista tilannetta, ettei vastustaja saa otetta.
Puolustuskannalle siirtyminen on Suomen pelissä merkinnyt aloitteen siirtämistä vastustajalle. Ruotsi hallitsee maailmassa ehkä parhaiten oman johtoasemansa puolustamisen. Ironista kyllä joukkue teki samat virheet finaalissa kuin Suomi paria päivää aiemmin puolivälierässä. Ruotsin pelin ollessa uomissaan joukkue on tappavan tehokas. Peli näyttää passiiviselta, mutta pelaajat ovat koko ajan valmiina iskemään, jos paikka aukeaa. Ruotsi on näin tehnyt jo vuosia ja menestynyt hyvin. Miksei Suomi pysty samaan?
Pelaajien oppirahoja maksetaan joka arvoturnauksessa. Mielestäni nyt pitäisi alkaa maksamaan koko joukkueen oppirahoja. Pelillisten asioiden harjoitteleminen isoissa kisoissa voi maksaa voittoja ja mitaleita, mutta mielestäni pelaajille saatava oppi on arvokkaampaa kuin yksittäiset voitot. Trityksen ja erehdyksen kautta opittu menee taatuimmin perille.
Ennen kaikkea olennainen muutos pitää syntyä korvien välissä ja tekemisen kulttuurissa. Kaikki on mahdollista ja ainostaan laittamalla itsensä likoon voi jotain saavuttaa. Nämä elementit ovat loistaneet poissaolollaan viime arvoturnauksissa. Ainoa oikea tavoite on mestaruus. Kaikki muu johtaa siihen, että tärkeimpiin peleihin lähdetään hävinneenä etukäteen. Pelin jälkeen voidaan sitten selittää: "sijat 4-loput on ihan yhtä arvokkaita ja eikä me huonoille hävitty.."
Pelitavan muutokseen kuuluu mielestäni ilman muuta myös sukupolvenvaihdos. 1990-luvun menestysvuosien pelaajat alkavat väistämättä olla uransa ehtoopuolella parin vuoden sisällä, joten nyt on alettava tuoda maajoukkueeseen uutta verta. Sitten, kun Koivun, Lehtisen, Timosen ja kumppaneiden aika on ohi, niin Suomella on takarivissä valmiina nippu nuoria pelimanneja tekemässä esiinmarssia. Kun nuorten seassa on muutama kokenut kaveri rauhoittamassa, opastamassa ja tasapainottamassa pakettia, niin Suomelta voi odottaa menestystä.
Sveitsi teki 1990-luvun lopussa hyvän ratkaisun ja nosti maajoukkueeseen nuoria pelaajia ja pikkuhiljaa maan taso kiekkoilussa on noussut kohti seitsemää kärkimaata. Sveitsi pystyy hyvänä päivänä kaatamaan kenet tahansa, mutta rutiini ei vielä riitä koko turnauksen kestävään huippusuoritukseen. Kuullostaa kovasti Suomelta 10-15 vuotta sitten. Täysosumaa Sveitsi ei ole uudistusten jälkeen vielä saanut, mutta sekin aika tulee vielä.
Suomen on mielestäni tehtävä Sveitsin kaltaiset linjaukset maajoukkueessa ja sen lisäksi myös kotimaan sarjoissa. Nuorissa on tulevaisuuden vastuunkantajat. Jos heille ei vastuuta tarjota, niin eivät he sitä osaa kantaa myöhemmälläkään iällä, kun siihen olisi ryhdyttävä.
Nämä nyt olivat meikäläisen ajatuksia siitä, miten Suomen peliä pitäisi kehittää jatkossa.
edit: pikku viilausta kieliasuun.
