Ohhoh, tällaisenkin ketjun olen joskus luonut. Aihe tuli mieleen kahdesta asiasta: väittelin eilen pubissa ystäväni kanssa siitä, onko olemassa yleisiä ja objektiivisia keinoja arvioida fiktiivisen tuotteen "hyvyyttä" vai onko arvioinnissa tyydyttävä täyteen relativismiin - vain yksilön kokemus ratkaisee. Toiseksi yliarvostus tuli mieleen katsoessani IMDB:n sijalla #75 majailevan Oldboyn, joka minun silmissäni paljastui melkoisen yliarvostetuksi tekeleeksi ja huonoimmaksi elokuvaksi, mitä Park Chan-wookilta olen nähnyt. Se innoitti etsimään tätä ketjua, mutta oikeastaan enemmän kiinnostaa kuitenkin käsitellä tuota aika tärkeää kysymystä siitä, voiko elokuvia arvostella muuta kuin ennakkoon asetetuin ehdoin? Ovatko elokuvat ilman ennakkoon päätettyjä, väistämättä jossain määrin mielivaltaisia sääntöjä aina yhtä hyviä tai huonoja ja niiden arvo vain katsojan kokemuksessa?
Olen sen verran rohkea, että väitän elokuvilla olevan paljonkin kaikenlaisia objektiivisia mittareita ja onnistumista/epäonnistumistakin voi mitata. Esimerkiksi juoniaukkoja voi osoittaa logiikalla, samoin kuin esim. tarinan poikkeamista sen sisäisestä logiikasta tai säännöistä. Sisäisen logiikan sinänsä voi tehdä melkein millaiseksi tahansa, elokuvahistoriassa monet merkkiteoksethan ovat tahallaan absurdeja ja niiden sisäinen logiikka tosimaailmastamme piittaamaton. Toisaalta on myös paljon niitä tarinoita, jotka sijoittuvat kyllä meidän todellisuuteemme, mutta joissa ei ole nähty vaivaa esim. jonkin juonen kannalta keskeisen tapahtuman mahdollisuuteen siinä fysikaalisessa maailmassa, jossa elokuva tapahtuu. Muistan joskus dekkaristi Ari Paulowin luennolta, että häntä harmitti törkeästi tarinan keskeisen käänteen mahdottomuus (tuohon aikaan salattu tekstiviesti tjsp.), jonka hän kuuli vasta lukijalta.
Objektiivisesti voidaan arvioida myös sellaisia asioita kuin omaperäisyys, koska meillä on valtava määrä elokuvia, joiden juoni on esim. suoraan kopioitu tai vähintäänkin täynnä kliseisiä juonenkäänteitä. Toki myös kliseillä voi pelata monella tapaa tarkoituksella, joten objektiivinen arviointi ei välttämättä ole erityisen helppoa. Otetaan esimerkiksi vaikkapa suosikkielokuviini lukeutuva La La Land (2016), joka häpeilemättömästi käyttää hyväksi vanhojen musikaalielokuvien ystävien nostalgiannälkää. Se on sitten hankalampi kysymys, miten näyttelyn laatua arvioitaisiin? Onko sille olemassa objektiivisia kriteerejä?
Väittely pubin pöydässä ei johtanut yksimielisyyteen, molempien meidän mielestä toinen oli väärässä, minun ollessani siis sitä mieltä, että elokuvan hyvyyttä ja/tai huonoutta voi objektiivisillakin mittareilla arvioida. Sitä en kiistä, etteikö katsojakokemus olisi täysin subjektiivinen ja kiistaton. Jos jonkun mielestä The Room, Disaster Movie ja Tappajahain Kosto muodostavat maailman parhaimpien ja parhaiten näyteltyjen elokuvien kolmikon, mikäpä minä olen hänen kokemustaan kieltämään? Sen sijaan tuntuisi - kieltämättä vetoan tässä nyt myös intuitioon - väärältä sanoa, ettei olisi mitään yleisiä ja objektiivisia kriteerejä tämän mielipiteen arvioimiseen. Vai mitä mieltä Jatkoajan raati on tällaisesta asiasta?
Elokuvien arvioiminen on tosiaan hyvin pitkälle subjektiivista, mutta kyllä se aina joskus eksyy objektiivisuuden puolelle. Jos joku sanoo, ettei pidä vaikka Citizen Kanesta, niin hänen ei voi sanoa olevan väärässä. Mutta sitten kun hän alkaa avata konkreettisia syitä sille miksei pidä Citizen Kanesta, niihin syihin voi olla mahdollista tarttua ja osoittaa toisen olevan väärässä jopa ihan objektiivisesti katsoen. Ainakin ehkä osin.
Yleisesti on vaikea sanoa, että mikä elokuva on mitäkin parempi (miksi tosin haluaisi sellaista tarkkaa hedelmätöntä arvottamista tehdäkään) ja erityisesti miksi. Monesti tuntuu, että yleinen suosio sanelee sen, millaiset elokuvat ja millainen tyyli nähdään "objektiivisesti hyvänä". Mutta entäs kun joku 2001: Avaruusseikkailu otettiin ilmestymisaikana aika heikosti vastaan ja se vasta ajan myötä nousi suosioon klassikoksi. Itse elokuva ei muuttunut missään vaiheessa. On muuttuvia trendejä. Sitten taas voi olla vaikea löytää sanoja perustella, miksi jokin hölmö elokuva on parempi / yhtä hyvä kuin jokin vakava elokuva.
Samalla on kiistämätön objektiivinen fakta, että vaikka nyt Tappajahai on parempi elokuva kuin Tappajahain kosto. Ei siitä pitäisi syntyä väittelyä kuin teoriatasolla. Ja käytettiinpä mitä vain "hyvän elokuvan" mittaria sitten siinä teoreettisessa väittelyssä, niin eiköhän ne kaikki aikalailla osoittaisi Tappajahain olevan objektiivisesti parempi
elokuva. Se on vain fakta. Ei kukaan voi ihan tosissaan väittää muuta, vaikka pitäisi Tappajain kostosta suuresti.
On tiettyjä objektiivisia mittareita, joita voi seurata ja sen perusteella yrittää arvottaa elokuvaa. Isoimpana ehkäpä juurikin mainittu tarinankerronnan logiikka. Mutta se on vain yksi asia lukemattomista, eikä tarinankerronnan logiikka varmastikaan ole se syy, miksi katsomme elokuvaa. Kerronnan logiikka on tärkeä asia elokuvan toiminnallisella tasolla, mutta se on kaukana tärkeimmästä (tematiikka, draama ja hetket). Sitä paitsi elokuvissa on oltava tilanteita, joissa se loogisin ratkaisu ei ole läsnä/olemassa. Hahmojen on mokattava ja tehtävä vääriä, tyhmiäkin, ratkaisuja. Se on draamaa ja tarinankerrontaa - kunhan siihen tekoon yhdistyvät hahmon halut ja haaveet.
Yleisesti hyvä elokuva tarvitsee hyvän tarinan, joka täytyy olla hyvin kerrottu. Hyvä tarina tarvitsee hyvän ja johdonmukaisen päähahmon. Päähahmo on portti draamaan/konfliktiin ja draama/konflikti on portti hyvään elokuvaan. Ja silti elokuva on niin monimutkainen peto, että en kyllä osaa yksilöidä mitään toimivia objektiivisia mittareita. Osaan eritellä miksi jokin elokuva minulle toimii tai ei toimi. Ja silti joku muu voi pitää samasta leffasta, jossa on mielestäni perustavanlaatuinen virhe vaikkapa kässärin rakenteessa (vaikka John Carter).
Elokuva ei ole raksilista, jossa asioiden x,y,z on toteuduttava, että elokuva on hyvä. Tai että sen on oltava virheetön jokaisella osa-alueella ollakseen mestariteos. Mielestäni loppukädessä elokuvia ei pitäisi edes arvottaa arvosanoilla ja rankingeilla. Elokuva on niin paljon enemmän kuin tekninen ynnättävissä oleva asia. Se on kuin alkemiaa. Voit yhdistää samat aiemmin toimineet ainekset samassa tilanteessa ja jostain tuntemattomasta syystä lopputulos on eri.
Todella hyvillä elokuvilla on sielu. Voimme yrittää katsoa elokuvaa (semi)objektiivisesti ja todeta, että mikä elokuva tuntuu kokonaisuutena hallitulta - teknisesti, kerronnallisesti ja mitä muita tapoja pidämmekään älyllisesti tärkeänä. Mutta sen jälkeen? Sen jälkeen, todella suuret elokuvat resonoivat meissä huomattavasti mystisemmin, jopa kemiallisesti, ja puhuttelevat meitä henkilökohtaisella tasolla. Ne eivät tunnu huolellisesti rakennetuilta paloilta selluloidia, vaan ne tuntuvat yhtä rajattomilta kuin oma mielemme ja yhtä suurelta kuin oma sydämemme.
Me katsomme elokuvia ennen kaikkea kokeaksemme joitain suurta. Emme varsinaisesti arvostaaksemme elokuvantekoon liittyvää taiteellisuutta tai toteutusta, vaan haluamme jotain syvempää. Tunteita, ajatuksia ja sen elokuvan hetkessä läsnä olemista. Joten haluamme elokuvilta enemmän kuin x, y tai z. Joten miksi sitä sitten vaivautuisi noilla x,y,z asioilla arvostelemaan tai arvottamaan elokuvia? Elokuvista voi nauttia niin jumalattoman monilla eri tavoilla ja eri elokuvilla on eri tavoitteita.
Esimerkiksi juuri The Room on paska elokuva. Mutta sillä on niin iso tyhmä sydän, että jotenkin se onnistuu luomaan tiettyjä hetkiä, jotka ovat niin mahdottoman kehnoja ja kiusallisia, että elokuva jotenkin herää uudella tavalla eloon. Joskus tyhmyydessä piehtaroiminen on koko elokuvan tarkoitus. Siihen jos laitetaan vierelle vertailuun joku täysin tunteita herättämätön ympäripyöreä mutta ammattimaisesti tehty elokuva, niin ihmiset osoittavat The Roomin tyhmiä hetkiä ja sanovat sen olevan huonompi elokuva. Koska tuo toinen elokuva ei herättänyt heissä mitään tunteita, koska se oli niin hajuton ja mauton. Sitten kun mennään pari kuukautta eteenpäin, niin ne elokuvat muistetaan jotka resonoivat katsojissa. Tuo ympäripyöreän elokuvan olemassaolo on unohdettu, mutta The Room jää sinne jonnekin tietoisuuden takaosiin pyörimään.
Joten kumpi elokuva on parempi? Ei sillä ole väliä. Parempaa olisi puhua siitä, miten ne on tehty ja miten ne meihin vaikuttavat. Heti kun mennään hyvä/huono -keskusteluun, niin siinä kadotetaan se, mikä on kummassakin elokuvassa on kiinnostavaa.
Elokuvissa ja sen ympärillä olevassa kritiikissä sekä keskustelussa tärkeintä olisi tutkiminen. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun oma mielipide jonkun elokuvan kohdalla on muuttunut radikaalisti suuntaan tai toiseen, kun on lukenut jotain jonkun muun kirjoittamaa, joka on saanut ajattelemaan elokuvasta eri tavalla.
Stanley Kubrickia pidetään ehkä kaikkien aikojen teknisesti taitavimpana elokuvantekijänä (x,y,z). Ja silti ne olivat ne abstraktit asiat, jotka tekivät hänestä suuren. Vaikkapa näyttelijöiden kanssa "leikkiminen". Hän ei ottanut sataa ottoa yhdestä kohtauksesta yltääkseen täydellisyyteen. Hän otti sen sata ottoa, koska hän etsi jotain. Eikä hän tiennyt mitä, mutta jotain. Ehkä sitä oudointa ja vetävintä mahdollisinta versiota. Sielua.
Mielestäni avainkysymys elokuvan "hyvyyden" määrittämisessä ei ole se, että onko elokuva hyvä vai ei. Vaan että toimiiko elokuva. Eli täten jokainen elokuva on oma tapauksensa. Siinä mielessä minkään yleisen objektiivisen määritelmän luominen on aika mahdotonta, vaikkakin yritykset ja keskustelut sinänsä voivat olla kiinnostavia. Loppukädessä tosiaan elokuvan tekee hyväksi juuri se, minkä sanot tekevän elokuvasta hyvän. Loppu on sitten kiinni siitä, millä tavalla kommunikoit sen alkuun palatakseni.