Se kesä oli sateinen, sateisempi kuin viisitoista kesää sitä ennen. Viisitoista pitkää kesää sade oli moukaroinut, tipotellut, ripsinyt, satanut, sadettanut, vihanut ja rakastellut takapihan kuohkeaa ja ilmavaa, hapekasta, vihreää, ravinteikasta, soikeaa peltoa. Viisitoista syksyä sade verotti, viisitoista kevättä sade herkisti, viisitoista talvea sadetta ei ollut kuulunut, näkynyt, huomattu, ajateltu tai ymmärretty. Kesä oli täyttänyt vasta kuusitoista, kun pilvipeitto rakoili, väistyi, vetäytyi ja antautui kuin tsunamia edeltävä rannikko aaltoa edeltävänä hetkenä, kuin hetki joka silloin joskus tuntui siltä että sen oli kokenut, mutta kokemus oli ollut vain hetki ajan virrassa, aallon harjalla. Viisitoista pitkää ja kivuliasta, tuskallista, ahdistavaa, muistettavaa ja unohdettua kesää, jotka kulkivat ajan selkärangassa kuin lapamadot hauen selkäevissä, unohdettuina, haavoittuvina, limaisina ja valkoisina kuin mannerheimin urheat soturit sisällissodassa jota punakapinaksi, vapaussodaksi tahi historian merkkipaaluksi kutsutaan. Nuori, hedelmällinen, laillinen ja rakastettava, impi ja kokematon kesä odotti minua niin kuin odottaa kuolema, verisuonitaudit, diabetes, alkoholismi, eturauhasen liikakasvu ja muistihäiriöt. Muistihäiriöt, jotka peitän vaippojeni tuoksuun ja keinutuolin hiljaiseen, äänettömään, narisevaan ja humisevaan ääneen.
