Jos muistellaan syksyä 2005, HPK:n päätös potkia Jukka Jalonen mäelle oli napakymppi. Yli vuosikymmen päävalmentajana miesten sarjoissa, Kerhossa jo 4 kautta, ja näytöt? 0 pokaalia. Syksyisin taas hassuttelee vastustajaa HPK ja ensimmäinen vartti 3–0. Keväällä neljä kertaa peräkkäin perseraiskaus valmentajalta, jonka pelikirjassa on muitakin sivuja kuin Rinkelinmäen hurmos, ja kolmasti pronssit kaulaan.
Ikuinen häviäjä Jalonen luiskaan ja mestaruus tuli heti keväällä 2006.
HPK:sta löytyy myös toinen oiva esimerkki eli Antti Pennasen potkut syksyllä 2018. Kaksi kautta, yksi hävitty pudotuspelisarja, sen jälkeen katastrofaalinen 12. sija ––> Pennanen verokortti kädessä ulos sateeseen ja Kerho nosteli keväällä 2019 taas kannua.
Valmentajat eivät ota menneisyydestä opiksi tai kehity vaan ovat mitä ovat, eikä jatkuvuudella ole arvoa. Jos esim. joku valmentaja olisi luotsannut joukkueen alemmasta keskinkertaisuudesta kärkikahinoihin luomalla sille vahvan pelillisen identiteetin, mutta identiteetti osoittautuisi ratkaisupeleissä hieman yksipuoliseksi, ja joku sitten sanoisi, että valmentajan suunnitelma seuraavaksi kaudeksi lienee säilyttää tämä nyt jo dna:han iskostettu perusidentiteetti ja panostaa pelaamisen monipuolistamiseen, jotta joukkue on seuraavana keväänä paremmin valmis pudotuspelishakkiin, sanoisin, että kuulostaa aivan häviävän valmentajan yritykseltä puhua itselleen vuosi lisää palkkaa.
Kannattaa testata kausi tai max 2, onko valmentaja voittaja. Jos ei ole, kenkää vaan ja parempi tilalle!
