Marjamäen meriiteiksi laskettakoon myös, että Kärppien nuoret jätkät harppasivat yhdessä kesässä huiman loikan pelaajina eteenpäin. Kemppainen, Donskoi, Pokka eivät kauteen lähdettäessä olleet vielä oikeastaan mitään. Humlin temperamentti pysyi kurissa. Liigan asennevammainen neppailija Aaltosen potentiaalista saatii irti se, mitä mestaruuteen vaadittiin. Jostain luin, että Aaltosen kanssa pidettiin kauden mittaan yli 30 henkilökohtaista palaveria? Tiedä sitten kuinka moni valmentaja tällaiseen olisi lähtenyt.
Aravirran alaisuudessa oltaisiin pudottu sääleistä Humlin istuessa pukukopin puolella miettimässä törkytekoaan, ja Kvetonin menettäessä kiekon ratkaisevalla hetkellä vastustajalle. Ketjullinen loukkaantuneita avainpelaajia tirauttaisi katsomossa muutaman kyyneleen ja rukoilisivat korkeammilta voimilta, että lähettäisivät pelastajan ja vapauttajan, tuon siunatun messiaan nostamaan dynastia pohjalietteistä takaisin kirkkaaseen valoon.
Mutta Lauri Marjamäki tuli, ohjasti ja palautti Kärppien kunnian.
Ei sillä, että Tirkkosen valinta olisi ollut minkään sortin huti.