Leijonien suurin saavutus

[Barcelona]

Tästä aiheesta on usein väännetty kättä tällä palstalla eli mikä on Suomen jääkiekkomaajoukkueen suurin saavutus?

Vaihtoehdot ovat:

Calgary 1988 - Olympia hopea

Kanada Cup 1991 - kolmas sija

Ruotsi 1995 - MM-kulta

World Cup 2004 – toinen sija

Torino 2006 - Olympia hopea

Olympia pronssit, MM-hopeat/pronssit ja Euro Hockey Tour mestaruudet jätettiin nyt kylmästi tarkastelun ulkopuolelle.

 

[Superböle]

Torino 2006. Mukana kaikista parhaat, hienoa ja suvereenia peliä lähes koko turnaus, voitot Venäjästä ja Kanadasta. Olisihan se ollut jotain aivan liian hienoa jos svedut oltaisi rökitetty finaalissa...

 

[SKA1946]

Ruotsi 1995 - MM-kulta

Kaikki muut ovat olleet enemmän tai vähemmän katkeria tappioita.

 

[teemu73]

Periaatteessa kai Torino, mutta äänestin Calgaryä henkilökohtaisten fiilisten takia. Se oli niin huikea ja mieleenpainuva kokemus. Suomi sai viimein ansaitsemansa mitalin, joka oli monesti aiemmin viety katkerasti pois aivan nenän edestä.

Calgaryn turnaus myös päättyi voittoon eikä tappioon. Mielestäni tuo hopea oli ihan maksimisuoritus. 80-luvulla olisi ollut sula mahdottomuus sijoittua missään turnauksessa Neuvostoliiton edelle, koska ei pelattu "kerrasta poikki" -pelejä vaan laskettiin pisteet sarjataulukkoon.

 

[Haidekkeri]

Paras saavutus on EITTÄMÄTTÄ vuoden 2005 MM-kisojen 7.sija. Kaikilla muilla oli parhaat miehistöt ja Suomella pelkkä SM-Liigasta kasattu nippu. Sanoihan se Kummolakin silloin että hän on tyytyväinen joukkueen suoritukseen tällä materiaalilla. Tasapelit kivenkovia Kandaa, Yhdysvaltoja ja Latviaa vastaan puhuvat puolestaan. Ei Suomi kovin usein noita kovilta mailta sentään pistettä saa!!!

No ei tosiaan... Tuon turnauksen jälkeen meinas päästä itku. Turnauksen kohokohdat olivat lähinnä Petteri Nummelinin suorassa lähetyksessä lausuma v-sana sekä kaksi toisiaan suutelevaa naista katsomossa. Leijonien esitykset + se HPK:n sikakatsomon iso jehu katsomossa ilman paitaa kuuluivat luokkaan "täyttä paskaa".

Torinon olympiahopea on kovin saavutus ikinä. Ehken kovatasoisin turnaus tähän mennessä ja täysin suvereenia peliä finaaliin asti joka käsittämättömästi tupeksittiin Ruotsille. Tuosta turnauksesta on jotenkin niin hienot muistot. Oltiin intistä lomilla ja katseltiin välierää baarissa isolta screeniltä. Meininki oli mahtava. Onneksi en ollut kyseisessä kapakassa finaalin aikaan.

 

[Lohipoika]

MM-kulta 1995 ehdottomasti. Kaikki nuo muut ovat häviöitä. Silloin keväällä -95 pikkupoikana pihakeinussa laulettiin porukalla "den glider iniä" ymmärtämättä sanaakaan. Sega-pelikonsolista siinä ainakin laulettiin. Torino olisi ollut ykkönen, jos kulta olisi tullut. Nyt se on hyvä kakkonen.

 

[Rautapohkeet]

Vastasin MM-kulta 1995. Sentään kultaa. Torino 2006 on varteenotettava vaihtoehto, Suomi pelasi todella loistavaa lätkää vain hävitäkseen finaalin Ruotsille. Vituttaa se vieläkin, ei siitä mihinkään pääse. Tuon takia en sitä laittanut.

 

[Rocco]

Kaikki nuo, ja Nuorten MM-kulta kotikisoissa menee MM-95:n edelle. Kanadan yliopistojoukkue jos pääsee pronssille, se kertoo jo kaiken siitä miten surkeat kisat tasoltaan olivat.

Mutta kovin saavutus on World Cupin kakkossija. Niissä kisoissa mentiin "vieraan maan" tavoilla ja niukasti hävittiin kulta. Kaikki parhaat mukana.

 

[sekolust]

Pitkään arvoin Torinon ja WC:n väliltä.

Molemmissa turnauksissa Suomi pelasi helvetin hyvää lätkää. Helvetin ylpeänä voi vieläkin katsoa jokaista matsia noist turnauksista ja todeta Suomen pelanneen mahtavalla tavalla. Lopulta tunnepohjalta äänestin Torinoa: WC:ssä Kanada oli niin helvetin hyvä, että hopeasija oli ansaittu. Torinosta sen sijaan jäi paljon jossiteltavaa ja mitali hopea tuntui lähes vääryydeltä. Toisin sanoen WC:n jälkeen pystyi kulkemaan pää pystyssä ja toteamaan meidän olleen siinä turnauksessa toisiksi paras. Torinon jälkeen pystyi kulkemaan pää pystyssä ja sanomaan vain sattuman olleen erottava tekijä kultaa ja hopeaa jaettaessa.

Kanada Cupia ja Calgarya en itse voi oikein lähteä analysoimaan. Calgaryn ajalta koko elämän muistikuvat voidaan laskea sormin (vinkki, yksikään ei liity lätkään) ja KC:sta käytännössä sama homma. Jotenkin tuntuisi väärältä rankata noita.

MM-95 oli kyllä mahtava homma, mutta jollakin tapaa arvostus on jäänyt johonkin. Jollakin tavalla Matikainen oli oikeassa siinä, että turnauksessa oli vain Suomi ja Ruotsi. Edellisen vuoden jälkeen mestaruutta osasi odottaa ja Suomen kannalta NHL-työsulku tuli täydelliseen kohtaan: meiltä kovimmat ikäluokat olivat käytössä. Jos tuota pitää WC:hen tai Torinoon verrata, niin tuolloin me olimme yhtä kovaa joukkuetta parempi, kahdessa muussa taakse jäi taas useita järkyttävän kovia nippuja. Toki hiukan kärjistän asioita, mutta vuonna 1995 välieräpaikka oli käytännössä minimi ja finaalipaikka odotettu, Torinossa tai WC:ssä taas tultiin enemmän puskista.

Jotenkin myös vuoden 1999 hopea tuntuu jälkikäteen hyvältä. Meillä ei kuitenkaan ollut mikään päätä huimaava joukkue, vaikka mukana oli Koivu ja Selänne. Helvetti, Sulander ykköstorjujana ja varmaan puolet joukkueesta liigasta. Jumalauta kotikatsomossa oli ääntä Jeren tasoittaessa Venäjää vastaan, tuntui aivan kuin olisi ollut paikan päällä. Ja Tuomaisen taistelumaali Ruotsia vastaan jatkoajalla... Tuossa on kaksi sellaista tapahtumaa, joita kehtaa näyttää ulkomaalaisille koska tahansa. Jumalauta millä väännöllä kaksi kovaa maata kumoon (OK, Venäjää vastaan jäätiin ottelussa tasuriin, vaikka muutoin kyseessä oli tärkeä maali) tuollaisilla suorituksilla. Finaalissa sitten henkilökohtainen virhe oli ratkaiseva tekijä voiton ja tappion välillä, hiukan nopeamalla harhautuksella tai toisella ratkaisulla homma olisi ollut meidän. Totta kai vitutti kuin pienä eläintä tuo tappio, mutta parin vuoden päästä homma alkoi neutralisoitua ja noin vuoden 2005 paikkeilla muuttua jo melkein voitetuksi mitaliksi. Oli se sellaista talvisotaa aina finaaliin asti, sääli vain että kotirintama petti ja jouduttiin tyytymään torjuntavoittoon, toisin sanoen niukkaan tappioon ennakko-oletusta kovemmasta suorituksesta huolimatta.

 

[Hejony]

Jotenkin myös vuoden 1999 hopea tuntuu jälkikäteen hyvältä. Meillä ei kuitenkaan ollut mikään päätä huimaava joukkue, vaikka mukana oli Koivu ja Selänne. Helvetti, Sulander ykköstorjujana ja varmaan puolet joukkueesta liigasta. Jumalauta kotikatsomossa oli ääntä Jeren tasoittaessa Venäjää vastaan, tuntui aivan kuin olisi ollut paikan päällä. Ja Tuomaisen taistelumaali Ruotsia vastaan jatkoajalla... Tuossa on kaksi sellaista tapahtumaa, joita kehtaa näyttää ulkomaalaisille koska tahansa. Jumalauta millä väännöllä kaksi kovaa maata kumoon (OK, Venäjää vastaan jäätiin ottelussa tasuriin, vaikka muutoin kyseessä oli tärkeä maali) tuollaisilla suorituksilla. Finaalissa sitten henkilökohtainen virhe oli ratkaiseva tekijä voiton ja tappion välillä, hiukan nopeamalla harhautuksella tai toisella ratkaisulla homma olisi ollut meidän. Totta kai vitutti kuin pienä eläintä tuo tappio, mutta parin vuoden päästä homma alkoi neutralisoitua ja noin vuoden 2005 paikkeilla muuttua jo melkein voitetuksi mitaliksi. Oli se sellaista talvisotaa aina finaaliin asti, sääli vain että kotirintama petti ja jouduttiin tyytymään torjuntavoittoon, toisin sanoen niukkaan tappioon ennakko-oletusta kovemmasta suorituksesta huolimatta.

Eri mieltä tästä. Omissa silmissäni tämä Norjan hopea on ehkä kaikista eniten hävitty, ts. sellainen turnaus, josta kulta olisi ehdottomasti pitänyt ottaa. Koivu ja Selänne olivat tuolloin uransa huipulla, ja jo yksistään tuollainen parivaljakko on MM-turnauksessa melkoinen syömähammas, kuten vaikka pistepörssistä näkee. Muutenkin joukkue oli mielestäni hyvä, Sulander oli tuohon aikaan ihan kelpo veskari, ja joukkue kasvoi turnauksen aikana juuri noissa Venäjä- ja Ruotsi-otteluissa niin paljon henkisesti, että loppuottelun ei pitänyt ainakaan päästä jäädä kiinni. Eipä se tainnut jäädäkään, Koivun loukkaantumiseen tuo meni. Toki Lydmanin virhe oli sitten se lopullinen erontekijä, mutta jos ykkösketju olisi pysynyt kasassa, ei mitään jatkoaikoja olisi edes tarvittu.

Sen sijaan noita "voitettuja" hopeamitaleja ovat mielestäni olleet ennen kaikkea Praha 92, Zurich 98 ja Moskova 07. Noissa oltiin oikeasti todella junnupitoisilla joukkueilla liikenteessä, ja esim. Ovechkinin ja Malkinin johdattaman puna-armeijan pysäyttäminen Moskovan välierässä lienee yksi Suomen kiekkohistorian suurimmista underdog-voitoista. Saksan 01 hopea taas on vähän sellainen väliinputoaja, joukkue ei ollut aivan suurimpia ennakkosuosikkeja, mutta finaalipaikka ei ollut myöskään yllätys, harva se vuosihan tuohon aikaan finaalissa oltiin. Toki se tapa, jolla kyseinen finaali sitten hävittiin, leimaa tuon ehdottomasti hävityksi hopeaksi.

Otsikon kysymykseen ainoa ja oikea vastaus on ehdottomasti Torino. Yksi kaikkien aikojen kovimmista turnauksista, ja Suomi oli ylivoimaisesti pelillisesti paras joukkue. Ottelut Kanadaa, Tshekkiä, ja USA:ta vastaan ovat aivan huikeaa katsottavaa. Kaiken kruununa tietysti välierä Venäjää vastaan, Suomen kiekkohistorian paras yksittäinen ottelu. Hurjassa paikassa täysin kylmänviileä suoritus, Suomen kultaisen sukupolven ja kiekkoprofessori Westerlundin täydellinen tyylinäyte.

Finaalissa ei sitten pystytty enää rentoon suoritukseen. Yleensä vierastan viimeiseen asti selitysten hakemista pään kestämättömyydestä, mutta voihan olla, että tuon sukupolven osalta viimeisen matsin voittamiseen oli muodostunut jonkinlainen kynnys, joka riitti ratkaisuksi noin pienten marginaalien touhussa. Toki jossiteltavaa riittää aina. OJ:n tyhjä maali viime sekunneilla sisään, ja jatkoajalla joku räkämaali puolivahingossa Hagmanin housuista, niin sitä mitä nyt sanotaan pään kestämättömyydeksi kutsuttaisiin lyömättömäksi henkiseksi kantiksi, vaikka todellisuudessa joukkueen henkinen tila olisi ollut aivan sama.

Noh, varsin tyhjänpäiväistä jossittelua, mutta eihän siltä voi välttyä, kun yksi lapsuuden ja nuoruuden unelmista jäi niin lähelle. Niin kovin rakkaille pelaajille se kaikista suurin mestaruus, yhdessä.

 

[Jabbbe]

Torinon olympiahopea on urheilullisesti kaikista suurin saavutus, ei kahta sanaa. Valitettavasti se on samaan aikaan myös katkerin turnaus ikinä missään johon Leijonat on osallistunut. Missään toisessa hopeassa ei missään lajissa ole suomalaisessa urheiluhistoriassa yhtä paskaa sivumakua kuin Torinon hopeassa. Se oli turnaus, jossa Suomi pelasi käsittämättömän upeaa kiekkoa. Turnaus, jossa olivat kaikki maailman parhaat pelaajat mukana. Turnaus, jossa kaadettiin vuoronperään niin Kanada, Yhdysvallat kuin Venäjäkin. Turnaus, jonka aikana usein ajattelin ettei tästä suomalainen jääkiekko enää parane. Turnaus, jossa Ruo... niin. Niin hieno peli kuin lätkä onkin, niin koskaan aiemmin en ollut viitsinyt hävityn pelin takia vetistellä. Silloin itkin. Enkä häpeä.

Tämä tuntuu helvetin pahalta sanoa, mutta Torino -06... Siinä on kaikkien aikojen suurin Leijonasaavutus, toistaiseksi. Hope fucking dies last...

 

[lihaani]

Globen 1995.

Ainoa arvokisavoitto. Torino ja WC-2004 olivat arvokisatappioita. Tiedän hyvin, että silloin olivat kaikki maailman parhaat mukana jne jne, mutta mikä saavutus on kilpaurheilussa tappio?

 

[Isaskar]

Torino 2006 ilman muuta. Ei kakkostason turnauksen voittamisesta saa millään suurinta saavutusta. Tietysti jos voittaminen ajaa kaiken ohi, niin suurimpien saavutusten listalle pitää nostaa myös ainakin Karjala-turnausten voitot.

 

[benicio]

Olen tämän varmaan aiemminkin sanonut, mutta perin suomalaista olisi valita kovimmaksi saaavutukseksi finaalitappio Ruotsille, kun tarjolla olisi myös ainoa arvokisavoitto Ruotsissa Ruotsia vastaan.

Eli mm95 on suurin saavutus. Torinossa Suomi oli musertavan huikea, mutta edelleen päällimmäinen tunne turnauksesta on vitutus. Suomi sössi finaalin pelaamalla alle tasonsa, siitä ei pääse mihinkään ja se ei todellakaan ansaitse mitään "kovin saavutus ikinä missään" -titteliä. Sanottakaan vielä, että ei varmaan kellään olisi kahta sanaa, mikä olisi kovin saavutus, jos kaikista finaaleista olisi tullut tappion sijaan voitto, Torinohan se olisi.

 

[Jaasin]

World Cup. Ihan fiilispohjalta.

Jotenkin koko turnajaiset oli vaan niin hienosti toteutettu. Toki vielä sekin, että ratkaisut tapahtui vieraalla maaperällä.

Hieno turnaus kaikinpuolin ja Suomen menestys maistui kyllä silloin helvetin hyvältä.

 

[Rommeli]

Asiasta voidaan toki vääntää ikuisuus, mutta koska Suomi on oikeasti voittanut jotakin? Minun ajatusmaailmassani voitto menee kuitenkin tappion (olkootkin sitten saappaat jalassa) edelle. Näin ollen selkeä ykkönen on maailmanmestaruus vuonna 1995. Eí kai se sentään mestarien vika ollut, että NHL:ssä pelattiin tynkäkausi ja Suomella vaan sattui olemaan ylivertainen porukka NHL:n ulkopuolelta.

Voitto on voitto ja tappio on tappio. Turha noita saavutuksia on vähätellä/suurennella sen perusteella millainen materiaali muilla on käytössään. Jos nyt väkisin halutaan vähätellä, niin tehdään se sitten vaikkapa rakkaan naapurimme (ja vaikkapa Sveitsin) kustannuksella koskien toista maailmansotaa ja sen jälkeistä aikaa.

 

[Schadowan]

Torino menee kaiken edelle. Varsin kaksiteräinen miekka, koska tuon turneen aikana tuli elettyä suurimmat ilot ja suurimmat surut näin katsojan näkökulmasta. Venäjä- välierä oli jotain ihmeellistä, Ruotsi-tappio taas vittumaisin tappio ikuna kiivaana (03 kotikisojen tappiio hyvänä kakkosena).

Ehkä se on perisuomalaista, että valitaan hävitty mitali parhaaksi saavutukseksi, mutta mielestäni nämä viimeisen parin viime vuosikymmenen turneet pitää laittaa perspektiiviin. Kovimmat karkelot ovat olleet Canada Cupit (World cup) 92,96 ja 04, Sekä olympialaiset 98,02,06 ja 10. Näistä saldona kaksi pronssia ja kaksi hopeaa. 95MM tulee kolmantena omalla listalla WC - ja Olympiahopean jälkeen.

 

[Päällystakki]

Torinon finaali kyllä hävittiin henkisen kantin pettämiseen. Ei kumminkaan lopulta oltu kypsiä voittamaan turnausta. Tosin Ruotsinkin käyrä turnauksessa oli nouseva, mutta silti. Suomi oli ollut pelillisesti selvästi Ruotsia parempi ja saanut huikeasti lisää itseluottamusta Venäjän täydellisestä nollaamisesta. Voittomaalia vain ei saa päästää tapahtumaan kolmannen erän ekasta vaihdosta, OJ missasi lopussa paikan mistä olisi tehnyt jotain Atlantaa tai Columbusta vastaan sen aikaisessa hurjassa vireessään (89p NHL:ssä tuolla kaudella, Torinon maalikuningas), lisäksi esim toisessa erässä mitä Ruotsi vei 100-0 Suomi otti todella typeriä rangaistuksia. Esim Ruotsin 2-1 johtomaali tuli kapteeni Koivun turhan jäähyn aikana. Lopulta kun ajattelee loogisesti niin esim Selänne ei ole maajoukkueessa koskaan tehnyt finaalimaalia, Koivu ei ollut finaalissa parhaalla tasollaan, OJ missasi huippumestan lopussa jne. Suomella on vähän ratkaisijoita, ja paras pelivire ei ollut oikeastaan kenelläkään. No Peltosen kiintiömaaliin Ruotsia vastaan sentään pystyi luottamaan. Edes Niittymäki ei parhaimmillaan ollut, vaikka finaalitappio ei missään nimessä hänen syynsä ollut. Finaali pitää voittaa, sitä ei ansaita pelaamalla muuten turnausta hyvin. Ihan sama mitä tapahtui viime viikolla jotain maata vastaan, finaali on eri peli. Lisäksi suomalaisilla on ihmeasetus muuttaa automaattisesti taktiikkaa finaaliin. Finaalissa ei pahemmin modernia sentteripelaamista nähty ja peli-ote oli aika passiivinen ja pakitteleva. Mentiin siis takaisin siihen "meidän pitää puolustaa isoja vastaan, talvisota" -asenteeseen, eli sulettiin henkisesti. Mutta siitä sakun #11 kanssa samaa mieltä, että henkisiä asioita käytetään syynä ihan liikaa. Mutta tuossa matsissa minusta siihen kaaduttiin.

Itse arvostan eniten MM95, koska se oli SE noste Suomi-kiekolle mikä tarvittiin. Pelillisesti toki Torino oli suurin, mutta noissa kisoissa Suomi oli jo henkisesti vahvempi kun ennen vanhaan. Lisäksi ei sovi unohtaa Kanada Cupin kolmossijaa -91, tuohon aikaan NHL oli vielä uusi juttu.

 

[Espen]

1. Torino 2006.

+ Parhaat mukana. Suomen maajoukkueen peli tehokasta, tuloksellista ja erittäin näyttävää. Voittoja suurella marginaaleilla.

- Ainoastaan finaalitappio, johon Suomi turnauksen aikaisempien otteluiden perusteella lähti suosikkina.

- Ruotsalaisten häviäminen tahallaan Slovakialle varmistaakseen Sveitsin puolivälierävastustajaksi.

2. World Cup 2004.

+ Parhaat mukana. Turnaus Pohjois-Amerikan maaperällä, jossa Suomea ja Neuvostoliittoa lukuunottamatta muilla on ollut historiallisesti vaikeaa.

+ Suomi oli turneen alusta asti hereillä ja napsi alkusarjassa arvokkaat voitot vastustajistaan, jolloin varmistui helppo puolivälierävastus (Saksa).

+ USA-ottelu välierissä. Tappioasemasta voittoon. Kypsää puolustuspeliä.

- Finaali. Kiprusoff ei aivan terävimmillään ja hyvästä vastuksesta huolimatta "hopea" käteen.

3. Kanada Cup 1991.

+ Parhaat mukana. Ajanjaksoon suhteutettuna aivan loistavat tulokset alkusarjan Kanada (2-2), Tsekkoslovakia (1-0) ja Ruotsi (3-1)-otteluista. Suomi ei aikaisemmissa pelaamissaan Kanada Cupeissa (1976, 1981 ja 1987) ollut voittanut edes yhtään ottelua (tuohon aikaan parhaat pelaajat eivät olleet mukana kuin siis Kanada Cupeissa).

+ Kiistatta paras saavutus tuohon saakka.

- Heikentynyttä Neuvostoliittoa vastaan totuttu romahdus. Kausien 1989-91 välillä 1-2 joukkueellista Neuvostoliittolaispelaajia oli siirtynyt muualle. Osallistuakseen Cupiin Neuvostoliittolaisten olisi pitänyt hikoilla heinäkuusta lähtien Tihonovin mukana, joka aiheutti paljon kieltäytymisiä.

- Paikan varmistuttua välieriin Suomen joukkueen nälkä katosi saman tien, jonka seurauksena selvät tappiot USA:lle alkusarjassa ja välierisää.

4. Calgary 1988

+ Kisat Kanadassa, joka satsasi joukkueeseensa USA ohella valtavasti NHL-pelaajien puuttumisesta huolimatta.

+ Yksittäisista otteluista ensimmäinen arvokisavoitto Neuvostoliitosta, joka oli lähes vastaavalla joukkueella pelannut huikean Kanada Cup -87 finaalisarjan Kanadan parhaimmistoa vastaan. Neukuilla Bykovin ketju noussut jopa Larionovin ketjun veroiseksi. Toinen supersuoritus alkusarjassa kotiyleisön edessä pelannutta Kanadaa vastaan.

+ Kerrankin Suomi voitti "oikeat" ottelut. Ensimmäinen ottelu Sveitsiä vastaan oli varaa hävitäkin, koska myöhemmin joukkue sai loppusarjaan mukaan 3 pistettä 4 mahdollisesta (voitto Kanadasta 3-1 ja tasuri Ruotsin kanssa 3-3).

+ Mitali varmistui jo ennen mitalisarjan kahta viimeistä ottelua (Tsekkoslovakia ja Neuvostoliitto). Moni kadonneen mitalin metsästystä vuosien saatossa seurannut ihmetteli nyt että "eikö se ole tuon vaikeampaa".

+ Matikainen roolitti joukkueen vahvasti. Jarrumiesten lisäksi mm. Lehtosen ketju pelasi aina Larionovin viisikkoa vastaan.

+ Ruotsalaisten nyrpeät naamat ykkösissä Suomen ottelun jälkeen.

- Neuvostoliitto oli jo varmistanut kultamitalin ja Larionov sanoi myöhemmin joukkueen keskittyneen edellisenä päivänä shoppailuun ja "kaviaarin" nauttimiseen.

-Vaikka NHL-miehet eivät olleet mukana käytännössä Tsekkoslovakia (muutamaa loikkaria lukuunottamatta esim. Stastny) ja Neuvostoliitto pelasivat optimaalisimmilla kokoonpanoilla. Kanadan ja USA:n joukkueet olivat pari vuotta valmistautuneet kisoihin järjestelmällisesti.

5. Ruotsi 1995

+ Voitto on aina voitto. Ratkaisevilla paikoilla ei tullut jäätymistä. Edelleen kuitenkin (valitettavasti) ainoa arvokisavoitto.

+ Suomelta ei aivan niin dominoivaa peliä kuin edelliskaudella Lillehammerissa ja Milanossa, mutta tulos oli lopulta täydellinen.

+ Curre yhdisti nuoria supertähtiä jo Matikaisen ulostamiin maajoukkuepelaajiin (Helminen, Virta, Keskinen, Summanen). Pelaajien valinnassa oli olematon poliittinen mahdollisuus Curren aikana, koska Curre tuli organisaatioon Suomen kiekkokuvioiden ulkopuolelta.

-- Kisojen olematon taso. Työsulkukausi, jonka johdosta yhtään NHL-pelaajaa ei ehtinyt kisoihin.

-Kanada ja USA höntsäjoukkueilla olemattomalla valmistautumisella (paukut olivat sunnattu edellisen vuoden Lillehammerin kisoihin).

-Venäjä. Maa taloudellisessa kurimuksessa. Kaikki vähänkin kiekkoa osaavat rynnineet ulkomaille valtaosa Pohjois-Amerikkaan. Lojaalius maajoukkuetta kohtaan heikko (pelikuri, kieltäytymiset). Surkea kokoonpano Euroopassa pelaavista pelaajista.

-Tsekki. Tilanne ei aivan niin paha kuin Venäjällä (mm. SM-liigassa ja muissa Euroopan sarjoissa paljon laadukkaita Tsekkejä), mutta vaikeudet saada iskukykyinen joukkue.

+/- Suomi. Suomella oli kaudella 94-95 ainoastaan 6 vakituisesti NHL:ssä pelaavaa pelaajaa (Numminen, Lumme, Selänne, Kurri, Ruuttu ja Tikkanen) ja joitakin kokoonpanon välillä kulkevaa (Mäkelä, Viitakoski, Laukkanen, Tuomainen ja Varvio). Kontrasti muihin kisoihin tulleisiin top-maihin suuri. SM-liiga oli tuolloin Euroopan tasokkain sarja (Euroopan Cup -voitot Suomeen 93-95), josta ammennettiin hyvä maajoukkueen runko. Tuon vuoden jälkeen Suomalaisten pelaajien haluttavuus kasvoi ulkomailla (menestys, EU ja Bosman-päätös) ja SM-liigan näivettyminen alkoi hitaasti.

 

[Flip#51]

Turha noita saavutuksia on vähätellä/suurennella sen perusteella millainen materiaali muilla on käytössään.

Juuri tämä on se tekijä, joka määrittää pitkälle saavutuksen hienouden.

Olisiko olympiakulta Suomen lätkähistorian hienoin saavutus silloinkin, kun Kanada ja USA tuo skaboihin yliopistopelaajat, Venäjä A-juniori-ikäiset, Tsekki senioripelaajat ja Ruotsi jättäytyy pois kisoista?

 

[Rautapohkeet]

Olisiko olympiakulta Suomen lätkähistorian hienoin saavutus silloinkin, kun Kanada ja USA tuo skaboihin yliopistopelaajat, Venäjä A-juniori-ikäiset, Tsekki senioripelaajat ja Ruotsi jättäytyy pois kisoista?

Tuskin, kun ei me voitettaisi kultaa. Hävittäisiin varmaan Slovakian pappajoukkueelle finaalissa.

 

[Lohipoika]

Olisiko olympiakulta Suomen lätkähistorian hienoin saavutus silloinkin, kun Kanada ja USA tuo skaboihin yliopistopelaajat, Venäjä A-juniori-ikäiset, Tsekki senioripelaajat ja Ruotsi jättäytyy pois kisoista?

Olisi, koska kukaan ei kuitenkaan muista muiden joukkueiden kokoonpanoja. Kaikki muistaisivat vain sen, että Suomi voitti kultaa.

 

[Jupe]

Olisi, koska kukaan ei kuitenkaan muista muiden joukkueiden kokoonpanoja. Kaikki muistaisivat vain sen, että Suomi voitti kultaa.

Tämä on aivan totta. Itsekin seuraan lätkää kohtalaisen paljon, mutta elän niin vahvasti hetkessä että tilastoista en muista mitään muuta kuin mestaruudet niin Suomen maajoukkueen kuin HIFK:n, muista sijoituksista ei ole muistikuvaa. En aina muista edes maajoukkue hopeita lähivuosilta, toisaalta näinhän se on parempi.

Summatakseni, mestaruus on aina mestaruus oli mukana minkälaiset joukkueet tahansa.



_

 

[kovalev]

1. Torino.

Mielestäni tässä turnauksessa yhdistyivät kaksi asiaa: paras Suomi koskaan + Suomi turnauksen paras maa. Suomi - Venäjä olisi ollut oikeutettu finaali.

2. 04-World cup.

Kokonaisuus ei minua säväyttänyt; erityisesti Saksa-peli oli...
Mutta voitto jenkistä jenkin kotiaskissa ja vielä tuomarilla, joka nyt ei ainakaan Suomen puolella ollut.
Muistankohan aivan omiani, että tuon semin olisi viheltänyt Don "Neuvostoliiton kaataja" Koharski? Muistan varmaan omiani.

3. Nagano.

Hieno turnaus kokonaisuutenaan, aivan kuten Torinossakin. Pavel Bure oli nopeampi kuin Niinimaa - toivottavasti kenenkään maailma ei siihen tietoon romahtanut.

4. Globen-95

5. Kausi-94 kokonaisuudessaan.

6. Calgary-88.

7. Canada cup-91

 

[Paul Kemp]

Kyllä se varmaan mulle on kulta vuonna 1995, koska siitä tuli monelle niin positiivinen fiilis ja suomalaisten usko omaan tekemiseen nousi ainakin hetkeksi. Mikään intohimoinen leijonien fani en koskaan ole ollut, mutta ne vähätkin sympatiat katosivat MM 2001 finaalitappion myötä(Vitun tunarit). Sama hävittyjen finaalien, turhautumisen ja vitutuksen päättymätön ketju on jatkunut senkin jälkeen, joten ihan hyvä vaan, että tunteeni maajoukkuetta kohtaan ovat aika koomassa nykyään.

Kun suosikkijoukkueina on Man City, SaPKo ja Islanders, niin ei siihen enää tarvita leijonia kirsikkana kakun päälle tuomaan masennusta.