MM-kulta 1995 ilman muuta. Se ainoa mestaruus, ja voittamisesta jääkiekon arvokisoissakin on kysymys. Turha vedota mihinkään "tynkäkisoihin", historiankirjoissa mestaruus on aina mestaruus. Ei kukaan vaikka Ruotsissa jaksa jatkuvasti muistella, että "olipa se meidän MM-kultamme vuodelta X onneton saavutus, koska vastustajat olivat selvästi huonompia". Mestaruus on asia, jota ei voi koskaan ottaa pois.
Niillä miehillä pelataan, jotka paikalla ovat. Ei sellaista turnausta ole olemassakaan, jossa olisivat "kaikki parhaat", aina joku on poissa tai loukkaantunut, tai ei tule edes kisoihin valituksi. MM-kisojen 1995 merkitys suomalaiselle jääkiekolle on sitä paitsi ainutkertainen ja ainutlaatuinen kahdesta syystä: ensinnäkin se todisti, että kerran, edes kerran, Suomi pystyy voittamaan ja olemaan ykkönen. Toiseksi MM-1995 toi niin valtavan nosteen suomalaiseen jääkiekkoiluun ja koko kansakuntaan, että sillä suurin piirtein tapettiin edelliskertainen lama ja samalla nostettiin NHL-kentille kokonainen sukupolvi pelaajia.
Näissä hopeasijoissa on vähän ns. "Juha Mietaa"-syndrooma. Jaksetaan ikuisesti muistella, kuinka Mietaan olisi kulta kuulunut saada, kuinka sadasosasekunti erotti Wassbergista ja kuinka sankarillinen hiihto oli (niin kuin olikin). Hopealle jäämisessä ja häviämisessä piehtaroidaan marttyyrihengessä ja spekuloidaan, että kyllä silloin oli Suomi parhaimmillaan koskaan, jos vain ei olisi finaalia pelannut päin helvettiä jne.
Itsekin olen lukemattomat kerrat Torino 2006 -turnausta jälkeenpäin pohtinut, ja pidän välieräpeliä Suomi-Venäjä (4-0) hienoimpana Leijonien pelinä koskaan, mutta jos ei pääkoppa pysy kasassa koskaan finaalissa, silloin kyse ei ole kaikkien aikojen kovimmasta suorituksesta. Silloin kun se ainoan kerran on pysynyt, silloin on menty päätyyn asti ja oltu parhaimmillaan silloin kun piti.
World Cupissa ei muuten jaeta kuin ykkössija, siinä ei mitään hopeaa tai pronssia edes ole tarjolla muuta kuin suomalaisten fantasioissa. World Cup 2004:ssä sinänsä hieno finaalipaikka hautaa kuitenkin alleen turnauksen muut ongelmat. Ensinnäkin nihkeä alkusarjan vääntö, joukkueen henkiset ongelmat ja se tosiasia, että tuohon vuodenaikaan harva pelaaja oli parhaimmillaan "syyshöntsässä", ja finaaliin pääsemiseksi riitti sinänsä yksi voitto suurmaasta (Tsekki) alkusarjassa, tasuri Ruotsia vastaan, puolivälierävoitto Saksaa vastaan niukan nihkeästi sekä sitten se yksi kova ottelu Yhdysvaltoja vastaan, joka meni putkeen.
Vähättelyä syyshöntsää kohtaan? Ehkä, samalla tavalla kuin monet vähättelevät MM-1995 "tynkäkisoja" jatkuvasti. Aina löytyy jotain vähäteltävää ja jossiteltavaa, ja sen takia suurimmat saavutukset on mitattava mitalin värin mukaan. Kun niitä kultaisia on vain yksi ja ainoa, se on suurin.
Sen jälkeen Calgary 1988 tulee kyllä kakkosena. Turnaus päättyi voittoon Neuvostoliittoa vastaan ja tuotti maamme ihkaensimmäisen arvokisamitalin koskaan, vuosikymmenien pään seinään hakkaamisen jälkeen. Pudotuspelejä vailla olleen turnaussysteemin takia ja Neukkujen käsittämättömän kovuuden takia tämä tulos oli paras mahdollinen.
Arvostan Torinon 2006 kolmanneksi ja Naganon 1998 neljänneksi - tuolloin olivat ensimmäistä kertaa ne kaikki kovat pelaajat parhaassa kunnossaan, ja Suomi pieksi pronssipelissä Gretzkyn Kanadan, vaikkei välierissä Venäjälle mitään mahtanutkaan.
World Cup 2004 sitten viidennelle sijalle, sillä olihan se kuitenkin hienoa piestä Yhdysvallat näiden omalla maaperällä, vaikka finaalissa ei niukoista häviöluvuista huolimatta sitten lopulta mitään todellista saumaa voittoon ollutkaan.
Tuoreinta olympiapronssia pitäisi varmaan arvostaa sinänsä enemmän, sillä kovimmat pelaajat olivat nytkin mukana, mutta Yhdysvallat-välierä estää toistaiseksi turnauksen arvostamisen niin korkealle kuin pitäisi eli ohi monien MM-finaalitappioiden.