Mainos

Legendaarisia inttimuistoja

  • 120 036
  • 335

Aleksandros

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
Olenhan minä yrittänyt jotain legendaarista muistaa, mutta eipä omana inttiaikanani mitään niin ihmeellistä tapahtunut, että se oleellisesti toisi tässä ketjussa jo esiintyville esimerkeille mitään lisää. Ehkä johtajana ollessani suhteellisen "legendaarisia" oli hetket, kun joku alaisista tuli ympäripäissään iltavapailta ja siinä yritti pohtia, mitä kussakin tapauksessa tulisi linjata. Viedäkö eteenpäin vai katsoako läpi sormien. Sepä ei ole aina ihan helppoa, kun eihän ollut mukavaa eikä tarkoitus nillittää pikkuasioista, mutta toisaalta siinä on äkkiä oma perse tulessa, jos ei valvojana kirjaa mitään ja asia tavalla tai toisella tulee kuitenkin kantahenkilökunnan tietoisuuteen. Nehän eivät aiheuttaneet ongelmia, jotka pikkuhiprakassaan painuivat petiinsä nukkumaan, mutta kun osalla jäi sitten show-vaihde päälle ja kiertue kattoi kaikki komppanian tuvat. Jätetään nyt kertomatta, miten kukin linjaus tehtiin, osittain siksi, etten aidosti enää edes muista (noin 10 vuotta näistä tapahtumista aikaa).

Ehkä intin mieleenpainuvimmat muistot jakautuvat muutamiin eri tyyppisiin tilanteisiin. a) Kun oli jännäkakka housussa jonkin uuden edessä. b) Kun joku iso tapahtuma oli ohi ja sai nauttia jälkitunnelmista. c) Tai kun suoritti palvelustaan jotenkin poikkeuksellisissa olosuhteissa (sää tai poikkeukselliset tapahtumat tai palvelusympäristöt). Ehkä yritän näistä joitain esimerkkejä kertoa.

a) No, luonnollisesti oli jännittävää ja ikimuistoista aloittaa palvelus kaikkine säätöineen. Itselläni ainakin ensimmäinen päivä meni lähinnä jonottaessa ja punkat, pinkat ja kaapit olivat järjestyksessä vasta puoliltaöin. Ja muutenkin ensimmäiset päivät ja melkein koko P-kausi on hyvin muistissa. Omat ryhmänjohtajat, ekat aseneppailut, sulkeiset, telamiinan kaivuut, taisteluvyöt, metsäyöt jne. Varmaan omalta osaltani oli surkuhupaisin tapahtuma ekalta metsäleiriltä ja ensimmäiseltä öiseltä hälytykseltä, kun onnistuin pukemaan talvipuvun housut siten, että kompastuin niihin ja lensin juostessani turvalleni. Samalla toki housuihin repesi haaroihin pään mentävä reikä, joka herätti yleistä hilpeyttä.

Oli tietysti omalla tavallaan jännittävää siirtyä uuteen tupaan AUKiin siirryttäessä ja erityisesti RUK:hon siirtyminen on hyvin muistissa. Bussimatka Vekaralta Haminaan, alkuproseduurit ja jatkuva odotus, milloin se runnuttaminen alkaa. Ehkei se tosin koskaan sellaisena alkanut, kun sen oli pahimmissa kuvitelmissaan ajatellut. Rukissa eniten jännitti tietysti omat johtajasuoritukset, ne olivat aika paineellisia tilanteita. Kouluttajilla oli Rukissa aikamoinen tarve hiillostaa kulloistakin vastuussa ollutta upseerioppilasta varsin tiukalla otteella. Nuokin suoritukset jännittivät enemmän etukäteen kuin niiden aikana. Toki myös oma sopeutuminen uuteen tupaan hieman jännitti, mutta ainakin Rukissa yhteishenki syntyi todella nopeasti.

Ja olihan omalla tavallaan jännittävää myös aloittaa kokelaana omien alaisten paimentaminen. Ensivaikutelman kun voi tehdä vain kerran. Ja toisaalta tuossa vaiheessa johtamiskokemus on vielä aika vähissä ja monilta osin on aika epävarma. Jo se aiheutti epävarmuutta, että alikit olivat saaneet jo muutaman viikon harjoitella ja tavallaan odotus usein on (ainakin koksun päässä), että koksun pitää olla uskottavampi ja "parempi" johtaja kuin alikeisarin. No, hyvinhän se toki meni. Ehkä tämä oli viimeinen iso jännäkakkailu. Pienempiä toki sitten oli metsäleireillä joidenkin aika kuumottavien ja vaikeiden tehtävien odottaessa suorittamistaan.

b) Erään Rukin leirin (ehkä YTH-2) jälkeen on jäänyt mieleen aika makea hetki. Istuskelin oman komppaniani pihamaalla penkillä ja katselin lämpimänä kesäiltana laskevaa aurinkoa. Samalla joku toinen komppaniamme joukkue vielä neppaili omaa kalustoaan pihalla ja itse nautiskelin siitä tunteesta, kun painostava harjoitus oli vihdoin ohi, tiedossa oli viikonloppuvapaat, kurssi alkoi hiljalleen kääntyä loppusuoralle ja ilma oli mitä mainioin. Eihän tämä hetki nyt niin ihmeelliseltä näin kirjoitettuna tunnu, mutta mieleen se vain on jäänyt. Siinä on varmaan aika painetilanne lauennut ja muitakin muistoja on jäänyt mieleen lähinnä mahtavan kelin takia. Esimerkiksi viimeisellä ampumaleirillä muistan ihastelleeni täysin valkoista ympäristöä, kun lunta oli tullut parina edellisenä päivänä aikamoinen kerros ja puut notkuivat lumesta. Luontoa oppi ihastelemaan myös, kun yritti (lopulta onnistuen) kaivaa kenttälapiolla poteroa routaiseen maahan.

Olihan iso helpotus myös, kun saavuimme Johalta (johtamisharjoitus) vihdoin takaisin kasarmille ja RUK oli käytännössä viikon kestäviä loppumuodollisuuksia vaille siinä. Tai kun loppusota oli vihdoin ohi ja tiesi, että tässä tämä nyt oli - ei ikinä enää, joukkue!.

c) Perinteiset ikimuistoiset asiat ovat varmaan vilu, väsymys ja niistä aiheutuva vitutus. Erittäin hyvin on jäänyt mieleen AUK-aikainen leiri, jossa olin pukenut käytännössä kaikki mukana olleet vaatteet päälle kahden tunnin poterovartioon ja silti sai hytistä kylmästä lähes koko sen ajan. Tuskin pakkasta kahtakymmentä astetta enempää oli, mutta heti herätyksen jälkeen kylmyys vain otti vallan. Toinen vastaava tilanne oli Rukissa toukokuussa, kun otimme fiksuina kaverin kanssa kello 22-02 kestäneen neljän tunnin poterovartion, neljän tunnin yhtenäisten yöunien toivossa (huom! toivossa). Alkuhan meni hyvin viileässä kevätyössä, mutta pari viimeistä tuntia olin ainakin itse aivan jäätävässä kohmeessa. Vaatteita ei tietysti ollut päällä talven malliin ja nuo keväiset illat tai yöt osaavat välillä olla todella kylmiä, ainakin jos ne viettää paikallaan kykkien. Väsymystä esiintyi eniten RUKissa, jossa en varmasti koko aikana nukkunut yhtenäkään yönä yli kuutta tuntia (päivystin RUK-aikana ainakin neljänä yönä; siellä kokeisiin oli luettava ja satunnaisia kirjallisia töitä tehtävä ja tämä tapahtui luonnollisesti ainakin osin yöllä; välillä varattiin kalustoa seuraavalle päivälle tai valmistauduttiin koulutusrastin pitämiseen pitkälle yöhön jne...). Ja luonnollisesti metsäkeikoilla jo kahden tunnin katkonaiset yöunet olivat ainakin pioneeripuolella luksusta. Kyllä se on mukava herätä 45 minuutin yöunien jälkeen, kun tietää pääsevänsä parhaassa tapauksessa heti 18 tunnin päästä taas nukkumaan. Nämä asiat kuitenkin mukavasti helpottivat johtajakaudella, oli edes joitain koulutuksen suomia etuja.

Rukissa kelit olivat meillä pääsääntöisesti melko hyvät. Kuitenkin usein, kun tilanne muutoinkin oli aika haastava, yllätti meidät rankkasade. Johalla satoi vettä kaatamalla pitkät tovit ja olisiko ollut YTH-2:sella, josta on jäänyt mieleen, kun yritimme kolmen miehen suuruisen ryhmämme (vemppaa ja johtajanakkeja muilla) kanssa saada telttaa pystyyn aivan järkyttävässä kaatosateessa ja tuulessa.

Oli myös varsin ikimuistoista olla esimerkiksi päävartionakissa (katsottiin spollen kanssa leffaa, kun mitään ei yöllä tapahtunut), viikon ajan saunamajurina (koska olin vemppana erään leirin aikaan) tai pataljoonan komentajan kanssa saunomassa (oli siellä muitakin, heh). Nämä olivat niin erilaista kuin normipalvelus. Tai kun ryhmätaitokilpailussa pääsi pitämään jotakin evakuointirastia keskellä yötä keskelle metsää. Tai kun pääsi itse vetämään kovapanosammuntoja.

Ja vaikken niin hirveästi ollut silloin enkä vieläkään ole mehuissani mistään äijäilyistä, niin kyllähän vaikkapa putkiraivaimen räjähtäminen muutaman kymmenen metrin päässä tai ITKK:lla kovien ampuminen hieman rintakarvoja kasvattivat. Muutenkin paljon räjäyteltiin, muttei putkiraivaimen voittanutta ollut, koska siinä räjähdyksen sai aistia niin läheltä.

Lisäksi. Toki ikimuistoisia hetkiä omalla tavallaan olivat myös esimerkiksi Rukin kurssijuhla, valat ja muut vastaavat. Mutta ei ne ainakaan itselleni olleet mitään vuoden kohokohtia. Sen sijaan Rukin omaisten päivä oli kyllä mukava, omien läheisten kanssa sai viettää aikaa kesäisessä Haminassa.

edit. Tietysti valtava määrä muistoja on eri ihmisistä, erityisesti RUK-aikainen tupa oli todella hyvähenkinen. "Ulkoinen paine aiheuttaa sisäisen kiinteyden" taisi Tami joskus todeta, ja ainakin Rukin osalta voin tuon täysin allekirjoittaa. Eikä vain tuvan osalta, vaan koko joukkue, jossain mielessä koko komppania oli aika hyvin hitsautunut yhteen. Ei samanlaista henkeä muissa palveluspaikoissa syntynyt. Esimerkiksi omaa aukkitupaa en kunnolla enää edes muista.
 
Viimeksi muokattu:

Knox

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flyers
Mieleenpainuvin tapaus sattui heti alokasaikana. Marssittiin porukalla kohti mukea, ja yhtäkkiä kuuluu käsky pysähtyä. Yksi alokas oli omatoimisesti mennyt röökille, ja varsin epävarma alikersantti komensi miehen takaisin riviin (vai mikä nyt ikinä olikaan). Alokas vastasi napakasti "haista sinä vittu". Koko porukka repeää täysin, ja alikersantin sipuli pettää totaalisesti. Tuo oli ensimmäinen "yhteinen" asia jota muisteltiin pitkään porukalla, siksi se on jäänyt niin hyvin mieleen. Jostain syystä lomilla tuota kertoessa ketään muuta ei naurattanut, eikä luultavasti teitäkään. Mutta mulle asia nostaa edelleen hymyn suupieliin.

Kyseinen alokas lähti muuten kesken kaiken kotia, ei oikein sopinut armeija hänelle. Hauskaa kieltämättä oli kun kaveri purnasi ja pelleili jatkuvasti. Viimeinen niitti oli armoton sekoilu iltavapaiden päätteeksi, jos en väärin muista niin useampi skappari oli pitämässä kaveria aisoissa kun uhkasi tappaa toisen alokkaan.
 

Hippi Hiiri

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Nanna Karalahti
Minulla taas RUK oli puolillaan täysiä runkkuja, joten se oli palveluksen paskinta aikaa etenkin kun siellä piti tehdä myös paskinta paskaa. Mielialaa myös nosti, että vanhemmat ilmoittivat ottavansa eron joululoman aikana, mitä pääsin sitten pohtimaan yövartioissa. Asiaa sivuten kotiyksikkööni palattuani yksi alikkiämmä murjotti ja perseili ja meni mm. iltavapaiden jälkeen kännissä alokkaiden tupaan möyhyämään minun päivystäjävuoroni aikana, ja piti myöhemmin johtajille tiedotustilaisuuden siitä, miten hänellä on vähän vaikeaa, kun jollakin siviilikaverilla on jotain ongelmia. Kyllä teki mieli sanoa, että työnnä ne ongelmasi perseeseesi ja hoida hommasi.

Melkein kymmenen vuoden jälkeen vahvimmin käteen jääneet asiat liittyvät johtamiseen ja johdettavana olemiseen. Työelämä on täynnä vitullisen paskaa johtamista ja aivan yhtä paskaa johdettavana olemista. Oma esimiehenä toimimisen kiintiöni tuli täyteen moneksi vuodeksi intin kokemuksen myötä, koska se on yksinäinen rooli, jos sen hoitaa oikein, mutta kun on katsonut tätä työelämän vässyköintiä, alkaa kyllä palaa taas liekki niihin hommiin. Jos ei esimies osaa vittu käskeä, niin voi vittu.
 

Aleksandros

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
Oma esimiehenä toimimisen kiintiöni tuli täyteen moneksi vuodeksi intin kokemuksen myötä, koska se on yksinäinen rooli, jos sen hoitaa oikein...

Kieltämättä johtaminen on aika yksinäistä puuhaa. Ylemmältä taholta tuleva paine oli ainakin intissä suhteellisen kova ja alaisia luonnollisesti kaikki tekeminen nappaa enemmän tai vähemmän huonosti.

Ei sitä mosana ollessa aivan tajunnut, kuinka paljon johtajalla hommaa onkaan ja kuinka vähäisellä kokemuksella johtajan odotetaan pitävän varsin haastavat hommat näpeissään.

Minusta armeijan johtajakokemuksen hyödyt siviiliin eivät välttämättä liity niinkään mihinkään syväjohtamisen opintoihin vaan ennemmin siihen käytännönkokemukseen, jotka koksullekin se viisi kuukautta kertyy. Siinä oppii paljon asioita, osan kantapään kautta. Näitä oppeja voi hyödyntää ja virheitä välttää sitten siviilijohtamisessa.
 

Hippi Hiiri

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Nanna Karalahti
En minä mistään syväjohtamisesta mitään muista, mutta esimerkiksi intin käskynantokulttuuria on ikävä, kun töissä kuuntelee tää pitäis tehdä ja olis hyvä -palavereja.
 

DTremens

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Red Wings, PattU, Wolves, Patriots
II/04 Kajaani 1. TAS. Paska reissu mutta tulipahan tehtyä. Jotahi muistojaki jäi silti vaikka aivot narikkaan jätinkin kotoa lähtiessä.

Halusivat kovasti pakottaa vuoden kanssaan viettämään ja kompanjan päällikkö kutsui jo henkilökohtaisille juttusille kesken leirin, jolloin kertoi mm ettei usko paskaakaan vastauksista joita olin antanut pällitesteissä ja että kannattaa varautua että palvelusajaksi määräytyy seuraavalla viikolla 12kk. Viime hetkellä kuitenkin oli riittävä määrä vapaaehtoisia 12kk miehiä ilmaantunut ja, kiitos käytäntöjen joiden mukaan kaikki vapaaehtoiset (pl. vaikka rikostuomion takia kelvottomat) valitaan ensin, selvisin kuudella kuukaudella. Oli ilmeisesti ensimmäinen saapumiserä melko pitkään aikaan jossa oli riittävästi vapaaehtoisia. Kiitos kaikille teille jo mielestä huuhtoutuneille halukkaille!

Ennen jotain yön yli kestäviä vaikean maaston asemaanajoharjoituksia pelattiin koripalloa "liikuntatunnilla" - siis sillä pakollisella. Moitin skapparille ettei niillä intin tossuilla voi pelata ilman että nilkat pyörii. Ei auttanut valitus - ja nilkkahan se pyörähti. No viikko kyynärsauvakävelyä ja VMTL oli tuomiona varusmiessairaalasta mihin skappari totesi seuraavansuuntaista "emme ole menossa marssille emmekä taistelemaan vaan kyseessä on välineenkäsittelyharjoitus joten ei muuta kuin pakkaamaan leirikamoja mars". Onneksi sain kuin sainkin kerättyä rohkeuteni ja pyysin lupaa puhutella kompanjan päälikköä kun tuli ovella vastaan - ei tarvinnut lähteä maastoon, olivat kuulema menossa jonnekin kivikkoon jonne ei kyynärsauvoilla olisi mitään asiaa edes seuraamaan sivusta. Vitun yliluti.

Tykkileiri. Jo itse junamatka Kajaanista rovalle tykkileirille ja takaisin -30C pakkasessa oli aika kokemus kun alla oli kamina"lämmitteinen" puuvuorattu junanvaunu jollaisen oli ennen matkaa nähnyt vain museoituna. Kuumeeton oksennustauti leirillä oli mielenkiintoinen kokemus - intin lääkäreille kun on turha selittää olevansa sairas jos ei kuumetta ole. 4. sairaspäivänä ja 3. kertaa lääkärin puheille hakeuduttuani pääsin vihdoin hoitoon kun syöttivät paikanpäällä jotain puuroa/soppaa ja lääkäri itse näki miten komealla kaarella mahan sisältö tuli paluupostina lumihankeen. Tätä edeltäneet pari vuorokautta olivat sen astisen elämäni hirveimmät kun pitkää päivää taisteltiin ja piti yrittää suoriutua tehtävistään vaikka tajunta oli jossain rajatiloissa. Inttikaverit onneksi sentään kantoi sotkuautolta välillä jotain jaffan tapaista jota yritin siemailla lusikallisen kerrallaan. Hoitoon kun pääsin niin makasinkin sitten pari päivää nestetankkauksessa ja täyslevossa komeassa hirsikartanossa. Jälkitauteineen tuon leirin tapahtumat vaatikin n. 10 kg elopainoa ja 3 vkon kuntoutumisen minkä vuoksi jäi loppusota kokonaan väliin.

Tulee noista lääkärin "palveluista" intissä mieleen myös ihan intin alkuajat kun tuvassa oli heppu jolla kova astma. Ensimmäisellä leirillä alkoi oireilla aika vakavasti ja lääkärin puheillehan hän päätyi leirin jälkeen. Tuomio pussillinen avaavia ventoline -kiekkoja mukaan aina leirille ja "tule näyttäytymään jos menee enemmän kuin kiekko (60 annosta) päivässä". Kyseistä lääkettähän kyllä tarvittaessa käytetään suurehkojakin annosmääriä jos tarve on, mutta potilas jolla tarve on suurentunut (normaaliannos max 4 annosta/vrk) pitäisi hoitaa astman pahenemisvaihe-epäilyn mukaisesti, tarvittaessa nostaa hoitavan kortisonilääkkeen annosta jne. Kainuun varusmiessairaalassa sen sijaan pumpattiin vain avaavia mieheen, mikä ei pidemmän aikavälin terveyden kannalta ole ihan hirvittävän järkevää eikä välttämättä myöskään yhteiskunnalle kovin halpaa.

Yliluti ei tosiaan ei tykännyt naamasta koko palvelusaikana mistä johtuen minulla ei ole määriteltyä tehtävää sotilasasiakirjoissa, vaikka toimin toisen saman kohtalon kokeneen kanssa vuorotellen de facto tykinjohtajana hänen nimettyään siihen virallisesti kaverin joka ei osannut kunnolla kirjoittaa eikä lukea (ainakaan riittävällä nopeudella ja virheettömyydellä jota käskyjen vastaanotto, kirjaaminen ja välittäminen olisivat vaatineet). Toki omalta osalta vaikuttaa missattu loppusota mutta tämä toinen kaveri muistaakseni koki saman kohtalon. Kaikkien muiden asiakirjoihin kirjattiin siis tehtävä tuliasemassa eli suuntaaja, lataaja, tykinjohtaja jne paitsi meille kahdelle pelkkä sotilasarvo "tykkimies".
 

Pipolätkä

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa, Dallas
Nyt jo edesmennyt, kaikkien rakastama Lahden Urheilukoulu ja tiedustelukomppania. Monia hauskoja ja paskoja muistoja jäi tuosta paikasta.

Parhaiten mieleeni on jäänyt kaksipäiväisen loppusotani 1. päivä, kun pistettiin leiriä pystyyn telttoineen,tähymajoineen, "puhelin"linjoineen yms. Teltalta näki mäntykankaan ansiosta tähymajan luo hyvin ja havaitsimme parin kaverin kanssa, miten tähymies alkoi pistämään trangiaa tulille, vaikka tuohan oli tottakai ankarasti kiellettyä tähyssä. No samalla havaitsimme Komppanian päällikön, varapäällikön ja oliko vielä vääpelin(yliluutnantti) lähestyvän tähymajaa vasemmalta, kuitenkin niin, että välissä oli pieni ryteikkö, josta tähylle ei näkynyt. Hyppäsin äkkiä puhelimeen luo rämpyttämään "summeria" hullun lailla ja kohta toisesta päästä kuuluukin laiskalla äänellä sanottu "no mitä nyt?". Kerrottuani lähestyvästä vaarasta päällikön muodossa, tulee pieni hiljaisuus ja pian alkaa kuulumaan kolina, kun trangiaa ja rinkkaa pistetään kasaan pirun nopealla tahdilla. Siinä sitten katsottiin ja naurettiin, kun kaveri juoksee vähän joka suuntaan ja kädet käy kuin matikanpyytäjällä. Juuri ennen päälliköiden saapumista hän tuonne majaan kerkesi ja päällikkö oli tyytyväinen. Hauskuutta riitti monella muullakin tapaa, mutta tuo tilanne oli kuin suoraan jostain Vääpeli Körmy -elokuvasta.
 

puoluejohtaja

Jäsen
Suosikkijoukkue
Eipä ole
vielä yksi....


Myöntää täytyy, että VMTK tuo kaikkia pieniä etuja yksittäiselle taistelijalle.

Tästä heti perään 18 vuotta myöhemmin kirjoittaen, itsekin kutakuinkin samaan aikaan VMTK:ssa olleena, muistelenpa itsekin paria kohtaa, jotka sattuivat 90-luvun lopulla, kun kaikki vielä menivät armeijaan ja vahvuus oli iso, kuten myös miesten luonteen vaihtelukin.

Palvelus alkoi JPr:ssa. Tietämättömille etelän asukkaille mainittakoon, että kun palvelus alkaa 13. tammikuuta Sodankylässä, on siellä pimeää ja kylmää. Tämä ei kuitenkaan erästä Sallan kasvattia haitannut, hän sinkoili tuvasta heti ensimmäisenä aamuna ja huusi jostain saadut passinkannet läpsyen "teejii!" kun aamuja oli jäljellä se 239/240. Tästäkin kaverista saatiin kuitenkin leivottua prikaatin bensa-aseman hoitaja alokaskauden jälkeen.

Viikon tempoilun jälkeen seurasi radistikoe ja kun allekirjoittanut rumpali kietaisi siinä 96/100 niin paikka sissiradistijoukkueessa oli saletissa. Alokasaika meni miten meni, hyvin ammuttiin ja juostiin, mutta sairastelu homeen takia vei mahkut RUKiin. Mainittakoon muille ikäluokille, että 1/97, 2/97 ja 1/98 -ikäluokissa Pääesikunnan sotilaallinen tyhjiö lippiksen alla oli ilmeisesti saavuttanut jonkinlaisen kliimaksin: lähtijät reserviupseerikurssille valittiin SUORAAN 8 viikon alokaskauden jälkeen. Jostain oudosta syystä tästä menettelystä luovuttiin hetimiten seuraavassa erässä. Edellisen saapumiserän kokelaathan antoivat muutamaa erilaista lisäkoulutusta, jota ei ollut ainakaan päiväohjelmassa. Itse osallistuin muun muassa pölynorsun hautajaisiin sotilaspastorin roolissa komppanian käytävällä, siivosin kokelastuvan taisteluvarusteissa ja uimahousuissa sekä poistuin sängyn alle. Kerran sunnuntaina oli ohjelmassa vaateralli, jossa käytettiin päällä kaikki kamppeet vuorotellen ja juostiin LapJP:n esikunnan ympäri joka kerta. Tämä oli ohjelmassa rangaistuksena, koska joku oli näyttänyt kuulemma keskisormea illalla tuvan ikkunasta ulkona liikkuvalle SPOL-partiolle. Miten, se jäi arvoitukseksi: Lapissa on tammikuussa niin pimeää, ettei siellä ole mitään mahdollisuutta havaita ulkona liikkuvaa SPOL-partiota ja siten näytellä käsimerkkejä ilman laatuluokan pimeänäkölaitteita ja niitä ei vielä silloin ollut käytössä.

Aliupseerikurssista ei isompaa mainittavaa, melkoista tempoilua. Valinta VMTK:n puheenjohtajaksi siirsi miehen pois alkuperäisestä tehtävästä ja hommiahan hoideltiin lomapuvussa viimeinen kuusi kuukautta. Aliupseerikurssista jäi mieleen erityisen lämmittävästi karman olemassaolo Sodankylän jängällä. Olimme tulossa lävitse uupuneina jostain marssilta pe-iltapäivänä ja kävelimme savunhajuisina ja törkyisinä lomamuodon ohi. Koska paikalla ei vielä ollut kantahenkilökuntaa, kuittailu oli armotonta: "Sissit menee pesulle, me mennään lomalle!" ja sitä rataa. Noin 10 sekunnin kuluttua muodon ohituksesta kaiuttimista särähti lyhyt ja asiallinen kuulutus: "Huomio, varusmiesten lomat peruttu, prikaati on karanteenissa." Keittiöllä olleet timbuktulaiset vadelmat olivat aiheuttaneet laajahkon vatsatautiepidemian, jonka alkuperää ei vielä tiedetty tässä vaiheessa, joten varotoimi oli paikallaan. Tämä ei tokikaan miellyttänyt juuri suihkunraikkaana hyviä lomakuittejan kertoneita jääkäreitä ja tykkimiehiä, joiden lomille lähtö tyssäsi viimeisellä mahdollisella hetkellä.

Johtajakaudella alkoi sitten tapahtua eri merkeissä. Ensin oltiin jatkuvasti lomilla vaikka millä tekosyyllä. Suurin täsmällisyyden kohde oli tarkistaa viikko-ohjelmasta, josko siellä olisi käsketty poikkeava heräämisaika. Tämä tarkoitti yleensä prikaatihälytystä, jolloin koko joukko kerää kamansa, kantaa ne aitojen ulkopuolelle ja siellä sitä sitten maataan tuliasemassa. Havaittuani moisen toimenpiteen käskin päivystäjää herättämään minut 15 min ennen hälytystä, jolloin minulla oli aikaa ajella jääkäripataljoonan kulkuvälineellä eli polkupyörällä äkkiä aitojen ulkopuolelle Sotilaskoti 1:een, jossa VMTK:n toimisto sijaitsi. Ainoa haitta tästä oli se, että muonituskeskus oli valitettavan vahvasti vartioitu, joten sen päivän joutui elämään munkkikahveilla.

Toki ruokapuoli oli jonkinlaisessa hoidossa liiketaloudellisin provisioperustein. Jollen väärin muista, sovin paikallisen pizzayrittäjän kanssa, että viemme yksiköihin hänen mainoksensa, puhelinnumeronsa ja pizzalistansa, jotta päivärahoille saatiin iltaisin käyttöä. Pääportilla oli vilkasta pizzaliikennettä. Sopimuksemme mukaisesti, vastineeksi tästä VMTK:n nohevat taistelijat voisivat saada vaikkapa pizzan per sata myytyä prikaatiin. Niitä pizzoja taisi jäädä itselläni syömättä kolmisenkymmentä.

Kerran havaitsimme alaisteni kanssa, että ruokalassa oli ruokana jotain, joka ei sillä hetkellä vastannut kulinaristisiin vaateisiimme. Siispä otimme jääkäripartion siirtymisvälineet ja sotkimme niillä kohti Sodankylän keskustaa pizzalle. Paha kyllä, keltaisista ampujanlaseistaan tunnettu vartiopäällikkö-sotmest äkkäsi partiomme ja ehätti edellemme näyttävästi ojan poikki maastoautollaan pyörätielle. Ajettuamme väijytykseen hän viittoili meidät pysähtymään ja kysyi minulta partion johtajana, "Mihin miehet ovat matkalla?". Totesin tähän, että "herra sotilasmestari, alikersantti puoluejohtaja, varusmiestoimikunta matkalla kansaneläkelaitoksen toimistoon noutamaan asumistukihakemuksia!" Pettynein ilmein sotmest Ampujanlasit totesi "jaha" ja käveli takaisin Land Cruiseriin ja poistui. Koska olin silloin jo tiedostava tuleva talousrikollinen, ymmärsin, että mikäli asia tarkastetaan, on todella syytä hakea niitä lomakkeita sieltä KELAlta, jottei käry käy. Näin tehtiin ja asia jäi silleen.

Kerran koko VMTK:n ohjaajakunta oli jossain jeerassa tykeillä ampumassa ja törmäsin epämiellyttävään ongelmaan: En voinut saada nimeä MAP+VLV -lirpakkeeseeni, koska paikalla ei ollut esimiestä puoltamaan sitä. Siispä tamppasin esikunnan ovesta sisään (minulla oli siihen oikeus VMTK:n puheenjohtajana) ja etsin käsiini sekä prikaatin komentajaa että esikuntapäällikköä. Kumpikaan ei osunut eteen, sen sijaan paikalle tuli närkästynyt henkilöstöpäällikkö, joka tivasi, että "mitä alikersantti norkoilee täällä?". Esitin asiani hänelle ja hän katsoi hetken haavi auki ja totesi sitten, että "voin minäkin sen myöntää" ja raapaisi nimensä alle: "Myönnän", majuri X, hölöstöpäällikkö.

Monopolia pelanneena "laskuvirhe pankissa sinun eduksesi" -kortti napsahti kohdalleni yhtenä ainoana johtajakaudella kiinnioloviikonloppuna. Olin mielestäni laskenut HL-lomani oikein, mutta kirjurit eivät olleet muistaneet merkitä ilmeisesti kaikkia. Olin siis tarpeettomasti viikonlopun katselemassa ikkunasta ulos, vaikkei olisi tarvinnut. Lienee sanomattakin selvää, ettei la-su ollut Lapissa isommin mitään tekemistä.

Eräänä kauniina kesäperjantaina oli lomatarkastus, jonka silloinen yksikön päällikkö avasi kertomalla, että "jos menette junilla kotiinne, on teillä velvollisuus avustaa konduktöörejä järjestyksen pidossa. Mikäli näin käy, on ohjelmassa kuntoisuuslomaa." Eipä aikaakaan, kun oltiin Rovaniemeltä etelään menevän junan ravintolavaunussa. Järjestyshäiriö oli käsillä koko lailla heti, oman yksikkömme opistoupseeri-vänrikki oli nauttinut aika reilusti muutakin kuin kunniamerkkejä ja ilmoittautui ravintolavaunun humussa vapaaehtoiseksi muotoilemaan naamatauluni uuteen uskoon.

Tunnelma oli pöydässä hieman kireä ja kaksijakoinen. Onneksi paikalle tuli päättäväisen oloinen mieshenkilö, joka kuunteli uhoamista aikansa ja sanoi sitten vänrikille, että "sinun on syytä nyt ehkä poistua tästä." Vänskä uskoi, kenties joku järki palasi siinä vaiheessa ruusukkeiden yläpuolelle? Mietin takaisin tullessa, miten olisin esittänyt asian komppanianpäällikölle kuntoisuuslomien toivossa, jos olisimme joutuneet laittamaan oman yksikkömme kouluttajan lattiaan?

VMTK:n toimistossa päivystäessäni (lue: rötvätessäni) ovi pamahti kerran auki ja sieltä saapui herra, jolla oli jalassaan reisitaskuhousut, päällään punavalkoinen norjalaisneule ja luultavasti melko jämäkkä ryyppyputki takanaan, koska hän haisi kaikenikäisille viinoille jo useamman metrin päästä. Olin valmistautunut jo soittamaan päävartioon pikaisesta hakukeikasta, kunnes neulemies veti esiin Rajavartiolaitoksen henkilökorttinsa ja sanoi, että "pitäisi saada soittaa, tässä on kortti, ettette ihan puliukkona pidä." Totesin kortin nähtyäni, että "herra kapteeni, en pidä, puhelin on tuolla!"

Pahin paikka koko palveluksessa oli lienee prikaatin juhlatilaisuus, johon piti valmistautua ja tilata bändi ja jos vaikka mitä. Heräsin juhlapäivän aamuun ja menin esikuntaan ihmettelemään, mikä hässäkkä siellä oli pystyssä. Kävi ilmi, että toinen alikersantti, jonka kanssa olin lätkinyt naapurikomppaniassa korttia edellisellä viikolla, oli iltavapaalta tullessaan onnistunut puhumaan päivystäjältä ilmeisesti asetelineen avaimen ja sen jälkeen ampunut itsensä komppanian käytävällä. Tämä ei mieltä ylentänyt ja oli ehdottomasti ikävin juttu, mitä sattui koko reissulla. Siitä sitten bändiä perumaan ja illalla muistohetkeä pitämään.

Pikku hässäkkä syntyi myös siitä, kun tehtiin Puolustuslaitoksen rakenteellisia muutoksia ja PohmTR lakkasi olemasta. Itse siirryin juuri perustettuun PohJP:hen jota ei nykyään ole myöskään olemassa. Koskapa edellisen joukkoyksikköni asevarasto oli eri kuin uuden, jouduin viemään aseeni takaisin vanhaan varastoon ja jostain syystä, luultavasti mukavuudenhalusta, jätin hakematta uuden aseen. Varusmiestoimikunnan toimistossa ei liiemmin ole kovapanosammuntoja, joten onnistuin olemaan kolmisen kuukautta johtajakaudella aseettomassa palveluksessa. Jonain iltana ihan palveluksen lopussa aavistelin pahaa, kun kapiaiset kiertelivät paperilistat kourassa asetelineitä ja ynnäilivät aseita. Kuulin sivusta keskustelun, jossa mietittiin, josko yksi Marskin kymmenestä hopealaattakonepistoolista, joista yksi oli vitriinissä seinällä, lasketaan yksikön asevahvuuteen ja virhe aseiden määrässä johtuu tästä?

Seuraavana aamuna kaiuttimesta kuului: "Alikersantti puoluejohtaja, juosten komppanian päällikön toimistoon!" Menin ovesta sisään sotilaallisen kohteliaasti, vastassa oli varsin kiukkuisen oloinen yliluutnatti, joka kysyi kiertelemättä: "MIKSI TEILLÄ EI OLE ASETTA?" Otin esille kaikista kyvykkäimmän töhöilmeeni ja sanoin: "herra yliluutnantti, en ole varmaankaan muistanut hakea sitä." Sen pidempään ei tarvinnut odottaa, käsky hakemaan ase juosten annettiin heti.

Loppuhinkkauksessa sain palkinnoksi sotilaspassiini molempiin kohtiin arvosteluksi "tyydyttävä." Yliluutnantti uhkaili viimeisenä päivänä, että ohjelmassa seuraa rivakkaa kertaamista jossain päin Ylä-Lappia jatkuvalla syötöllä, ensimmäiset tulevat vuonna 2000. Nyt on vuosi 2020 enkä ole käynyt vieläkään.

Armeija oli ihmeellinen reissu, siellä oppi arvostamaan ainakin sitä, että jaksoi olla koko rupeaman kaikesta huolimatta.

Hyvää: VMTK:ssa ei paljon tetsailtu, ruoka oli hyvää, ei koskaan pekkaa, ei koskaan palaneet lomat
Huonoa: Kasarmit homeessa, järjetöntä byrokratiaa, epäloogista johtamista, huonoja päätöksiä.
 
Viimeksi muokattu:

arvee

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi Fineland, North Atlantic Hawks, EU, Jokerit
@puoluejohtaja mahtavan hyvin muistat intin tapahtumat.

Minä kolasin polveni hämäläisessä sateisessa syysmetsässä kiveen, olin aliupseerioppilas joka jatkoi urheasti päämääräänsä eli radioautolle tai sitten vätystötstoon. Sain muuten Riksussa VMTLlää, VPOata tai jsjptä pari viikkoa.

Polveni oli tietysti toimiva kun kotiutuspäivänä kysyttiin onko valittamista?
No ei todellakaan, koska kotio piti päästä, ei Tilkkaan. Ja polvi oli silloin oikeasti toimiva.

Vanhemmiten on juuri tuon jalan polvi vaivannut sen verran, että en halua pyörittää sitä pitkään. En halua pyöräillä ylämäkeen.

Legendaarinen inttimuisto on, että en tuotakaan epätodennäköistä hämäläiseen kiveen törmäämistä oikeastaan harmittele.
Olisin varmaan sivarina ryssinyt jalkani klesaksi paremmin.
 

Barnes

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tasuno Tasalakki
Veli puhuu asiaa. Eeberi se olla pitää. Sulkeisten, oppituntien ym. paskahommien aikaan koko huoltojoukkue oli johtajansa johdolla korjaamassa eeberiä siitä Masista, jossa sitä ei ollut. Ja jos olisikin ollut, ei sitä olisi korjattu varusveijareiden toimesta, vaan korjaamolla kassun ulkopuolella.
Olin itse huoltojoukkueessa (tosin toimistopuolella), joten pääsin seuraamaan kuljettajien toimintaa läheltä. He kyllä tekivät taidetta hommien väistelystä, monetkohan talvirenkaat he vaihtoivat kesähelteillä...

Kerran oli luvassa jotain tappeluhommaa, niin huollon kokelas tuli edeltävänä päivänä sanomaan, että "kaikki hakevat sitten vemppaa, mä en jaksa sinne mennä". Hieno mies.

Oli siellä kyllä kaikenlaista vipeltäjää, se on ko. laitoksen suurin anti yksilölle.
 

sekolust

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна, Lostedt, Ben-Amor
Pari tarinaa voisi varmaan jakaa.

Lähdettiin suoraan vartiovuorosta leirille. Mulla oli viimeinen vartiovuoro ennen lähtöä ja lähtö oli tyyliin 8-9 aikaan aamusta. Ei siis hirveästi unha ollut kaalissa. Leirillä meidän porukalle napsahti joku kulunvalvontahässäkkä ja yö meni puomilla röhnöttäessä. Parin unettoman yön jälkeen päästään teltalle ja suunnilleen samoin hälytys päälle. Se niistä unista. Muistan heränneeni jostain ojan pohjalta pieneen kipuun, kun poski painoi rynkkyä ja rynkky sormia, olin nukahtanut hetkeksi siis syöksyessä maahan. Lopulta kun leiriä siirrettiin, niin mä olin aivan varma että oltiin jollain tuhotulla hautausmaalla. Samoin säikähdin jonkun sivullisen olevan paikalla, mutta lopulta oli vain maalikerrosta puussa. Siis toisin sanoen näin jo harhoja tuossa vaiheessa. Tuli ainakin konkreettisesti huomattua miten toimintakyky katosi unien jäädessä väliin. Hyi helvetti mikä meno kun sata valvottua tuntia putkeen alkoi lähestyä.

Alokasajan siivoukset, voi veljet. Kauhea tutina päällä ja joka jätkä teki mitä pystyi. Yksi sankari teki vielä enemmän ja tyhjensi roskiksen ikkunasta. Olisi toki voinut yllä hyvä ratkaisu, mutta joku herra isoherra sattui näkemään tapauksen. Ei vissiin tarvinne sanoa, että siinä vaiheessa tuvan siisteys oli toissijainen asia kun palautetta annettiin. Jälkikäteen miettiessä saattoi olla hyvä, että tekijä suoraan tunnusti tekonsa ilmaan yhtään mitään arastelua. Olisi ehkä voinut seurata vähän muutakin, kuin että tekijä kävi roskis kädessä katsomassa että pahimmat roskat siivotiin ikkunan alta. Tiedä miten olisi juoksutettu, jos kukaan ei olisi tunnustanut...

Ja ne muut. Yksi kaksoiskansalainen tuppasi nukahtamaan aivan heti. Hyvien nukahtamiskykyjen lisäksi sillä oli vain tapana puhua unissaan ja kieli oli englanti. Yritä siinä nyt nukkua, kun heti valojen sammuessa alkaa ensin kuulua kuorsausta ja sen jälkeen horinaa aivan laidasta laitaan. Toinen kaveri vaikutti erittäin yksinkertaiselta ja joku vyö tuntui olevan jo vaikea asia käyttää oikein, nauhojen sitominen kengissä taas oli oma tarinansa. Jossain vaiheessa puhuttiin ylppärituloksista ja tämä tyyppi kertoi kirjoittaneensa laudaturin pitkästä matematiikasta. Tienasi muuten lopputuvan verran bissejä vedonlyönnin seurauksena, eihän sitä kukaan uskonut. Tää kaveri ei vaikuttanut siis sellaiselta "hyvä koulussa, muuten täysin käsi", vaan ihan yksinkertaisesti saatanan hitaalta ja yksinkertaiselta.

Kattoo josko joskus jotain muutakin pistäisi internetin ihmeelliseem maailmaan.
 
(1)
  • Tykkää
Reactions: Oles

Glove

Jäsen
Eipä nyt tule mitään kummempaa mieleen. Ensimmäisenä se, että,Rovajärvellä vietettiin paljon aikaa. Tai ainakin se silloin tuntui siltä. Olihan se kiva syytää ammuksia taivaalle eikä koskaan nähnyt mitä maalialueella tapahtui, osuiko edes lähellekkään sitä paikkaa, mihin piti osua. Kai se meni tarpeeksi hyvin kun vain kerran komennettiin ”tuli seis!” kesken ammunnan. Meidän tykkihän se sitten oli, jonka ammus jäi pari sataa metriä lyhyeksi. Periaatteessa minun syy kun olin tykinjohtajana.
 

Cjyyl

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS
Mukavaa että tämä ketju nousi pinnalle. Ilman sen suurempia inttifantasiointeja, mukavahan näitä on lueskella. On se vaan uskomatonta, miten värikästä sakkia jokaisesta ikäluokasta löytyykin, kun kaikki ääripäät lyödään saman katon alle.

Oma palvelus sijoittuu 6 vuoden taa Upinniemeen. Hyvin on tuossakin ajassa ehtinyt aika kullata muistoja. Yksikkönä juuri Kirkonmaalta Upinniemeen muuttanut Meritiedustelukompania, jossa kuluikin koko palvelus alusta loppuun. Kyseisestä komppaniasta erityisen hienon teki se, että linnakesaarella eristyksissä ollut yksikkö oli omaksunut varsin paljon omia perinteitä ja erilaisia toimintatapoja, jotka tuntuivat välillä olevan vähän ristiriidassa Upinniemen muiden yksiköiden toiminnan kanssa.

Ylivoimaisesti makein juttu tuossa Upinniemessä on meri, varsinkin kun omat tehtävät sijoittuivat pitkälti saaristossa liikkumiseen. Moneen otteeseen on tullut mietittyä, miten paljon enemmän v-käyrä olisi sojottanutkaan kohti kattoa, jos pahimman hajoamisen hetkellä merimaiseman sijasta edessä olisi ollut pelkkää mäntymetsää. No, mene ja tiedä.

Mutta niitä kokemuksia. Onhan noita. Alokasaika nyt taitaa joka paikassa olla järkyttävää sekoilua, kun karsintakone ei ole vielä lakaissut niitä pahimpia sekopäitä/töhöjä piiloon. Mihin se ihmisryhmä edes viedään alokasajan jälkeen? En tiedä. Mieleen on jäänyt ainakin se, kun ensimmäisellä pidemmällä leirillä Kiikalassa koko joukkue marssi tunnin verran avorivissä umpihangessa etsien erään taistelijan kadonnutta pipoa. Lopulta joukkueenjohtaja löysi pipon kyseisen taistelijan talvitakin hupusta, joka oli siis kaverilla etsinnöissä päällä. Sai kaveri melko suoran palautteen, jahka skapparien valvova silmä vältti.

Alokaskausi kun oli ohi, muuttui homma mielestäni huomattavasti mielekkäämmäksi. Olihan sitä odottelua ja turhaa veivaamista edelleen, mutta nyt kaikella oli joku päämäärä. Paljon liikuttiin Jurmoilla ja G-veneillä pitkin saaristoa, usein myös vain oman ryhmän kesken. Aina ei siis kantahenkilökuntaa ollut mukana, jolloin jutut muuttuivat nopeasti aika levottomiksi. Yksi hyvä muisto osui kuitenkin sellaiselle reissulle, johon melko vanhaa saapumiserää ollut kouluttajamme, vanhan liiton opistoupseeri, kuljetti meitä G-veneellä (avoin vene melko matalilla reunoilla). Merenkäynti oli kovaa, mutta tästähän ei luutnantti kokeneena merenkävijänä hätkähtänyt, vaan ohjaili venettä rennosti seisten. Kävikin kuitenkin niin, että kohdalle osui vähän isompi aalto ja mies menetti tasapainonsa. Näytti jo selvältä, että mies lentää komeassa kaaressa veneen reunan yli ja kohta ongitaan lutia merestä. Vieressä istunut joukkuekaveri kuitenkin omasi tässä tilanteessa paremmat refleksit kuin yhdelläkään taalaliigan kassarilla. Vaistomaisesti jostain siitä arvomerkin tuntumasta kiinni, ja mies pelastui huhtikuiselta Suomenlahdelta. Hauskan tilanteesta teki kuitenkin asetelma tilanteen rauhoituttua: varusmiehellä tukeva ote luutnantin riveleistä, jolla säikähtänyt ilme kasvoillaan. Jos tuosta kuvan olisi ottanut, niin kyllä se siltä olisi vaikuttanut että nyt on mennyt varusmiehellä käpy, ja luti saa nokkaansa. Ei kuitenkaan näin tällä kertaa.

Jokaiselle tiedustelijalle lienee tuttu fraasi: tiedustelija kantaa omat varusteensa. Ja todellakin myös kantavat. Aikamoisia kuvia löytyy rinkkaviritelmistä, joilla oli korkeutta varmaan lähemmäs kolmisen metriä. Pelkkä rinkkakin olisi luultavasti tänä päivänä melkoinen kivi raahattavaksi, mutta kun parhaimmillaan siihen lyötiin hihnoilla kiinni sissitelttaa, kamiinaa, ja naamioverkkoa, niin oli siinä yhdellä miehellä tekemistä. Mitään toivoa tuota ei ollut tavallisesti saada selkäänsä, vaan vaati kovemman luokan proseduuria: rinkka olkaimet ylöspäin lattialle, mies selälleen päälle makaamaan ja olkaimet paikalleen. Siitä kierähtäen vatsalleen ja polvien kautta seisomaan. Ja kun seisomaan päästiin, niin turhaan sitä laitosta ei enää alas laskettu.

Edellä mainitut romppeet alkoivat tietysti pitkässä juoksussa vähän "nakertaa". Loppua kohti kun meno letkistyi, näkyi se heti myös varustuksen määrässä. Ensin viikon reissulle saaristoon ei lähtenyt mukaan naamioverkkoa, sitten kamiinaa. Kaikki tämä kantahenkilökunnalta piilossa tietysti. Kaikki huipentui sitten viimeisellä leirillä, kun jollain ryhmästä välähti: toukokuu on jo pitkällä, ei kai me mitään telttaa tarvita. No, voitte varmaan arvata pitikö säätiedotukset kyseisen viikon osalta paikkaansa. Jos ette ole koskaan kokeilleet, niin voin kertoa että yöt ovat toukokuussa yllättävän kylmiä. Varsinkin jos ne viettää taivasalla märässä makuupussissa.

No, kaikki loppuu aikanaan ja niin myös palvelus. Sikäli olen erittäin tyytyväinen, että pääsin suorittamaan kohtalaisen mielenkiintoisia ja rankkoja tehtäviä, mutta kuitenkin kotiin pääsi 6kk miehenä. Se allekirjoittaneella oli alusta alkaen ainut tavoite, koulupaikka kun odotti syksyllä. Puoli vuotta sitä kuittailua "letkeämmissä" hommissa olleilta kavereilta sai kuunnella, pahimpana tapauksena traktorikuskina palvellut kaveri, jonka yksikön kanssa jaoimme saman tupakkapaikan. Kaveri istui siellä aina, kun me lähdimme romujemme kanssa metsään ja huutelu oli luonnollisesti sääntö, ei poikkeus. Kalavelat kuitenkin kuitattiin moninkertaisina takaisin vain tuona yhtenä ja ainoana päivänä. Kuskikaveri istui tuttuun tapaansa tupakkapaikalla, 3kk kakkua jäljellä. Meritiedustelukompania oli tavalliseen tapaansa taas lähdössä liikkeelle. Tällä kertaa tosin siviileissä palauttamaan varusteita. Voin kertoa, että hymyilytti ja tuli siinä ehkä muutama sanakin sanottua.

Hienoja muistoja, mutta onneksi tuo silti käydään vain kerran elämässä.
 

Barnes

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tasuno Tasalakki
Heti, kun johtajakaudella alkoi E-kausi, niin kerroin joukkueelleni suuntaviivat, miten ajattelin porukkani kanssa toimia. Tiivistettynä vietiin ajatusta Koskelan "asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat" vähän pidemmälle.
Hienoa että teillä onnistui. Meikän joukkueessa se ei mennyt ihan noin. Ruokapuoli hoitui asiallisesti, samoin autotkin pysyivät liikkeessä, mutta vähän laiskaahan se meininki tahtoi olla. Homma meni niin pitkälle, että yhteen harjoitukseen päällikkö antoi rivikuljettajille moto-AU:n tehtäviä, koska "te saatte ne hoidetuksi, moto-AU:sta en olisi niin varma".

Kassulla huolto sai olla rauhassa, joten sieltä nyt ei liikoja voinut odottaakaan.
 

hege

Jäsen
Itse tuli myös oltua Upinniemessä 90 luvun alussa ja kerran olin rastikoulutuksessa alokas 1000 ja 1 ja ohjeistus oli karkeasti "tässä kranaatti, ota suoja kivestä ja tuolla potero, heitä kranaatti". No minäpä ymmärsin, että idea oli heittää kranaatti kiven takaa poteroon eli helppo juttu. No ei ollut vaan idea oli ottaa kranaatti, suojautua kiven taakse, siirtyä siitä poteroon ja heittää kranaatti poterosta.
Oli kapiainen poterossa hieman ihmeissään kun heitän kranaatin kiven takaa suoraan poteroon...
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Minulla palvelus jäi B-miehenä P-kauden jälkeen aikamoiseksi suklaakouluksi. Ei ole mitään suuria sotatarinoita kerrottavana.

Mutta kuitenkin kun sitä minullekin sanottiin silloin, että jälkeenpäin tulet ymmärtämään, että se on elämäsi parasta ja helpointa aikaa, niin tietyllä tapaa allekirjoitan tuon kyllä nykypäivänä. Silloin sitä oli vielä vapaa, sekä vielä niin nuori, että ei tajunnut oikein mistään mitään. Eikä mistään tarvinnut ikinä stressata mitään. Siitä palvelukseen astumisesta on nyt kulunut jo yli 13 vuotta aikaa, ja onhan se jo kuin jotain toista elämää tarkastelisi. Mutta oikeastaan pelkästään lämpimiä muistoja herää niistä ajoista.
 

finnjewel

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät, KooKoo, KPL, Kiovan Dynamo
Koska osasin vieraita kieliä, niin minut määrättiin tulkiksi Suomessa toimivien sotilasasiamiesten vieraillessa varuskunnassamme (Vekaralla) perheidensä kanssa.
Tulkkasin esimerkiksi Tsekkoslovakian sotilasasiamiehelle jotain ampumaharjoitusjuttua, suomesta venäjäksi. Session jälkeen ukkeli ojensi kätensä ja esittäytyi: "General Reichl". Johon vastasin: "Jäger finnjewel". Samassa tapahtumassa Ruotsin sotilasasiamiehen vaimo tuli hakemaan grillikatosta hoitavalta vääpeliltä makkaraa. "Mitä se haluaa, mitä se haluaa", kysyi vääpeli innoissaan. Kaksi makkaraa, vastasin. "Tuleeko sinappia", jatkoi kapiainen innoissaan. Kysyin svedulta ja tämä sanoi, että "nej tack, dom är för min hund". En raaskinut kertoa vääpelille muuta kuin "ei tartte sinappia", en maininnut koirasta mitään.
 

JoMe84

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP
Örön linnakkeella eräänä varhaisena talviaamuna notkuin apupässinä puoliunessa siinä päivystäjän pöydällä kun puhelin soi. Kapteeniluutnantti soitti ja sanoi tutun lauseen :"Täs on Lahti" , johon vastasin tyylillä että "moro, täs on rahti". Luulin pilasoitoksi MeVa-mieheltä...
Puhuttelun kautta sitten hakemaan kiviä kottikärryllä Herran toimiston pihaan mars ja "SAATANA MARS MARS!"

Seuraavalla kerralla sitten toisena apupässinä taas kerran nukuin koko päivystyksen ajan. Piti herättää aamupalalle koko konkkaronkka ja erityisesti Linnake-veneen matruusit omasta tuvastaan hieman etuajassa, että ehtii ajoissa puikkoihin kun "Lahti" oli aina veneellä myös etuajassa.
Aamupalan jälkeen kurvaa Jeeppi pihaan. "Missä helvetissä on matruusit???!!!“
Tuvasta kuuluu sitkeä kuorsaus.. "Eih saatana".

En ollu sen jälkeen muuten enää päivystäjä..
 
Viimeksi muokattu:

Soutukorva

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät
Omalta ajalta jäänyt mieleen eräs sankari. Olimme tykkijulleina mettäreissulla jossain korvessa. Tykeille piti tietysti asettaa kiertovartio yön ajaksi. Aamulla herätessä tarinamme taistelija manaili siinä, että joutuu tekemään hävärin T-paidasta. Siinä sitten hiukan ihmeteltiin, että miten voi kesken vartiovuoron kadota t-paita päältä, sydäntalvella? No hälle oli tullut armoton kakkoshätä ja kyseinen suora-ammunta viimeisteltiin päältä napatulla t-paidalla.
Siinä sitten hämmästeltiin ja naureskeltiin kun ei kaverille tullut mieleen napata tykkilaatikosta puhtaita putsausriepuja hanurinsa pyyhkäisyyn. Tykkimiesten maine kasvoi ainakin omien joukoissa taas vähäsen.
 

halogeeni

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sport
Kajaanissa 90-luvun lopulla oli alokasaikana joku teoriakoe ja siihen sitten luettiin illalla tuvassa. Hieman heikkolahjaisempi palvelustoveri jämähti kohtaan missä kerrottiin yleisesti puolustusvoimista ja painoi asiaa mieleensä noin tunnin ääneen: ”maa- meri- ilmavoimat, maa- meri- ilmavoimat, maa- meri- ilmavoimat”
 
(1)
  • Tykkää
Reactions: Oles

12961

Jäsen
Saapumiserän 2/07 mukaan kesken jääneen palveluksensa viimeistä paria kuukautta suorittamaan liittyi 27v tykkimies nönnönnöö Porista. Kokeiltu oli jo kahteen kertaan ja nyt tultiin viimeiselle rynnistykselle.

Kaveri ei varsinaisesti ollut ryhmälleen vahvistus, vaan vapautuksettoman aamun koittaessa ilmoittautui poikkeuksetta veksiin, milloin milläkin asialla. Yleensä vaivat olivat jotain sellaista, että diagnoosi jäi potilaan sanojen varaan. Sikäli kyseinen tykäri teki vemppaamisesta taidetta. Kirjurihuhu kertoi, että edellisillä palveluspätkillä oli nönnönnöön movettamista yritetty kitkeä palauttamalla palvelukseen, josta tämä oli kiittänyt kantelemalla lääkärin toimista. Kuin olisi todellisiin vaivoihinsa muka saanut vääriä KP-lappuja.

Eräänä aamuna oli taas kokeneemmalta tykäriltä vapautukset loppu ja lisää olisi pitänyt saada. Tällä kertaa vaivana oli hervoton ripuli. No, naama oli jo niin tuttu ja kaveri Niinisalon veksissä yleisen vitsin aihe, että nönnönnöön odottaessa osmosal-pakettia ja vapautuslappua ottikin lääkäri laatikosta kumihanskan. Totesi sitten tuseeraamalla vemppaajan peräsuolessa olevan ulosteen koostumuksen normaaliksi ja taistelijan kelpaavan normaalisti palvelukseen. Oli sarjamove tapahtumista tuvassa avautuessaan aika alistuneen oloinen.

Kyseinen lääkäri tuli kesken saapumiserän mukaan kuvioihin. Selkävaivoihin sai palveluksen alkuvaiheessa suhteellisen helposti ison kasan sirdaludia ja pari vapautusta. Lääkärin vaihduttua sirdaludien määrääminen loppui ja relaksantti annettiin veksissä perkeleen paksulla neulalla syvälle pakaralihakseen. Muistan vieläkin, miten se aine kirveli niin helvetisti. Vitutti todellisesta vaivasta kärsivänä ottaa oma osuutensa lääkärin tavasta karsia movetusta käyttäen epätyypillisiä, potilaalle inhottavia mutta sinänsä asiallisia hoitomuotoja.
 
Viimeksi muokattu:

teroz

Jäsen
Suosikkijoukkue
KooKoo, KPU, Eno Jets & Jan Lundell
Kyllä sitä sattui ja tapahtui, noin kärkeen tulee mieleen muutama viikko ennen kotiutumista, kun nippu jätkiä karkasi Haminan yöhön aidan yli ja jäivät kiinni, spollet kävi tunnistamassa baarin ovella (sisältä eivät kuulemma saa hakea) ja menivät sitten odottamaan patterin ovelle karkureiden paluuta. Karkurit paluumatkalla tämän huomasivat ja fiksuina kavereina kiipesivät hätäpoistumistien kautta takaa patteriin sisään ja vaihtoivat smurffit ylle, menivät alas ja sanoivat spolleille ympäripäissään, että kuulivat että heitä etsitään mutta he ovat kyllä olleet nukkumassa koko ajan. Ei menny läpi yllättäen ja sitten peruuntui loput iltavapaat kaikilta.

Noita ”jekkuja” oli kanssa nippu hyviä;
- Vastapäisen yksikön päivystäjä näkyi suoraan meidän patteriin, yhtenä yönä oli oikein hauskaa soitella päivystäjän numeroon aina kun oli lähtenyt laskemaan aseita, pelkäsi toki että spollet soittaa tarkastuspuhelua ja juoksi vastaamaan, luuri korvaan - kaveri lähtee laskemaan uudestaan ja taas soitto jne. Lopuksi annettiin laskea ja yksi tyyppi sillä välin juoksi kentän poikki ja laittoi nipun kynttilöitä palamaan ikkunalaudalle. Taidetta.
- Yksi alikessu sammui iltavapaan jälkeen, kuningasidea piirtää permanenttitussilla hitler-viikset ja elvis-pulisongit naamaan... tämä oli jo huono veto, aamulla oli vähän nihkeä meno kaverilla
- Pari kaveria oli jollain vapaalla ja palasivat päivää paria muiden jälkeen, aika perinteinen kai, mutta jeesusteipillä petivaatteiden kiinnitys patjaan virityksen purkaminen hiljaisuuden aikaan oli iloa kaikille aiheuttanut operaatio

jne jne

Maininnan ansaitsee myös kaverin toiminta. Hän oli hienosti sisäistänyt, että selkä ja mahavaivat ovat paras vempan lähde ja näin sitä oli iloisesti keksityllä mahataudilla välttämässä metsäviikon, kun otettiin veksiin osastolle. Tuli vaan epic fail tarinaan, kun juuri kun oli päässyt osastolle tuli ilmoitus, että ruokaa tarjolla ja kaveri veti jonon kärkeen ja joku noheva veksiläinen tämän bongasi ja kaverille pikaiset potkut osastolta - kompanja odotti hetken ihmetoipunutta taistelijaa, jotta pääsi vielä juuri ja juuri muiden mukaan metsäreissuun. Great success!
 
Viimeksi muokattu:

Tumpe

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lipö ty.
Ylivoimaisesti makein juttu tuossa Upinniemessä on meri, varsinkin kun omat tehtävät sijoittuivat pitkälti saaristossa liikkumiseen. Moneen otteeseen on tullut mietittyä, miten paljon enemmän v-käyrä olisi sojottanutkaan kohti kattoa, jos pahimman hajoamisen hetkellä merimaiseman sijasta edessä olisi ollut pelkkää mäntymetsää. No, mene ja tiedä.

Kai sä ehdit kuitenkin alokaskaudella tarpeeksi nähdä mäntymetsää Kiikalassa ja myös Hilan metsissä?

3kk Upiksen jälkeen 6kk laivapalveluksessa oli kyllä mukavaa. Elämäni parhaita aikoja.
 

Individual

Jäsen
Suosikkijoukkue
Post-rock/ Post-punk
Kun armeijassa ollaan nuorina, miltei lapsina vielä, niin kyllähän osa harjoitteista saa valtaansa ja puhuttelee sitä pikkupoikaa (tai tyttöä) sisällä, joka vasta on ottamassa askelia aikuisuutensa kynnyspuulla. Ollaan sitten niin hiton vakavina ja touhotetaan menemään. Minä mukaan lukien, joka jossain tiedusteluharjoituksessa ilmoitin harjoitusta vetävälle ylikersantille mitä olin edessä havainnut. Siis sen mökkiläispariskunnan piha-askareissaan. Siinä tohkeana taisin ilmoittaa vielä vaatteiden värinkin tms. sillä seurauksella, että ylikki puri alahuultaan kappaleiksi, ettei olisi räjähtänyt nauramaan minulle. Sitten jossain välissä meistä muodostettiin joku Nyrkki, jonka tarkoitusperä on näihin päiviin asti jäänyt minulle hieman hämäräksi, mutta komealta se tuntui ja hiveli itsetuntoa. Minä Nyrkissä, oikein special force. Hyvä, ettei jo laskuvarjoa kiinnitetty selkään, tai siltä se ainakin tuntui.

Mutta ehkä tuo kaikki pelastaa joskus hengen.

Kai senkin voi tässä kertoa, että halusin ehdoin tahdoin päästä suorittamaan asepalvelusta Immolan Rajajääkärikomppaniaan. Pääsin, mutta valmistautuminen tulevaan kun oli luokkaa jääkiekkoilijan kesä terassilla, niin en ollut fyysisiltä ominaisuuksiltani läheskään sitä mitä palvelus olisi minulta vaatinut. Ja kun fyysinen kunto petti, niin sitten petti henkinen kantti ja kun sissikoululutuksesta oltiin vasta saatu pelkkä pintaraapaisu, niin minut lähetettiin yhteisymmärräyksessä pois. En kuitenkaan jättänyt armeijaa kesken, vaan löysin hieman leppoisamman paveluspaikan Kotkan Rannikkopatteristosta. Kyllähän se nolotti, mutta Kirkonmaalla pärjäsin ihan hyvin. Kuntokin koheni ja kuntsareilla palkittiin, eikä intin keskeyttäminen ollut minulle missään vaiheessa mikään vaihtoehto.

Meneekö lomat nyt koronan takia niin, että kaksi viikkoa kasarmilla, kaksi viikkoa lomilla, neljä viikkoa kiinni jne.. Jotenkin tuntuisi sopeutumisen kannalta aika haasteelliselta, jos jo alkuviikkoina pääsee takaisin äidin luokse pariksi viikoksi. Ja sitten joku kuukauden megakines siihen päälle.
 
Viimeksi muokattu:
(1)
  • Tykkää
Reactions: Oles

KooMT

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, San Jose Sharks
Pitääkö nyt muistella omiakin. Itse vietin puolisen vuotta Ilmavaivoissa eikun Ilmavoimissa Ilmasotakoulussa, joka oli juuri inttiin lähtöäni vaihtanut nimeään viestikoulusta Ilmasotakouluksi. Sen verran oli muistakin ilmavoimien paikoista kokemusta, että kävin Hallissa hakemassa sinne, mutten päässyt ja silloisessa Ilmasotakoulussa Kauhavalla vietin viikon verran yläasteen tettiä sukulaismiehen katsoessa perään (eikä siellä nyt juuri voinut kauheasti tehdä mitään)

Peruskouluskaudesta ei kauheasti muistikuvia muutakuin mentiin ja tehtiin ja oli kiirusta. Talvi kun oli niin sukset olivat tuttuja (pyörän selkään en ikinä intissä päässyt). Tietty Tikkakoskelta mennään Lohtajalle ja siellä talvipakkasilla perushommaa. Itsellä oli yo-kirjoitukset uusittavana, että kuuntelun takia jouduin ottamaan lomaa ja mun varustus meni muiden mukana sinne. Joskus joutui jostain harjoituksesta olemaan poissa, piti myös purukalustoa paikata ja onnistuin sluivaamaan napalmiradan silloin.

Se nyt oli selvää että 6kk siellä ollaan ja ei siinä ongelmaa. Se vaan että oli ne Yo-kirjoitukset edelleen rasitteena ja otin sen kaksi viikkoa HSL-lomaa mikä meni läpi kun perustelin. Se vaan, että tuun takaisin niin eihän mua oltu mihinkään ryhmään pistetty ja loppuviimein musta tehtiin yksikköupseerin nakkikone. Roskien keräys, muuttohommissa avustaminen ja muut ylimääräiset hommat tuli tutuksi. Fokkerit lentokentällä tuli tutuksi kun tavaraa muutettiin halleista toisiin, liikuttiin ilmavoimien vaahtoautolla (toki VPK:laisena oli mielenkiintoinen yksikkö). Joskus inttiaikana tuli vastaan myös se Oshkosh-jenkkipaloauto, joka piti hankkia Hornettien takia tänne kun se oli jenkkien standardien mukainen auto.

Mutta ei sitä leireistä voinut välttyä, Lohtajalle toisen kerran, Menkijärvelle Adex-harjoitukseen ja Keuruulle ampuma-leirille. Vaikkein nyt Keuruu kaikkein parhaiten mennyt niin tulipa kuntoisuusloma kun meillä ei oikein ollut alikersanttia tällä meidän erikoistehtäväjoukkueella, niin vedin meidän joukkueen iltavahvuuslaskentoihin. Lohtajalla sai kerran ampua kunnon singolla ja Keuruulla oli mukanaa ampua KvKK:lla.

Se vaan, että joskus tuli komentoa mennä niihin speciaalihommiin ja koko komppanialla marssi. No valitsin sen määrätyn speciaalihomman ja toki marssi jäi välistä. En vieläkään ymmärrä, että monella muullakin jäi se marssimatta, mutta olen ainut joka yksi lauantai-aamu jäi menemättä lomalle marssiakseni sen sitten. Noh vääpeli ihmettelee samaa ja sanookin, että meneppäs kahteen kertaan käymään päävartiossa ja marssista poiketen riitti perusinttivarusteet ilman mitään reppua ja asetta. Se vain että joku mokasi ja aseet jäivät komppaniaan ja tarkoitti sitä, että minä ja kaksi muutenkin kiinni ollutta kokkia piti päivystystä sen viikonlopun. Seuraavina päivinä piti olla sissitoimintaharjoitus, mutta maanantai-aamuna yksikön päällikön puheille ja vielä kun juhannus oli edessä niin suostui siihen, että lähden siittä lomille ja keskiviikko-iltana takaisin. Olinhan myös ainut myös joka oli kirjoittanut ennalta nimensä juhannusviikonlopun gines-vuoroon. Muuthan käytännössä siihen pakotettiin ja monelle taisi käydä niin että tuli kaksi gines-vuoroa, itse valittu+juhannus.

No koska mulla oli sitä HSL-lomaa niin taisin päästä sitten heinäkuun puolissavälin pois intistä. Käytännössä en tehnyt juuri mitään ja yksikön päällikkö ja yksikköupseeri oli lomalla, lopulta taisi IlmavRUK:n päällikkö kirjoitella mulle paperit loppuun. Sen aina muistaa, että kello oli 12.34 kun yksikön päivystäjälle ilmoitin lähteväni reserviin.

Kerran inttiajan jälkeen poikkesin Tikkakosken sotkuun, nyt ne vissiin aidanneetkin koko alueen, että pääsee vain jos joku tuttu olisi siellä intissä. Ja tainnut toimintakin laajeta omista ajoista kun apumekaanitkot ja lentäjäksi kouluttautuvat ovat nyt siellä, omaan aikaan kolmoskomppaniakin oli remontissa. Joskus miettinyt, että onko se esikuntakomppaniakin siellä otettu käyttöön kun sellainen oli siellä itärannalla.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös