Toisaalta kaipa tuo lasten hankkimishalukkuus on myös aika määräävä tekijä, kun pidempiä parisuhteita solmitaan? Itselleni on käynyt siitä hyvä tuuri, että jo kymmenen vuotta sitten sattui saman henkisen tapauksen löytämään.
Tämä siis vuodelta 2012.
Aiheesta ollaan paremman puoliskon kanssa keskusteltu uudestaan, koska eihän tässä klassisesti ihan nuoria enää olla, mutta ei kummallakaan mitään elämää suurempaa poltetta vieläkään ole. Eihän jälkikasvu mikään katastrofi tietenkään olisi, varmasti lopulta ihan helvetin hieno ja iloinen asia, mutta mihinkään synnytystalkoisiin ei olla ryhtymässä. Hommat varmasti hoituvat, puitteet ovat kunnossa, mutta onko se pelkästään oikea lähtökohta seuraavalle sukupolvelle. En tiedä.
Mitä tuntee lapsiperheitä, niin eniten mua rassaa se
suorittaminen. Nyt oma arki on varsin helppoa ja mahdollistaa oikeastaan kaikki ne asiat mitä haluan, mutta kun katselee niitä väsyneen riutuneita, flunssakierteen raatelemia, äitejä ja isiä, niin kyllähän se sydämestä kylmää. Väsymys taas aiheuttaa riitoja ja onhan tuossa mukana myös se finanssipoliittinen puoli, tai näin ainakin saa usein kuulla. Se on luonnollisesti ihan sama mihin jokainen rahansa käyttää ja 85% menee varmasti turhempiin asioihin kuin omiin lapsiin,
Omassa laajennetussa tuttavapiirissä on sitten mukana vielä monella tämä helikopterivanhemmuus eli mm. koulua käydään lapsen "puolesta" (toisaalta vanhemman osallistuminen esim. läksyjen tekoon on mahtava juttu), harrastuksia pitää olla ja niiden pitää olla ns. oikeita ja ulospäin hyvältä näyttäviä, skidillä pitää olla se oikea puhelin, jotta ei jää kaverijoukosta pois. Joka asiaa vahdataan ja omaa elämää tunnutaan elävän lapsien yhteiskunnan määrittelevän menestyksen kautta, yhä vain nuorempina siis.
Minut on myös yllättänyt se, että ei se perhe-elämä oikeasti olekaan kaikilla ihan sitä IG/FB-pintaliitoa, tai ole koskaan ollutkaan. Mulla oli lapsuudessa ehjä ja onnellinen perhe, joka on tukenut tähän päivään asti ja mein ukko on nykyisin parhaita ystäviäni, jos ei paras. Jotenkin olen pitänyt tätä jonkinlaisen oletusarvona lapsiperheille, mutta todella rumaa ja kamalaa olen kuullut tapahtuvan ns. ulkoisesti toimivissa perheissä. Tai sitten ihan vain sitä ettei vanhemmilla ole aikaa lapsilleen ja näitä setvitään vuosikymmenienkin päästä. Siis näiden nykyisin jo oletusarvoisten erojen lisäksi. On myös jotenkin helvetin oksettavaa, että moni suurperheen isä roikkuu parin kaljan jälkeen jokaisen leidin helmassa ja puoliahdistelee puutteessaan näitä typerine pillujuttuineen.
Ei saatana.
Ehkä kuitenkin se tärkein vapaaehtoisen lapsettomuuden syy on ollut se, että en vain
koe itseäni faijana. En koe olevani mikään roolimalli tai kasvattaja, sellainen frendi enemmän ja tulenkin poikkeuksetta lapsien ja nuorten kanssa erittäin hyvin toimeen. Sitten jos pitäisikin olla se ikävä, rajoja asettava (<- helvetin tärkeää, mutta tuntuu unohtuvan nykyisin monelta), ihminen, niin en tiedä miten se hoituisi omien lasten kohdalla. Kai se hoituisi.
Toisaalta asian voi kääntää, niin että useat tuntemani lapsiperheet vaikuttavat aidosti tosi onnellisilta ja nykyisin moni osaa jo yhdistää ns. oman elämän ja perheen. Ei mennä enää sillä sotien jälkeisellä yhden totuuden linjalla, vaan jos homma toimii omalla tyylillä, niin antaa mennä, kun on alamäki. Toki tällaisia perheitä yhdistää ylipäätään se, että ovat aikuiset ovat fiksuja ajattelevia ihmisiä, jotka ovat yhdessä oikeista syistä, eivät esim. tottumuksen tai statuksen takia. Lisäksi, kuten kirjoitin, niin mulla on todella hyvät kokemukset omasta lapsuudesta ja sitä taustaa vasten ajatellen ei jälkikasvu mitenkään väärältä tunnu.
Noh, nää on näitä, pellavapäitä.
