Tuo vanha sanonta on minusta erinomainen ja toimii kyllä vieläkin. Lapset kasvattavat toinen toisiaan, mutta pääasiallinen työ on aina lapsen vanhemmilla. Sisaruksilla on omanlaisensa dynamiikka, eikä siihen pidä aina puuttua, mutta vanhempien tehtävä on ohjata sisarustenkin käytöstä ja toimintaa toisiaan kohtaan siihen suuntaan, että kukaan ei tule tallotuksi eikä kukaan ole liikaa niskan päällä. Kotoa ne toimintatavat opitaan ja niitä pitää harjoitella. Ei kukaan ole seppä syntyessään.
Yksi tähän poikaan liittyvä ongelma on myös se, että kokoaikaisesta päiväkotipaikasta huolimatta, hän käy siellä vain max. 3 kertaa viikossa. Joskus vain kerran tai kaksi. Eli aina, kun poika on päiväkodissa se on vähän kuin juhlapäivä. Kiva pikku harrastus. Muut ryhmäläiset taas joutuvat niin toimissaan kuin dynamiikassaankin tavallaan ottamaan huomioon sen, että poika ei ole täysin tottunut ja rutinoitunut päiväkodin sääntöihin. Vaikka tavallaan onkin. Mutta päiväkodissa moni asia voidaan kuitata sillä, että niin, edellisestä kerrasta olikin taas jo vähän aikaa. Ja juuri tälle pojalle tekisi erinomaisen hyvää olla välillä ihan siellä nokkimisjärjestyksen alapäässä. Mutta koska hänellä on oikeasti pitäjän siisteimmät lelut (jotka hän muuten saa ottaa mukaan päiväkotiin huolimatta siitä, että juuri silloin ei olekaan lelupäivä), menestys varsinkin poikien keskuudessa on taattu. Vasta vähän isompana uskoisin poikienkin tajuavan sen, että kyseessä on pelkkä materia ja kusipäisyyttä se ei paranna. Silloin voi tullakin kuokkaan. Mutta nyt kun sitä turpaansaamista jollakin tasolla "tarvittaisiin", sitä ei tule miltään suunnalta.
Kyllä mä sen ymmärrän, että lapsilla on kausia, jolloin ei haluta omia tavaroita muille lainata. Painotan sanaa "kausi". Mun mielestäni ei ole normaalia, että esim. vartin välein tulee näitä kausia, jolloin lelut ovatkin hänen ja kukaan ei saa niillä leikkiä. Mielestäni on myöskin outoa, että poika suhtautuu kolmevuotiaaseen tyttäreeni kuin vauvaan, joka ei saa koskaan koskea hänen tavaroihinsa. Vanhempi tyttäreni ärsyyntyy tästä suunnattomasti kuin myös siitä, ettei poika haluaa hänen pikkusiskoaan koskaan mukaan leikkeihin. Kohtuullisen vittumaista, kun muita lapsia ei ole. Tai jos äitinsä painostuksesta suostuukin, se on vain näennäistä. Hetken päästä leikki on muuttanut muotoaan sellaiseksi, ettei kolmevuotiaalle ole mitään roolia. Ja tämä menee vielä usein niin, että meidän tyttömme ovat leikkineet yhdessä sulassa sovussa ja poika tullut myöhemmin mukaan. Ymmärtäisin sen jotenkin, jos pienempi ei osaisi leikkiä, vaan oikeasti sotkisi leikit. Asia ei kuitenkaan ole niin, vaan kiitos päiväkodin ja siskon kanssa ahkeran leikkimisen, hän on erinomainen leikkijä. Itseasiassa taitavampi kuin tämä viisivuotias poika. Ihan ilman omakehua. Mutta harjoitus tekee mestarin ja harjoiteltu on, niin kotona, pk:ssa kuin kavereiden kotonakin. Juuri tällaisissa tilanteissa päiväkodista olisi pojan kohdalla apua, koska siellä jokainen on tavallaan vain yksi monista. Oma yksilönsä, muttei kenellekään kuitenkaan pitäisi tulla sellaista käsitystä, että on siellä jotain aivan poikkeuksellisen erityistä tai erikoista. Se paikka on sitten enemmänkin isovanhempien luona, missä voidaan ihastella sitä, kuinka lapsi ihan itse kykenee hengittämään :).
Muuten meidän ympäristössämme toimii hyvin se, että koko kylä kasvattaa lapsia. Lapset tietävät, että myös muiden aikuisten puoleen voi kääntyä, jos on asiaa. Aikuiset pitävät silmät ja korvat auki kaikkien muidenkin lasten kanssa ja jeesaillaan lastenhoidossa puolin ja toisin. Tämän yhden pojan kanssa on kuitenkin siinä mielessä hankalaa, ettei hänen tarvitse totella muita kuin omia vanhempiaan. Periaatteessa äiti on samaa mieltä meidän muiden kanssa, mutta liian usein on käynyt niin, että kun joku on ensiksi kieltänyt lapsilta jotakin, muut lapset alistuvat kohtaloonsa paitsi tämä poika, joka marssii äitinsä luokse. Äiti antaa sitten yleensä luvan, koska hän ei tiedä sen olevan muilta kielletty tai näkee asian ihan ok:na. Se asettaa lapset eriarvoiseen asemaan ja on myös hämmentävää. Siksipä pyrinkin välttämään tilanteita, missä joutuisin pojan perään katsomaan. Eikä äiti kyllä koskaan pyydäkään, koska mä olen niin ankara. Mutta jos mä olen jotain kieltänyt, saa olla aika perkeleen hyvät perustelut, että lapsen kuulleen päätökseni pyörtäisin. Toki joskus olen tehnyt turhan hätiköityjä päätöksiä ja joudun pyörtämään sanani, mutta tällöinkään en anna lapsille sellaista kuvaa, että päätös muuttuu siksi, että he niin kovasti haluavat tai vinkuvat.
Viime kesänä tämän pojan äiti sanoi heidän kesämökillään, että arvasi, etten mä pärjää kolmen lapsen kanssa, kun hän kävi kaupassa. Niin, mä en pärjännyt hänen poikansa kanssa, joka ei totellut mua eikä antanut nuoremman tyttäreni koskea mihinkään hänen tavaroistaan. Olimme veden äärellä ja on ensiarvoisen tärkeää, että lapset eivät uhmaa aikuisia rannalla. Varsinkaan, jos on yksi aikuinen ja useampi lapsi. Aikani uhkailin soittavani hänen äidilleen, jos ei tottele mua ja lopulta sitten toteutin uhkaukseni. Poika tuolloin totesi, ettei äiti tule kuitenkaan uskomaan mua, vaan häntä. Ja että hän käskee meidät pois mökiltään. Puhelun jälkeen tilannen rauhoittui ja kun äiti pian palasi (ei siis mennyt kauppaan asti, koska mä en pärjännyt kolmen kanssa), hänen ihan ensimmäiset sanansa olivat, "Mun on vaikea uskoa, että mun oma kultani olisi voinut aiheuttaa täällä mitään vaaratilanteita... muisk-muisk, nytkin hän on niin nätisti, kuten yleensä. Mä arvasin, ettet sä pärjää näin monen kanssa...". Poika luonnollisesti hymyilee mulle omahyväisesti ja näyttää kieltä. Mä totesin siihen, että kysymys ei ole siitä, ettenkö mä pärjää, vaan siitä, että koska mä olen aikuinen, lapset tottelevat mua. Omat ja vieraat, jos mä olen niistä tuolloin vastuussa. Sen jälkeen sanoin, että taitaa olla meidän aika pikkuhiljaa lähteä. Ja pian lähdettiinkin. Tuon kerran jälkeen välit ovat olleet etäisemmät. Mulle riitti. Se, että uskotaan nelivuotiasta ennemmin kuin mua ja kyseenalaistetaan mun kykyni huolehtia lapsista omien lasteni kuullen on moukkamaista. Muiden lasten kanssa mulla ei yleensä ole ongelmia, vaikka kokeilevatkin välillä rajojaan, tuttuja kun ollaan. Eikä siinä mitään, sehän on merkki siitä, tuntee olonsa turvalliseksi. En mä itseeni ota, jos naapurin lapsi sanoo mun olevan tyhmä. Niin mä varmaan sen mielestä just sillä hetkellä olenkin. Odotan kuitenkin aikuisten puuttuvan asiaan ja vaativan anteeksipyyntöä. Ja jos he eivät ole paikalla, kerron kyllä heille. En siksi, että maailmani olisi musertunut, vaan siksi, ettei lapsen ole soveliasta nimitellä aikuisia. Ei edes mua :). Tällöin asia selvitetään heti tuolloin. Näin haluan myös, että omien lasteni kanssa toimitaan ja sen olen sanonut myös muille vanhemmille. Mun on vaikea kuvitella, että tyttäreni haukkuisivat kavereidensa vanhempia päin naamaa tyhmiksi, mutta en kuitenkaan ole niin tyhmä, etteikö se voisi olla mahdollista. Kovin heppoisin perustein he eivät kuitenkaan näin tee, koska ovat ymmärtäneet sen, aikuiset määräävät ja heitä kunnioitetaan. Ja että mutsi tulee ja sitten ei hyvä heilu. Teoilla on seuraukset ja on hieman eri asia haukkua mua ääliöksi kuin naapurin tätiä, vaikka kuinka siltä tuntuisi. Kyse on nimenomaan enimmäkseen periaatteesta ja siitä, että aikuisia kunnioitetaan ja heille puhutaan kauniisti. Eivät opi, jos ei opeta. Ja on nimenomaan vanhempien tehtävä olla se opettaja.