Lapsettomuus

[444]

Joskus nuorempana ajattelin, että lapsia ehdottomasti haluan, mieluiten 2-4. Sitten tuli ajanjakso, jolloin koko ajatus siirtyi unholaan. Silloisen tyttöystävän (myöhemmin vaimon) kanssa asiasta ei juurikaan keskusteltu ja ehkäisy hoidettiin pillereillä. Jossain vaiheessa päätettiin kuitenkin, että jätetään ehkäisy pois, ei yritetä liikaa, vaan otetaan se, mitä saadaan. No, ei saatu. Toista vuotta pantiin menemään ilman tavoitteita, mutta ainoastaan kerran taisi hänellä kuukautiset olla sen verran myöhässä, että alkoi jo vähän jännittää. Se liitto sitten päättyi myöhemmin pettämiseen hänen suunnaltaan, joten ehkä hyväkin, ettei tärpännyt. Sittemmin koko ajatus jälleen kerran jäi mielestä, kun ikääkin oli jo yli 30 ja elämä aika pitkälti ohi, silloisessa ”masennuksen” (lainausmerkeissä siksi, että en halua vähätellä oikeasti masennuksen kourissa riutuvia ihmisiä) alhossa jumittaessa.

Sitten vajaa vuosi sitten tapasin nykyisen kumppanini, ja alusta asti ollaan puhuttu siitä, että perheenlisäys tulisi olemaan yhteinen projekti. Keväällä päätettiin sitten, että eiköhän jätetä ehkäisy pois, vaikka tulevaisuus on kaikkea muuta kuin varmaa. Semminkin kun edelleen asutaan eri osoitteissa 2,5 tunnin ajomatkan päässä toisistamme. Tällä kertaa olemme selvästi ”paneutuneet” aiheeseen ja pyrkineet lisäämään seksiä elämään tiettyinä päivinä kuukaudesta. Toki tätä yrittämistä on nyt jatkunut vasta nelisen kuukautta, mutta vielä ei ole tapahtunut mitään. Painetta lisää se, että itselläni on takana jo kertaalleen tuota yrittämistä ja kumppanilla takana vaikeaa masennusta syömishäiriöineen, joskin jo useamman vuoden takaa, mutta silti. Eikä asiaa lainkaan helpota, että ex-vaimoni synnytti esikoisensa n. kuukausi sitten, neljä vuotta eromme jälkeen. Olemme kuitenkin todenneet, että annamme itsellemme aikaa tämän kanssa emmekä hätiköi. Päätimme vastikään, että siinä vaiheessa, kun vuosi yrittämistä tulee täyteen - olettaen, että hän ei ole tuolloin raskaana - alamme selvittää asiaa enemmän. Taustalla tässä on toive siitä, että saamme turvattua tällä tavoin työrauhan projektille ja että kumpikaan ei ala syyttelemään itseään (tai toista, joskin itsensä syyttely on enemmän molemmilla verissä), jos toivottua lopputulosta ei tule vielä tulevinakaan kuukausina. Ajatus lapsettomuudesta itsessään on pelottava, etenkin jos syy on itsessäni. Todennäköisesti pystyisin elämään asian kanssa ja miettimään myös muita vaihtoehtoja, esim. adoptiota. Mikäli ”ongelma” olisi kumppanissani, niin se voisi olla hänelle puheidensa perusteella kovempi paikka, koska äidin suhde siihen lapseen, jota on itse kantanut kohdussaan, on niin voimakas.

Mitään paniikkia ei vielä siis ole ilmoilla, korkeintaan pientä turhautumista. Mutta hyvä saada vähän purettua ajatuksia muuhunkin suuntaan kuin kumppanilleen ja parille läheisimmälle ystävälle.

Tuota kirjoittaessani oltiin tehty kumppanin kanssa suunnitelma, aikataulu siitä, että milloin asiaa aletaan tutkia, mikäli asiat eivät etene luonnostaan ja mikäli apua tarvitaan. Muutama päivä sitten päätettiin hakea apteekista raskaustestit, kun viimeisimpien kuukautisten olisi pitänyt jo päättyäkin useampi päivä sitten, mutta eivät olleet alkaneetkaan. Sen verran selkeä plusmerkki siihen pamahti, ettei tarvinnut erityisemmin jäädä tulkitsemaan asiaa. Vähän myöhemmin vielä toinen testi, kun sen ensimmäisen luotettavuus on vain 99% luokkaa. Ihan yhtä selkeää positiivista sekin näytti. Olo on jotenkin epätodellinen ja odottava. Pystyn suomaan itselleni sen, että en juossut ympäri taloa ja pihaa huutamassa onneani ulos, vaan hymyilin vain leveästi ja kuitenkin vähän hämilläni. Että nytkö se sitten tapahtui? Tältäkö tämä sitten tuntuu? Ehkä tilanne selkeytyy, konkretisoituu siinä vaiheessa, kun ensimmäinen ultra on otettu joskus joulukuussa.
Mutta mikäli kaikki menee hyvin, ja miksei menisi, tämä perhe kasvaa heinä-elokuun tietämillä. Nyt lähinnä naureskellaan, että mitähän siitäkin tulee, kun yhdistetään meidän kahden ”parhaat puolet”. Lähimmille ystäville ollaan kerrottu sekä perheille. Ei nähty mitään syytä pantata asian kertomista. Aikamoista.

 

[Fordél]

Tuota kirjoittaessani oltiin tehty kumppanin kanssa suunnitelma, aikataulu siitä, että milloin asiaa aletaan tutkia, mikäli asiat eivät etene luonnostaan ja mikäli apua tarvitaan. Muutama päivä sitten päätettiin hakea apteekista raskaustestit, kun viimeisimpien kuukautisten olisi pitänyt jo päättyäkin useampi päivä sitten, mutta eivät olleet alkaneetkaan. Sen verran selkeä plusmerkki siihen pamahti, ettei tarvinnut erityisemmin jäädä tulkitsemaan asiaa. Vähän myöhemmin vielä toinen testi, kun sen ensimmäisen luotettavuus on vain 99% luokkaa. Ihan yhtä selkeää positiivista sekin näytti. Olo on jotenkin epätodellinen ja odottava. Pystyn suomaan itselleni sen, että en juossut ympäri taloa ja pihaa huutamassa onneani ulos, vaan hymyilin vain leveästi ja kuitenkin vähän hämilläni. Että nytkö se sitten tapahtui? Tältäkö tämä sitten tuntuu? Ehkä tilanne selkeytyy, konkretisoituu siinä vaiheessa, kun ensimmäinen ultra on otettu joskus joulukuussa.
Mutta mikäli kaikki menee hyvin, ja miksei menisi, tämä perhe kasvaa heinä-elokuun tietämillä. Nyt lähinnä naureskellaan, että mitähän siitäkin tulee, kun yhdistetään meidän kahden ”parhaat puolet”. Lähimmille ystäville ollaan kerrottu sekä perheille. Ei nähty mitään syytä pantata asian kertomista. Aikamoista.

Olipas hienoa kuulla väillä näitä positiivisiakin uutisia tältä saralta. Voin kuvitella, että olo on hyvin epätodellinen ja kirjaimellisesti tietysti odottava. Paljon onnea teille molemmille!

 

[444]

Olipas hienoa kuulla väillä näitä positiivisiakin uutisia tältä saralta. Voin kuvitella, että olo on hyvin epätodellinen ja kirjaimellisesti tietysti odottava. Paljon onnea teille molemmille!

Kiitos.
Mietittiin tosiaan tovi, että viitsiikö kertoa vielä tässä vaiheessa muille. Koska olisihan se helpompaa, jos kukaan ei olisi tiennyt, jos jotain vaikka menisi vikaan. Mutta se on kovin outo ajatustapa, koska silloinhan sitä tukea eniten muilta tarvitsisi. Ja on helpompaa pyytää tukea niiltä, jotka ovat ajan tasalla. Lisäksi olisi outoa ottaa lähtökohdaksi se, että jos jotain meneekin pieleen. Haluan asennoitua niin, että kaikki menee hyvin, luoda sitä hyvää fiilistä projektin ympärille. Vapautuneisuutta. Tässä kohtaa siis kaikki ilo ja positiivisuus on vain hyvästä.

 

[Fordél]

Kiitos.
Mietittiin tosiaan tovi, että viitsiikö kertoa vielä tässä vaiheessa muille. Koska olisihan se helpompaa, jos kukaan ei olisi tiennyt, jos jotain vaikka menisi vikaan. Mutta se on kovin outo ajatustapa, koska silloinhan sitä tukea eniten muilta tarvitsisi. Ja on helpompaa pyytää tukea niiltä, jotka ovat ajan tasalla. Lisäksi olisi outoa ottaa lähtökohdaksi se, että jos jotain meneekin pieleen. Haluan asennoitua niin, että kaikki menee hyvin, luoda sitä hyvää fiilistä projektin ympärille. Vapautuneisuutta. Tässä kohtaa siis kaikki ilo ja positiivisuus on vain hyvästä.

Hyvä asenne. Itse varmasti menettelisin juuri toisin eli jos sen iloisen uutisen joskus saisimme, siitä ei varmaan laajemmin infottaisi ennen kuin kaikki olisi "varmaa". Mutta mitäpä sitä iloa pihtaamaan, ja kaikki menee varmasti hyvin.

 

[sampio]

Nyt lähinnä naureskellaan, että mitähän siitäkin tulee, kun yhdistetään meidän kahden ”parhaat puolet”.

Tässä vaiheessa ja vielä pitkään pikkulapsivaiheessa tuo käy hauskasta läpästä, mutta jossain vaiheessa alkaa sitten oikeasti ihmetyttää, että mikäs ihmeen mulkku se tää mun muksuni nyt onkaan ja viimeistään teininä sitten tajuaa, että joo, se muistuttaa vain mua itseäni.

Mutta tässä vaiheessa kuitenkin isosti onnea!

 

[Fordél]

Tuli katsottua Minun musiikkini -ohjelma, jossa kirjailija Juha Itkonen ja muusikko Samuli Putro kävijät lyhyen, mutta ajatuksia herättävän keskustelun perheestä, lapsista ja lapsettomuudesta.

Itkonen toi hyvin esille perheellisen kokemuksen siitä, kuinka lapset ja perhe voivat toimia tietynlaisena turvana. Vaikka muualla elämässä tökkisi, on kuitenkin aina olemassa perhe ja lapset. Putro toi lapsettomana hyvin esille raadollisen kokemuksensa siitä, kuinka ei tunne itseään tarpeelliseksi. Vähän kärjistäen, kukaan ei tarvitse sua.

Tajusin, että olen ajatellut asioista samoin. Jotenkin sitä on itsekin aina ajatellut, että jos olisi lapsia, se toisi jonkinlaista turvaa ja merkitystä elämään. Tuntisi, että ainakin joku tarvitsee sua. Toinen asia, johon lapset yhdistää, on ajatus onnistumisesta. Lapsettomuus tuntuu epäonnistumiselta, ja lapset siltä, että olisi ainakin jossain onnistunut elämässä.

Tiedän, että nämä kuulostavat ehkä itsekkäiltä ajatuksilta, mutta näitä sitä tulee väkisinkin kelattua. Ehkä ihan inhimillistä. Eikä lapsettomuutta pidä tietenkään nähdä minään epäonnistumisena. Lapset ovat toki upea onnistuminen, mutta lapsettomuus ehkä mieluummin neutraali tila. Ei sitä ainakaan nähdä itseään (ainakaan vahvasti) määrittävänä tekijänä.

Jaksamisia kaikille, jotka painivat ketjun aiheen parissa

 

[Fordél]

Lapsettomuus-asiaa on tullut taas pohdittua viime viikkoina. Lähinnä on mietityttänyt, että miksi tahdon lapsen? Kun kerran lapsen saaminen on niin helvetin vaikeaa, miksi sitä vain yrittää vuosi toisensa jälkeen?

Ehkä pinnallisin ja itsekkäin syy on se, että lapsi tekisi mut ja meidät hirmu onnelliseksi. Ihan ne arkiset asiat, joita lapsi toisi tullessaan ja joita saisi kokea yhdessä. Nähdä, kun lapsi kasvaa ja aikuistuu. Lisäksi sitä tuntisi itsensä tarpeelliseksi.

Kun näitä perusteita vähän kelaa, ne tosiaan vaikuttavat itsekkäiltä. Keskiössähän ovat mun tarpeet, eivät esimerkiksi lapsen tarpeet.

Jo ehkä pari pykälää parempi perustelu on se, että uskoisin olevani tosi hyvä isä ja kasvattaja. Harvassa asiassa olen hyvä, mutta lasten kanssa olen hyvä. Parempi varmasti kuin aikuisten kanssa. Jos lapsen joskus saisi, sille löytyisi kyllä kaikki aika ja rakkaus maailmassa. Onko tämäkään riittävä peruste haluta lapsi, en tiedä. Tai onko edes mitään riittävää perustetta. Ja tästäkin näkökulmasta katsotttuna adoptio olisi varmasti perustellumpaa, kun voisi tarjota hyvän kodin ja rakkautta jollekin, jolta ne vielä puuttuvat.

Enpä tiedä oliko tässä(-kään) tekstissä paljoa järkeä, mutta tämmösiäkin asioita sitä tulee kelailtua, kun prosessi vain venyy ja venyy. Silti sitä vaan painaa eteepäin, koska on se halu saada lapsi (olivat ne perustelut sitten kuinka järkeviä ja kestäviä tahansa) ja vielä on se orastava mahdollisuus. Jossain vaiheessa tulee se hetki, jolloin sekin on mennyt eikä siinä vaiheessa halua jossitella.

 

[godspeed]

Ottaisin ennemmin pitbullin poikasen kuin lapsen. Se on nätti koiraotus. Minä vain näen paljon enemmän rakkautta siinä kuin ihmislapsessa. En vihaa lapsia, mutta vihaan sitä kuinka kauan niissä kestää järkevään tekemiseen, eivätkä ne silloinkaan toimi kuin pitäisi. Lapsi vihaa sinua lopunelämääsi, mutta se pitbull ei. Se kuolee lopulta sitten pois. Ratkaisu olisi helppo tehdä tämän perusteella, mutta koska se koirakin kuolee aika nopeasti, niin en ota sitäkään.

En ole tässä asiassa yksin. Osa perustelee lapsettomuutta rahalla, osa ajalla, osa hermoilla, osa millä tahansa. Koira menee nykyisin edelle, jos aletaan mittailemaan. Lapsesta on vain haittaa. Ekonomistit voivat aloittaa huutamisen. Itse en jaksa enää yhtään mitään munanpäästä tulevaa. En edes sitä koiraa.

 

[Rod Weary]

@Fordél Hassua, että koet perustelusi itsekkäiksi. Mä koitin perustella lapsettomuuttani ja mut leimattiin sen perusteella itsekkääksi. Lose-lose.

 

[tombraider]

@Fordél ei ole itsekästä toivoa asiaa jolle saa antaa rakkautta ja huolenpitoa. Se on mitä suurimmassa määrin epäitsekästä. Kun itse taistelin lapsettomuuden syövereissä, niin ajatukset olivat mustia sekä epätoivoisia. Jälkeenpäin ajateltuna tuota aikaa, niin oli ihme, että ylipäätään selvisin siitä. No ne kaksi kuuluisaa viivaa muutti elämäni ja palasin siltä pimeältä tieltä.

Kun nuo ajatuksesi pystyt kirjoittamaan, niin olet selkeästi vahvempi ja rohkeampi kuin minä. Ihailen tuollaista tapaa jossa uskot itseesi ja pidät mahdollista tulevaa isyyttäsi ainoana oikeana tapana kahlata tämä elämä läpi. Tiedän sen kivun ja toivon sydämestäni, että saat sen poistettua itseltäsi.

 

[Bay]

Ottaisin ennemmin pitbullin poikasen kuin lapsen. Se on nätti koiraotus. Minä vain näen paljon enemmän rakkautta siinä kuin ihmislapsessa. En vihaa lapsia, mutta vihaan sitä kuinka kauan niissä kestää järkevään tekemiseen, eivätkä ne silloinkaan toimi kuin pitäisi. Lapsi vihaa sinua lopunelämääsi, mutta se pitbull ei. Se kuolee lopulta sitten pois. Ratkaisu olisi helppo tehdä tämän perusteella, mutta koska se koirakin kuolee aika nopeasti, niin en ota sitäkään.

En ole tässä asiassa yksin. Osa perustelee lapsettomuutta rahalla, osa ajalla, osa hermoilla, osa millä tahansa. Koira menee nykyisin edelle, jos aletaan mittailemaan. Lapsesta on vain haittaa. Ekonomistit voivat aloittaa huutamisen. Itse en jaksa enää yhtään mitään munanpäästä tulevaa. En edes sitä koiraa.

Minulla on lapsia sekä koira. Tuo jaloissa makaava karvakasaterrieri on aivan äärettömän rakas ja edellisen koiran kuolema oli yksi elämäni kamalimpia päiviä josta toipuminen uuden koiran hankintaan kesti vuosia. Silti omat lapset menevät ohi joka suhteessa. En minäkään koskaan ole mikään lapsirakas ollut eikä esim. kavereiden lapset minulle mitään tunteita koskaan ole aiheuttaneet, mutta omat lapset ovat ihan eri asia. Joka ikävaiheessa ollaan keksitty erilaista mielekästä tekemistä ja jokaisesta hetkestä olen nauttinut jotka lasten kanssa olen viettänyt. Ja koska teen töitä kotoa niin niitä hetkiä on ollut paljon. Nyt kun ovat isompia niin edelleen käyn katsomassa jokaisen ottelun missä pelaavat, lasketellaan, hiihdetään ja maastopyöräillään yhdessä. Olen varma etteivät missään elämänsä vaiheessa ole vihanneet minua enkä keksi minkä takia alkaisivat vihata.

 

[Malkkinen]

@Fordél oletteko puolison kanssa miettineet sijaisvanhemmuutta? Vai pitääkö se lapsi/lapset olla "omia"?

 

[maken veivi jr.]

@Fordél ei tuossa halussa ole mitään itsekästä. Se ”itsekäs” halu, että vanhemmat haluaa lapsen takaa sen, että lapsi tulee varmasti rakastetuksi ja elää hyvässä kodissa.

Ensimmäinen pitkäaikainen tyttöystäväni oli adoptoitu ja se näin jälkikäteen oli varmaan ikävä kyllä se syy, miksi meidän parisuhde ei toiminut. Hänellä oli sen verran kova se hylätyksi tulemisen pelko, joka sitten kääntyi ripustautumiseksi eikä suhde ollut koskaan täysin tasavertainen.

Hänen äitinsä kanssa joskus jälkikäteen juttelin tuosta. Tykkäsin kyllä näistä appivanhemmista ja sanoin sen myös heille, että turha on kenenkään itseään syyttää yhtään mistään. En usko silti, että tämän tytön elämä olisi ollut parempi jos olisi jäänyt perheeseen, jossa asiat olivat todella huonosti eikä lapsesta olisi pystytty huolehtimaan.

@Fordél ainakin minusta vaikutat ihmiseltä, joka kyllä selviäisi tuollaisesta vaativimmasta vanhemmuudesta. Voisi kuvitella, että noissa aika hyvin vanhemmat valmennetaan asiaan.

 

[godspeed]

@Bay

Olen varmaan kuunnellut liikaa veljeni juttuja jossain vaiheessa, hän inhoaa lapsia. Heh, en minä nyt noin jyrkkä ole kannassani, mitä eilen olen kirjoittanut. Joskus vain on "vauhtihetkiä".

 

[sampio]

@Fordél oletteko puolison kanssa miettineet sijaisvanhemmuutta? Vai pitääkö se lapsi/lapset olla "omia"?

Kahta sijaislapsiperhettä läheltä seuranneena tuo on kyllä helvetin kova rasti. Toki molemmissa oli/on biologisia mukana, mikä tekee siitä vielä ristiriitaisemman, mutta itse en kovin helpolla lähtisi tai suosittelisi, vaikka sijaisperheet tekevät samalla äärimmäisen arvokasta työtä ja heitä tarvittaisiin lisää. Toki tilanne voi olla eri ja kokemukset parempia. Ei minunkaan tuntemissani asiat ole menneet huonompaan suuntaan sijaislapsilla, päinvastoin, mutta helvetisti se vaati molemmilta perheiltä.

 

[Haidekkeri]

Ero tuli pitkästä suhteesta kolmekymppisenä eli siinä iässä milloin lähes jokainen ikätoveri alkoi perustaa perhettä ja tekemään lapsia. Tuosta meni pari vuotta sinkkuna ja masentuneena sekä katkerana semialkoholisoituneena luuserina. Eli vuosia hukkaan. Uusi parisuhde on nykyään mutta lapsia ei ole näköpiirissä, ikää tuli mittariin 36 vastoittain. Vähän tuntuu siltä että juna alkaa mennä jo ohitse, haluaisin kyllä.

Ystävät ympärillä tekee lapsia, monella jo useampikin. Ei pitäisi verrata itseään muihin mutta kyllähän se tuntuu ihan helvetin pahalta vaikka toki sitä muiden puolesta iloinen on.

 

[Fordél]

@Fordél Hassua, että koet perustelusi itsekkäiksi. Mä koitin perustella lapsettomuuttani ja mut leimattiin sen perusteella itsekkääksi. Lose-lose.

Okei, kuulostaa oudolta, että lapsettomuus koetaan itsekkääksi. Ehkä jos lapsettomuus on toisen valinta parisuhteessa, lasta haluava puoliso voi sen kokea itsekkääksi. Tämän vielä ehkä jotenkin ymmärrän, mutta muuten olisi outoa.

@Fordél ei tuossa halussa ole mitään itsekästä. Se ”itsekäs” halu, että vanhemmat haluaa lapsen takaa sen, että lapsi tulee varmasti rakastetuksi ja elää hyvässä kodissa.

Ensimmäinen pitkäaikainen tyttöystäväni oli adoptoitu ja se näin jälkikäteen oli varmaan ikävä kyllä se syy, miksi meidän parisuhde ei toiminut. Hänellä oli sen verran kova se hylätyksi tulemisen pelko, joka sitten kääntyi ripustautumiseksi eikä suhde ollut koskaan täysin tasavertainen.

Hänen äitinsä kanssa joskus jälkikäteen juttelin tuosta. Tykkäsin kyllä näistä appivanhemmista ja sanoin sen myös heille, että turha on kenenkään itseään syyttää yhtään mistään. En usko silti, että tämän tytön elämä olisi ollut parempi jos olisi jäänyt perheeseen, jossa asiat olivat todella huonosti eikä lapsesta olisi pystytty huolehtimaan.

@Fordél ainakin minusta vaikutat ihmiseltä, joka kyllä selviäisi tuollaisesta vaativimmasta vanhemmuudesta. Voisi kuvitella, että noissa aika hyvin vanhemmat valmennetaan asiaan.

Kiitoksia. Varmasti selviäisimme adoptiostakin, etenkin kun siihen on tosiaan hyvät valmennukset ja tukiprosessit. Onhan siitäkin puhuttu. Ainakin tällä hetkellä fiilikset ovat sellaiset, että vuosien yrittämisen ja aika raskaidenkin lapsettomuushoitojen jälkeen johonkin usean vuoden adoptioprosessiin lähtemiseen ei taida olla enää voimia. Mutta se pohdinta pitää toki vielä käydä, kun tämä tie on kuljettu loppuun ja jos/kun ei ole tärpännyt.

@Fordél oletteko puolison kanssa miettineet sijaisvanhemmuutta? Vai pitääkö se lapsi/lapset olla "omia"?

Ei ole mietitty. Adoptio on ainoa, jota on pohdittu. En oikein tiedä, mikä mättää, mutta jotenkin sijaisvanhemmuus ei ehkä ole meidän juttu. Tuntuu kyllä typerältä sanoa noin ja samaan aikaan haluta kovasti lasta.

@Fordél ei ole itsekästä toivoa asiaa jolle saa antaa rakkautta ja huolenpitoa. Se on mitä suurimmassa määrin epäitsekästä. Kun itse taistelin lapsettomuuden syövereissä, niin ajatukset olivat mustia sekä epätoivoisia. Jälkeenpäin ajateltuna tuota aikaa, niin oli ihme, että ylipäätään selvisin siitä. No ne kaksi kuuluisaa viivaa muutti elämäni ja palasin siltä pimeältä tieltä.

Kun nuo ajatuksesi pystyt kirjoittamaan, niin olet selkeästi vahvempi ja rohkeampi kuin minä.

Kiitoksia, ja onpa hienoa kuulla, että siellä tuli lopulta ne kaksi viivaa. Antaa toivoa.

En tiedä olenko erityisen vahva tai rohkea. Ajattelen lähinnä niin, että olen saanut elämässä jo niin älyttömän paljon, kuten mainiot vanhemmat ja hienon, turvalllisen lapsuuden, huippukaverit, rakastavan ja rakastettavan puolison, unelmaduunin, terveyden niin jos nyt lapsi/lapset jäävät saavuttamatta, olen silti saanut elää valtavan etuoikeutettua elämää. Kaikkea ei vain voi saada ja meillä kaikilla on omat ongelmamme. Oma näkemykseni on, että lapsettomuus on (minulle) lopulta aika pieni juttu.

Samalla näiden vuosien mittaan olen myös jo vähän turtunut kaikkeen tähän. Kun on ties kuinka monta kertaa peräkkäin pettynyt niin eipä tässä enää oikein mikään suuremmin hetkauta. Eivät edes ne kaksi viivaa taas kerran. Vasta kun se lapsi pullahtaisi terveenä ulos, uskaltaisi iloita. :)

Ihailen tuollaista tapaa jossa uskot itseesi ja pidät mahdollista tulevaa isyyttäsi ainoana oikeana tapana kahlata tämä elämä läpi. Tiedän sen kivun ja toivon sydämestäni, että saat sen poistettua itseltäsi.

Itse asiassa en näe isyyttä ainoana oikeana tapana kahlata elämääni läpi. Toki tässä nyt se on ykkösprioriteetti, koska kohta se on jo liian myöhäistä. Mutta jos se ei onnistu, sitten on edessä toisenlainen ja erilainen kuin kuvittelin koskaan, mutta yhtä oikeanlainen loppuelämä.

Kiitoksia vielä kaikille viesteistä ja tsempeistä.

 

[Fordél]

Ero tuli pitkästä suhteesta kolmekymppisenä eli siinä iässä milloin lähes jokainen ikätoveri alkoi perustaa perhettä ja tekemään lapsia. Tuosta meni pari vuotta sinkkuna ja masentuneena sekä katkerana semialkoholisoituneena luuserina. Eli vuosia hukkaan. Uusi parisuhde on nykyään mutta lapsia ei ole näköpiirissä, ikää tuli mittariin 36 vastoittain. Vähän tuntuu siltä että juna alkaa mennä jo ohitse, haluaisin kyllä.

Ystävät ympärillä tekee lapsia, monella jo useampikin. Ei pitäisi verrata itseään muihin mutta kyllähän se tuntuu ihan helvetin pahalta vaikka toki sitä muiden puolesta iloinen on.

Onpa ikävä kuulla. Iän puolestahan juna ei varmasti ole mennyt vielä ohi, mutta toki jos on jotain muita syitä sille niin se on toki asia erikseen. Paljon jaksamisia sinne!

 

[Jone29]

Tuo itsekkyys-argumentti aina särähtää itseä korvaan. Kuulemma lapsettomana eläminen - jos sen kokee parhaaksi ratkaisuksi - on itsekästä, mutta mielestäni asia toimii ihan molempiin suuntiin.

Henkilö A haluaa kokea vanhemmuuden, saada elämällä merkitystä, tykkää lapsista, haluaa kasvattaa lapsen --> tekee lapsen toteuttaakseen halunsa.

Henkilö B ei halua taas lasta, vaan haluaa nauttia elämästä eri tavoin vailla vanhemmuuden tuomia rajoitteita (tai voihan sitä olla vaikka huolissaan maailman nykytilasta ja ei siksi halua saattaa tänne uusia lapsia) --> jättää lapsen tekemättä toteuttaaksen halunsa.

Molemmissa skenaarioissa ihminen tekee mitä haluaa, joka on mielestäni itsekästä - joskaan ei kummassakaan mitenkään pahalla tavalla.

 

[444]

Lapsettomuus on lopulta aika pieni juttu.

Tässä täytyy tietenkin asettaa tarpeet ja tahtotilat jonkinlaiseen mittakaavaan. Jos asiaa miettii globaalisti, niin kyllä, kyseessä on aivan mitättömän pieni juttu; lapsia syntyy ympäriinsä kaiken aikaa. Mutta henkilökohtaisella tasolla tuo on kaikkea muuta kuin pieni juttu, ainakin monesti. Jos tahtotila perheen perustamiselle on suuri ja lapsia on yritetty saada jo pidemmän aikaa, niin lapsettomuus voi kalvaa sisältä hyvinkin voimakkaasti, vaikka sitä kuinka ulkopuolisesti pystyykin toteamaan, että ”no se vaan nyt on niin”. Oman kokemukseni mukaan - ja tätä ei pidä ottaa yleistyksenä kaikkia kohtaan - yritys ilman tulosta (tässä kontekstissa) aiheuttaa riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunnetta, mikä puolestaan herkästi lisää paineita, että nyt pitäisi jo hiljalleen onnistua. Meillä ainakin joka kuukausi, kun kuukautiset jälleen kerran tulivat, oma ensimmäinen ajatukseni oli, että ”no enhän mä näköjään tähänkään pysty”.

Yritän tässä selvästi sanoa jotain… Ehkä sitä, että on todella hienoa, jos asiaan pystyy suhtautumaan siten, että jos ei nyt osu omalle kohdalle, niin sitten keksitään jotain muuta. Kuitenkin uskoisin, että heille, jotka asian kanssa kamppailevat ja käyvät erilaisia hoitomuotoja läpi, asia harvoin on noin helposti sivuutettavissa. Se voi toki olla se päällimmäinen tunne, etenkin jos takana on pitkä rupeama, mutta uskoisin, että pinnan alla kuohuu, ja sille tunteelle kannattaa olla avoin ja rehellinen. Silti, kenenkään muun todellisia tunteita en voi tietää (välillä olen hukassa omienikin kanssa) enkä missään nimessä yritä sellaista myöskään esittää.

Joka tapauksessa hurjasti tsemppiä teille! Kirjoitustesi perusteella vaikutat hyvinkin täysipäiseltä tyypiltä, ja toivon teille kaikkea hyvää. Uskon, että teistä tulee hienot vanhemmat, sitten kun sen aika koittaa. Saapui se lapsi sitten mitä kautta ja miten hyvänsä.

 

[Fordél]

Tässä täytyy tietenkin asettaa tarpeet ja tahtotilat jonkinlaiseen mittakaavaan. Jos asiaa miettii globaalisti, niin kyllä, kyseessä on aivan mitättömän pieni juttu; lapsia syntyy ympäriinsä kaiken aikaa. Mutta henkilökohtaisella tasolla tuo on kaikkea muuta kuin pieni juttu, ainakin monesti. Jos tahtotila perheen perustamiselle on suuri ja lapsia on yritetty saada jo pidemmän aikaa, niin lapsettomuus voi kalvaa sisältä hyvinkin voimakkaasti, vaikka sitä kuinka ulkopuolisesti pystyykin toteamaan, että ”no se vaan nyt on niin”. Oman kokemukseni mukaan - ja tätä ei pidä ottaa yleistyksenä kaikkia kohtaan - yritys ilman tulosta (tässä kontekstissa) aiheuttaa riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunnetta, mikä puolestaan herkästi lisää paineita, että nyt pitäisi jo hiljalleen onnistua. Meillä ainakin joka kuukausi, kun kuukautiset jälleen kerran tulivat, oma ensimmäinen ajatukseni oli, että ”no enhän mä näköjään tähänkään pysty”.

Yritän tässä selvästi sanoa jotain… Ehkä sitä, että on todella hienoa, jos asiaan pystyy suhtautumaan siten, että jos ei nyt osu omalle kohdalle, niin sitten keksitään jotain muuta. Kuitenkin uskoisin, että heille, jotka asian kanssa kamppailevat ja käyvät erilaisia hoitomuotoja läpi, asia harvoin on noin helposti sivuutettavissa. Se voi toki olla se päällimmäinen tunne, etenkin jos takana on pitkä rupeama, mutta uskoisin, että pinnan alla kuohuu, ja sille tunteelle kannattaa olla avoin ja rehellinen. Silti, kenenkään muun todellisia tunteita en voi tietää (välillä olen hukassa omienikin kanssa) enkä missään nimessä yritä sellaista myöskään esittää.

Joka tapauksessa hurjasti tsemppiä teille! Kirjoitustesi perusteella vaikutat hyvinkin täysipäiseltä tyypiltä, ja toivon teille kaikkea hyvää. Uskon, että teistä tulee hienot vanhemmat, sitten kun sen aika koittaa. Saapui se lapsi sitten mitä kautta ja miten hyvänsä.

Kyllä, suhtautuminen lapsettomuuteen vaihtelee paljon. Joillekin se lapsen saaminen on kaikki kaikessa ja äitiys tai isyys määrittelee hyvin paljon minkäkuvaa tai jopa miten kokee onnistuneensa elämässä. Tällöin jos se suuri haave äitiydestä tai isyydestä jääkin saavutttamatta, kyseessä on todella vaikea paikka.

Tai sitten asian voi kokea niin, että vaikka lapsen saaminen ja äitiys tai isyys on suuri haave, ei sen kaatuminen kuitenkaan ole maailman loppu eikä se mitenkään määärittele mua. Elämä jatkuu ja tarjoaa paljon muutakin.

Tai sitten se kokemus voi olla jotain tältä väliltä.

Olen itse aika avoimestikin tästä koko asiasta kirjoittanut ja puhunut eikä ainakaan mun pinnan alla kuohu sen enempää kuin mitä olen esim. tänne kirjoitellut. Paljon toki ajattelen asiaa ja tuumailen sitä eri näkökulmista, mutta kun en voi asialle tämän enempää tehdä eikä biologiamme ehkä vain taivu tähän niin minkäs teet. Ehkä se tekeekin tästä helpomman hyväksyä, kun asia on lähes täysin selitettävissä. Lisäksi tosiaan prosessi on sen verran pitkä, paikoin uuvuttava ja sitä asiaa on jo sen verran kauan työstänyt, että hommaan tosiaan jo turtuu.

Kiitos kuitenkin tsempeistä!

 

[Creed Bratton]

En tunne @Fordél ia henkilökohtaisesti, mutta tämän palstan kautta vaikutat hyvin tasapainoiselta ja hyvät arvot omaavalta henkilöltä ja sitä kautta luultavasti hyvältä vanhemmalta. Todella harmi, että teille ei ole vielä lapsia suotu.

Voi olla, että avaan jonkinlaisen matopurkin tässä kaljapäissänu, mutta olen välillä pohtinut miten monen muun merkittävän asian (vaikkapa auton ajaminen, monet ammatit jne.) suhteen yhteiskunta asettaa tiukat rajat ja vaatii testien suorittamisen ja todistusten esittämistä, mutta lapsia saa kuka tahansa lisääntymiskykyinen puskea tähän maailmaan riippumatta siitä kiinnostaako heitä esim ne omat lapset vai alkoholi enemmän.

Ja senpä takia tuntuu kohtuuttomalta, että tietty jengi tekee lisää lapsia vaikka edes edellisiä ei jakseta kasvattaa ja samaan aikaan toiset ei lapsia saa vaikka olisivat valmiit uhraamaan sen oman vapaa-ajan lasten eteen. Mutta eipä kellään ole kontrollia miten ne munasolut toimivat.

 

[BOL]

Lasten hankkiminen tai hankkimatta jättäminen on jokaisen henkilökohtainen asia. Ihmisellä on oikeus olla itsekäs, jos se ei loukkaa muita ja toisinaan, vaikka loukkaisikin. Kenenkään ei pitäisi myöskään joutua selittelemään kenellekään päätöksiään olla lisääntymättä, mutta valitettavasti sitä tapahtuu jatkuvasti. Minun paras ystäväni on lapseton. Olemme olleet hyvin läheisiä noin vuosikymmenen, mutta minä en tiedä, miksi hänellä ei miehensä kanssa ole lapsia. En ole koskaan asiasta kysynyt, koska mitä väliä sillä on? Eikä se kuulu minulle pätkääkään. Emme ole koskaan edes sivunneet aihetta mitenkään, joka sinänsä on ehkä vähän outoa, kun muuten puhumme avoimesti kaikesta muusta, mutta en mä sillä tiedolla mitään tee, eikä se vaikuttaisi mun elämääni yhtään mitenkään. Hän tukee ja kuuntelee mua kyllä silti sujuvasti mun lapsiasioissani ja hänellä on sukulaislapsiinsa erittäin läheiset välit, joten ei hän mikään lastenvihaaja ole. Ehkä asia tulee joskus puheeksi, ehkä ei, mutta en mä sitä tietoa oikeastaan mihinkään edes tarvitse.

Ehkä te isäksi haluavat miehet voisitte ryhtyä jollekin lapselle mieskaveriksi? Miten tärkeää se olisikaan ja miten onnelliseksi jonkun perheen tekisitte. Mieskaveriudella voisitte oikeasti konkreettisesti muuttaa maailmaa ja vaikuttaa jonkun elämään. Ja ehkä myös hankkia suosikkijengillenne fanin lisää :)?

Kirjaudu sisään

Pienperheyhdistys toimii yhden vanhemman perheiden aseman ja hyvinvoinnin parantamiseksi järjestämällä vertais-ja vapaaehtoistoimintaa. Toiminta on avointa kaikille yhden vanhemman perheille, joissa on alle 18-vuotiaita lapsia.

www.pienperhe.fi

 

[UnenNukkuja]

Itse olen vapaaehtoisesti lapseton, mutta annan ymmärrystä vanhemmiksi haluaville ja leikin mielelläni tuttujen lasten kanssa. Itsellä syyt perustuu kuitenkin omaan terveyteeni ja pieneen itsekkyyteen sen myötä.

On tässäkin elämässä silti hankaluutensa. Näin naisena kavereita olen vaihtanut monesti ihan siksi, etten aina koe kuuluvani seurueeseen, jossa puhutaan vain lapsista. Jos erehdyn jotenkin mainitsemaan käyneeni vaikka baarissa, hiljennän porukan hetkeksi. Tuo voi joillain olla harmitusta, ettei itsellä olekaan tuosta vaan sitä vapaa-aikaa, mutta toisaalta varsinkin äitien pitää joskus rakentaa itsestä kuvaa niin hyvänä äitinä. Eli eihän äidit herranen aika alkoholia juo. Mutta joo, tuo vähän kärjistetty. Monesti kahvilla istuessa saan johdateltua aiheet vaikka kaverin itsensä hyvinvointiin.

Olin joskus naimisissa miehen kanssa, joka halusi isäksi. Jonkinlaista oletusta lapsesta ja ehkä vähän painostustakin kuuli hänen perheeltään. Siksi lopulta ero. Hän ei osannut tätä kertoa, ja ehkä vähän vierittikin eron syitä muihin asioihin, jotka lopulta loukkasikin paljon enemmän.

Pidän omasta ajasta. Olen aika spontaanisti toimiva, mikä toki on kehittynyt ehkä juuri tuosta, etten ole liiaksi muiden armoilla.

 

[Iisoppi]

Itse olen vapaaehtoisesti lapseton, mutta annan ymmärrystä vanhemmiksi haluaville ja leikin mielelläni tuttujen lasten kanssa.

Kuten myös...

Olen tästä jo aiemmin kirjoittanut mutta pistetään taas ylös omia kokemuksia asiasta. Nuorena naisena olin varma että haluan lapsia. Se kuului (mielestäni) elämään enkä tarkemmin asiaa ajatellut. Mutta vuosien kuluessa kun elämääni alkoi kasautua "vaikeuksia" (masennus, ahdistus, helposti uupuminen) ja tajusin etten ole ihan tavallinen (myöhemmin selvisi että olen asberger) niin aloin ajattelemaan että en halua lapsia enkä olisi hyvä äiti. Päätös vain varmistui kun alkoholismi tuli kuvaan. Minä en halunnut olla äiti kenellekään. En kokenut olevani kykenevä siihen.

Mieheni taas puhui jo seurustelun alkuvaiheessa että haluaisi lapsen (hänellä on yksi edellisestä suhteesta). Minä kerroin etten oikeastaan halua lapsia ja hän voisi etsiä jonkun toisen, nuoremman lapsensa äidiksi. Tuokin saattoi olla yksi syy miksi seurustelumme lopahti alkuunsa. Myöhemmin sitten kun tavattiin uudestaan ja alettiin seurustella taas kerroin että päätökseni lapsettomuudesta on vain vahvistunut. Että jos hän haluaa lapsen niin minun kanssani sitä ei saa. Puhuttiin moneen kertaan asiasta, pohdittiin omia kantojamme ja keskusteltiin rakentavasti. Kyllähän hän sitä asiaa mietti ja kypsytteli ja tuli tulokseen että on mieluummin minun kanssa (ilman lapsia) kuin yrittää löytää naisen joka hänen kanssaan lapsen haluaisi. En tiedä kuinka vaikea tuo päätös oli ja katuuko hän sitä. Toivon ettei ole katkera etten lasta halunnut. Hän sanoo aina että on tyytyväinen tilanteeseen. Ei me enää edes asiasta paljon puhuta. Päätös on tehty vuosia sitten ja se oli lopulta yhteinen. Meillä on kuitenkin yksi lapsi täällä milloin enempi milloin vähempi.

Kyllähän jotkut sitä harmittelee etten lasta ole saanut kun olen niin hyvä lasten kanssa. Toisten lapset menee kun niiden kanssa ei tarvitse olla kovin paljon. En minä lapsia vihaa. Osaavat olla kyllä välillä äärimmäisen rasittavia ja koettelevat minun aistiyliherkkyyksiäni. Enkä voi kieltää etteikö välillä mieleen tulisi että millaista se sitten olisi olla äiti. Miltä vanhemmuus tuntuisi... Siis vanhemmuus sille omalle lapselle. Mieheni lapselle on ollut välillä todella vaikeaa olla vanhempi. Enkä minä hänelle mikään äiti yritä olla, ihan vain Iisoppi. Mutta tämä onkin jo toinen tarina, enkä sitä nyt ala kirjoittaa...