Menemättä nyt enempää yksityiskohtiin, mulla itselläni on kokemusta siitä, että itselle läheinen henkilö on joko julkkis tai muuten vain "tunnettu". Ja korostan, että mun kokemukset eivät ole lähelläkään Koivujen lasten kokemuksia. Ja omat kokemukseni ovat vuosikymmenien takaisia, ajalta, jolloin ei ollut sosiaalista mediaa ja tiedonkulku oli muutenkin hidasta vrt. nykypäivään.
Mutta sen verran koen samaistuvani näihin lapsiin, että niillä läheisillä ihmisillä sai kyllä huomiota myös itse, ihan riippumatta siitä, oliko mulla mitään tekemistä asioiden kanssa. Ja yleensä ei ollut. Nämä "tunnetut" ihmiset aiheuttivat ihmisissä paitsi uteliaisuutta, myös jonkinlaista kateutta. Ja ehkä myös epävarmuutta. Muut nostivat asioita esille ja niillä sai huomiota, mutta vaikka moni ajattelisi, että se huomio oli positiivista, ei se useinkaan sitä ollut. Oli erilainen kuin muut, muka, vaikka oikeasti ei ollutkaan. Ja mun kohdalla tämä nyt ei todellakaan ollut mitään jokapäiväistä, vaan aina silloin tällöin esiintyvää. Yhden kerran tuli isot otsikot erään läheiseni isosta mokailusta ja se olikin tavallaan ihan oikein, koska kyseistä tekoa ei musta voi näin aikuisenakaan hyväksyä. Mutta mulla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä. Ja silti se mulle vittuilun määrä oli valtava. Se oli ihan oikeaa kiusaamista ja tuntui monessa mielessä todella paskalta. Mä en siis kokenut tällaista lisähuomiota lainkaan positiivisena mausteena elämääni, ainakaan lapsena. Myöhemmin on sitten tajunnut, että tällaisetkin kokemukset ovat olleet osa mun tarinaani ja itse asiassa opettanut aika paljon ihmisistä. Eikä mulle mitään traumoja jäänyt, mutta kyllä mä muistan ne omat tunteeni edelleenkin. Sen, että mä olisin ikään kuin ollut se perseilijä.
Koivujen lasten osalta tilanne on aivan erilainen. He ovat joutuneet myös vastoin isänsä toiveita keskelle julkista erokiistaa. Heidän äitinsä on sekoillut menemään somessa ja Seiskassa välillä ihan viikottain. He ovat muuttaneet toiselle puolelle maapalloa iässä, jolloin heillä on ollut muistoja ja omia ystäviä ja harrastuksia vanhassa kotipaikassa. Ei se muutto lapsille yllätyksenä ole tullut, koska ovat kuitenkin valtaosan elämästään kasvaneet ympäristössä ja ilmapiirissä, missä Suomi on ollut toinen kotimaa ja sinne tullaan muuttamaan. Tässä ei ole mitään ihmeellistä eikä tällainen itsessään aiheuta traumoja, jos asiat hoidetaan oikein. Ja sitä tässäkin Mikon toimesta yritettiin, oli ammattilaiset mukana ja kaikki. Mutta silti se oli valtava muutos, vaikka lapset olisivat kokeneet sen positiivisenakin.
Mutta sitten oli The Äiti, joka yksinkertaisesti kieltäytyi hyväksymästä tosiasioita ja manipuloi vuosia lapsia ja sekoitti lasten mieltä. Suomeen ei muuteta, piste. Ja sitten, kun oikeuden päätös vihdoin tuli ja siitä piti kertoa lapsille terapeuttien kanssa yhdessä, The Äiti ei suvainnut saapua paikalle ollenkaan! Tämäkin on jo itsessään järkyttävää ja väärin, mutta sen lisäksi The Äiti jäi vielä Minnesotaan lähes vuodeksi. Ja sieltä käsinkin hän teki kaikkensa hämmentääkseen lapsia ja vaikeuttaukseen sopeutumista. Tätä ei saa sivuuttaa, vaan se on yksi osa tätä järkyttävää kokonaisuutta!
Ja tämän kaiken The Äiti teki julkisesti. Vaikka lapsilla ei varmasti itsellään ole täyttä tietoa ja kuvaa ihan kaikesta, mitä on tapahtunut, aika monella ympäristössä olevalla on. Tässä on niin monta eri tekijää, miksi esim. myös turkulaisia lapsia tämä asia voisi kiinnostaa vrt. perus-Tarjan ja Tepon eroriita. Niitä ovat Mikon ura, Mikon varallisuus ja ylipäätään lapset, jotka tulevat ulkopuolisina valmiisiin kaveripiireihin suuresta U.S. of Americasta. Jo pelkästään nämä saavat aikaan ennakkokäsityksiä, ehkä kateuttakin.
Siihen päälle vielä äiti, joka julkaisee naurettavia ränttejä lasten isää haukkuen lähes päivittäin. Välillä Jumala-juttuja, lasten kuvaamista kotioloissa salaa tai lasten tietäen, ränttejä siitä, että lapset eivät haluaisi olla täällä, vaan kaipaavat vain ja ainoastaan Minnesotaan, poliisille soitteluja ja talkkarin perässä kamera kädessä juoksentelua, jatkuvaa narinaa siitä, miten raha ratkaisee ja kaikki ovat häntä vastaan. Välillä kymmeniä avautumisia päivässä. Pidän suorastaan Jeesuksen ihmeenä, jos luokkakaverit eivät ole edes kerran menneet uteliaisuuttaan katsomaan, mistä tässä nyt on kyse. Ja aikuisethan tästä puhuvat ainakin. Eikä kaikki aikuiset ole fiksuja. Lapsilla on suuret korvat juuri silloin, kun ei olisi tarvetta kuulla välttämättä mitään. Omasta lapsuudestani muistan, miten lahjakas salakuuntelija oli ja vaikka äiti luuli, että en kuule, kuulin kaiken. Ja voi, miten meheviä juttuja sitä kuvitteli kuulevansa!
Helenan toiminta lapsiaan kohtaan on todella väärin. Mutta se, että tämän on annettu jatkua käytännössä myös koko sen ajan, kun lapset ovat Suomessa asuneet, on ihan yhtä väärin. Itse asiassa, vielä enemmän väärin. Koska meillä pitäisi olla työkaluja, joilla osoitetaan, että jos lapsen huoltaja ei kykene ajamaan lapsen etua ja itse asiassa vielä omalla toiminnallaan on luonut ja vieläpä pahentanut tilannetta todella olennaisesti, yhteiskunta puuttuu siihen. LAPSELLA ON OIKEUS TULLA SUOJELLUKSI. Joskus se lapsen hyvinvoinnin pahin vihollinen on sen lapsen oma biologinen vanhempi.
Mä ymmärrän, että koska resurssit ovat vähäisiä, kaikkeen ei yksinkertaisesti aika riitä. Mutta eikö tämä Helenan kanssa vatulointi nyt ole pahinta mahdollista resurssien tuhlausta, kun tässä on kohta melkein vuosi mennyt eikä niiden ratkaisevien asioiden osalta mikään ole muuttunut? Onko varakkaan isän lapsilla jotenkin alentunut yksityisyydensuoja ja yksityisyys? Vahvempi psyyke ja resilienssi, koska sitä rahaa nyt kuitenkin on? Meistä kukaan ei kuitenkaan omia vanhempiaan saa valita.
Miettikääpä, jos Helenalle olisi juhannuslasujen jälkeen sanottu, että jatkossa on nollatoleranssi lasten asioiden julkaisuun ja jos hän ei noudata määräyksiä, ryhdytään välittömästi toimenpiteisiin. Annetaan ns. kaksi varoitusta kerralla: ensimmäinen ja viimeinen.
Mikähän tilanne mahtaisi olla nyt? Olisiko lasten kuvaaminen ja asioiden levittely ja Mikon haukkuminen loppuneet? Koska uhkana olisi ollut huoltajuuden menettäminen. Ja sitä kautta muuten myös elatusmaksujen menetys. Joko Helena olisi ottanut uhat tosissaan ja lopettanut tai sitten ei olisi ottanut ja sillä olisi ollut jälkiseuraamuksia. Oma valinta.
Tässä ei ole kyse mistään lasten kuvien julkaisusta somessa. Todellakaan. Tässä on kyseessä lasten yksityisyyden uhraamisesta omalle epätoivoiselle taistelulle, jolle tulee kyllä loppu. Helena joko pääsee yli tai sitten ei pääse, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja niiden lukuisiin kyseenalaisiin tekoihin kuuluu se, että kymmenet tuhannet ihmiset tietävät näiden lasten asioista aivan liikaa. Ja "kaikki" tietää, että Helenalla ei ole kaikki hyvin.
Voin kuvitella, miten kiusallista ja noloakin tämä kaikki on lapsille ollut. Vaikka eivät varmasti tiedä koko karua totuutta. Mutta näillä lapsilla ei varmasti ole sellaista luksusta, että voisivat äidilleen täysin suodattamatta kertoa, miltä tämä Helenan julkinen riehuminen heistä tuntuu. Ja sekin on väärin. Näillä lapsilla jyskyttää aivan varmasti takaraivossa sekin, että mitä jos se äiti taas jättää. Ja jättääkö hän siksi, että minä tein jotain väärin? Jos minä olisin ollut erilainen, olisiko tilanne voinut mennä toisin? Itsekin olen joskus säädellyt omaa käytöstäni lapsena, jotta toisella vanhemmalla ei vahingossakaan menisi kuppi nuriin ja siitä sitten olisi seurannut tiettyjä asioita. Eikä siinä auta, vaikka toinen vanhempi sanoisi kuinka, että mikään näistä asioista ei johdu lapsesta.
Oma arvaukseni on se, että Mikolle lasten erottaminen äidistään ei ole ollut missään vaiheessa vaihtoehto. Päinvastoin. Ja viimeiseen asti on uskottu, että kyllä tilanne tästä rauhoittuu. Ja siksi aikaa on valunut hukkaan. Nämä ovat isoja päätöksiä, varsinkin ihmiselle, joka ei tee päätöksiä itsekkäistä syistä tai kosto mielessä. Mikolla on tässä ollut koko ajan pelkkiä huonoja vaihtoehtoja. Teki niin tai näin, paskaa tulee niskaan oikealta ja vasemmalta. Eikä Mikko vastaa Helenan toiminnasta. Helenalla on ollut jo vuosia aikaa viheltää peli poikki ja sisäistää, että hommat eivät nyt menneet hänen toiveidensa mukaisesti.
Sellaista se on. Aikuisten elämä. Sitä sattuu paremmissakin piireissä. Ja suurin osa siitä selviää. Koska vaihtoehtoja ei juurikaan ole. Lasten takia sitä on vain pakko jatkaa elämää ja nuolla haavansa. Hyväksyttävä tosiasiat. Helenalle tällainen toiminta vain tuntuu olevan täysin vierasta. Ei ole ollut vielä mikään pakko. Ja pakko on joillekin ainoa motivaattori.