Tämän sorttista on soitin viime aikoina tullut pyörittäneeksi:
Thunderstone: The Burning
Vaikka Ukkoskiven debyytti olikin ihan menevää soitantaa, ei se silti noussut minun arvoasteikossani keskimääräistä power-levyä korkeampaan kategoriaan. Ennakkoon kuultu Until We Touch The Burning Sun antoi kuitenkin luvan odottaa yhtä alkuvuoden kiistatonta helmeä. Sitä myös tuli, mitä tilattiin. Kiistattoman tyylikkäitä, hyvin soitettuja ja monipuolisia biisejä löytyy levyn täydeltä. Levyn ilmapiiriä haisteltaessa huomattavia ovat niin perinteisestä heavy metalista kuin myös hard rockista lainatut elementit, jotka sopivat kuin nenä päähän tai nyrkki leukaperiin. Ja jos joku niitä sooloa ja tilutuksia haluaa hakea, niin niistä tarjoilee tällä levyllä yhden myös Symphony X:sta tuttu Michael Romeo. Niin ja jos joku ei vielä tiennyt, niin kerrottakoon Pasi Rantasen olevan tämän valtakunnan parhaita solisteja. 'nuf said? Yksi juttu kuitenkin vielä: Ennakkoon odotin niitä digipackin kylkiäisinä tarjoiltuja covereita, mutta jostainhan se on tämänkin levyn kohdalla napistava: Eivät ne toimi alkuunkaan Heart of Steelia lukuunottamatta.
Diablo: Eternium
Katellaan... Äijämetallistien kolmas tuleminen on aiempia levyjä huomattavasti melodisempi kokonaisuus ja kyllähän se minun korvaani miellyttää. Kitarasoundi on terävä ja Rainerin vokalisointi totutun tyylikästä. Onneksi se "Ville Laihiala"-soundi ei puske liikaa esille, vaan toimii lähinnä sopivana lisämausteena. Semmoinen kun ei tähän menoon sovi suurempina annoksina ollenkaan. Lisää kuunteluahan tämä vielä vaatii, mutta suosikeiksi ovat jo nousseet Lovidived, The Preacher, Omerta ja Shape Shifters. Fleshiä, fleshiä!
Iced Earth: The Glorious Burden
Jos kaksi edellä mainittua levyä potkivat maiharilla päähän, niin kyllä tämä ajaa jo Jag Panzerilla yli. Loistava Matthew Barlow on poissa ja olinkin biisiäkään kuulematta hieman skeptinen Tim "Ripper" Owensin suhteen. Vaan pessimistipä ei pety ja yllättyi jälleen enemmän kuin positiivisesti. Kyllä mies mielestäni loistavasti Icedin musiikkiin sopii. Vääjäämättömästi eteenpäin vyöryvät biisit saavat toinen toisensa jälkeen pään ja nyrkin heilumaan ja turpaanvetoa tarjoillaan erityisesti sinkkubiisi The Reckoningin ja Greenfacen muodoissa. Vaikka mättöosasto onkin hallussa kiitettävän hyvin, edustavat levyn kirkkainta kärkeä silti kaikessa imelyydessä ja jenkkihapatuksessaan loistava When The Eagle Criesin akustinen versio, Waterloo, sekä mahtipontinen Gettysburg-trilogia. Viimeisin näistä puhkeaa kukkaan ja koskettaa minua erityisesti Prahan filharmonikkojen panoksen vuoksi. Tämän levyn jälkeen täytyy jälleen kerran paatuneemmankin Kummeli-fanin todeta, ettei riffien kuningas suinkaan ole Rihmakallo, vaan Jon Schaffer. Mies on heittänyt ilmoille ajatuksen, että säveltäisi tulevaisuudessa mahtipontisen ihmiskunnan historiaa käsittelevän levyn. Nousevathan niskavillat väistämättä pystyyn näistä puheista.
Jo nämä kolme alkuvuodesta julkaistua levyä pistävät pelonsekaisin tuntein odottamaan lisää tänä vuonna ilmestyviä hienoja kiekkoja. Kaikki merkit taivaalla viittaavaat viime vuotistakin parempaan satoon levyrintamalla.