Viestin lähetti FourForty
Täällä kun pyörii progemiehiä enemmänkin, niin ottaisin mielelläni vastaan vinkkejä bändeistä joista voisin tykätä.
Progressiivisen rockin maailma on sellainen seikkailu, johon päästyään ei ihan heti ole takaisin tuloa. Itselläni tämä suuri seikkailu alkoi nimenomaan vanhoista progeklassikoista, jonka jälkeen on tullut löydettyä uusia ulottuvuuksia myös tuntemattomimmistakin nimistä. Suosittelen tällaista "progressiivista etenemistä" myös progressiivisen musiikin suhteen, koska siitä popimmasta materiaalista on loogista siistyä vaikeampaan (jos pop-sanaa nyt voikaan missään yhteydessä kytkeä progeen).
Kaikki alkoi joskus kauan sitten 1960-luvun loppupuoliskolla mm.Moody Bluesin, Yesin, ja Pink Floydin johdolla. Tuolloin progressiivisuudesta bändien musiikissa oli esillä vain pieniä ensiaskelmia. Moody Bluesin "Days of the future passed"-levyllä herkkään Beatles-tyyliseen tunteiluun yhdistyi elementtejä klassisesta musiikista sekä eeppinen levykokonaisuus, joka onkin progressiiviselle rockille sangen yleistä. Hyvä levy ja sitä voi suositella jokaiselle, joka pitää kauniista ja melodisesta musiikista.
Samana vuonna (1967) Pink Floyd julkaisi debyyttinsä "Piper at the gates dawn", joka antoi progressiiviselle rockille oman vaikutuksena. Sen levyn myötä rock ja proge saivat psykedeelisen esikuvan, joka on varmasti vaikuttanut erittäin monen bändin tekemisiin. Tätä levyä en kuitenkaan suosittele aivan ensimmäisten hankintojen joukkoon, sen verran hörhöä osastoa kun se paikka paikoin on.
Yes julkaisi kaksi vuotta myöhemmin bändinnimisen albuminsa, jolla ei ole ainakaan itselleni mitään muuta merkitystä kuin että se on erään progehistorian suurimman bändin debyytti. Musiikillisesti se ei vielä tuolloin ollut uomissaan. En suosittele tätä albumia muille kuin ehkä täyspainoisille Yes-diggareille.
Samana vuonna King Crimson vasta räjäytti potin. Bändin debyytti "In the court of the Crimson king" on ensimmäinen varsinaisesti progressiivinen rock-albumi, joka vetää vertoja jokaiselle muulle progelevylle ja jopa lyö niistä vielä suurimman osan laudalta mennen tullen. Kyseisellä levyllä yhdistyi kaikki mitä progressiivisessa rockissa on ollut tapana sen jälkeen ilmetä: eeppisyys, jazz, avantgarde-henkisyys, huikea soittotaito, melodisuus, tahtilajien vaihdokset, improvisointi ja nimenomaan progressiivinen eli etenevä/kehittyvä teema. Liekö progea edes olisi ilman tätä klassikkoa? Itseasiassa tämän levyn myötä progressiivisen musiikin määrä markinnoilla kasvoi räjähdysmäisesti. Suosittelen erittäin lämpimästi. Täydellinen levy.
Tämän kaiken jälkeen progressiiviseen musiikkin alkoi kehittyä alalajeja, kuten neoproge, sinfoninen proge, psykedeelinen proge, fuusioproge, folkproge jne..
Debyyttinsä jälkeen King Crimson teki lyhyen ajan sisään 3 loistavaa levyä, jotka eivät nousseet kuitenkaan klassikoksi (In the wake of Poseidon, Lizard ja Islands). Ne kannattaa hankkia sen jälkeen kun on ensin hankkinut kaikki progeklassikot käsiinsä.
Joskus In the wake of Poseidonin jälkeen Greg Lake lähti King Crimsonista omille teilleen ja näin ollen syntyi ELP (Emerson, Lake & Palmer) -niminen yhtye. Kyseinen kokoonpano antoi progelle myöskin oman merkityksensä äärettömän taitavan soitannan ja yliampuvuuden myötä. ELP:n levyistä suosittelen Tarkusta, Trilogya ja Brain salad surgerya mikäli tällainen kosketinpainotteinen kikkailuproge iskee.
70-luvun alkupuoliskolla tapahtui ja paljon. Yes teki lyhyen ajan sisällä peräkkäin kolme täydellisintä levyään: The Yes album (1971), Fragile (1971) ja Close to the edge (1972). Näistä suosittelen suurella lämmöllä jokaista, ovat nimittäin eräitä progen historian täydellisimmistä hetkistä (varsinkin Close to the edgen nimikkobiisi). Näihin aikoihin bändi oli myös todella suosittu Euroopassa. Muihin Yesin 70-luvun levyihin kannattaa suhtautua pienellä varauksella ja 80- ja 90-luvun levyistä kannattaa pysyä kaukana.
Pink Floyd onnistui samoihin aikoihin pääsemään suuren yleisön tuntemukseen Meddle-levyn myötä, mutta vasta vuonna 1973-vuonna ilmestynyt Dark side of the moon räjäytti potin. Se on sellainen levy, jonka jokaisen tulee omistaa. Paljon kertoo sekin, että levy on historian 2. eniten myynein albumi (!!!). Suosittelen erittäin paljon. Taivaallista kuunneltavaa. Mahtavat biisit, tarttuvat melodiat, hyvin soitettu, uskomattomat soundit, psykedeelinen tunnelma jne.. Tämä kuuluu niihin levyihin joista en jättäisi hetkeäkään pois jos saisin päättää. Myöhemmin 70-luvulla ilmestyneet levyt Wish you were here, Animals ja The Wall ovat myös erittäin suositeltavia ja kuuluvat jokaisen musiikista pitävän hyllyyn. The Wall on sikäli bändin merkittävin levy, että loistavuutensa lisäksi se myös teki muurin Roger Watersin ja muun bändin välille. Ja siitä alkoikin yhtyeen musiikillinen alamäki.
Genesiksen käyn läpi siksi pikaisesti, koska se ei käytännössä tuonut progeen mitään uutta, mutta se mitä bändi teki Peter Gabrielin aikaan on vakuuttavaa. Genesis on siis aina soittanut progea vailla avantgardismia (eli ilman mitään uutta esille tuovaa), mutta tehnyt sen toimivasti ja paljon paremman kuuloisesti kuin monet muut aikalaisensa. Suosittelen bändin tuotannosta jokaista Peter Gabrielin aikaista albumia: Trespass, Nursery cryme, Foxtrot, Selling England by the pound ja The lamb lies down on Broadway. Nämä siis varsinkin jos tykkää melodisemmasta ja kevyemmästä kamasta taitavalla otteella soitettuna.
Palataanpa hetkeksi Purppurakuninkaan, eli King Crimsonin hoviin. 1973 -vuonna rumpuvirtuoosi Bill Bruford siirtyi Yesistä King Crimsoniin, jota ennen mm. Jimi Hendrix oli halunnut päästä soittamaan KC:hen, mutta kitaristi Robert Fripp ei ollut kelpuuttanut häntä. Tuolloin bändin basistiksi/laulajaksi ryhtyi John Wetton ja viulua alkoi soittamaan David Cross. Tämä kokoonpano poiki kolme albumia: Larks tongues in aspic, Starless and bible black ja Red. Tyylillisesti bändi muuttui tuolloin vähemmän melodiseksi, enemmän rytmiikkaan taipuvaksi ja improvisointipainotteisemmaksi. Huomattavasti haastavampaa materiaalia kuin alkupään tuotanto. Larks tongues in aspic ja Starless and bible black jäivätkin suurelta yleisöltä huomaamatta haastavuutensa takia. Niiden jälkeen ilmestynyt Red oli kuitenkin askel helpompaan, mutta raskaampaan suuntaukseen, joka antoi suuntaa tulevalle. Tämä levy nousikin suureksi klassikoksi ja sitä suosittelen myös suurella lämmöllä progeklassikkona. Aivan mahtavaa. Lisäksi levyllä on "Starless"-biisi, joka on ehkäpä parasta progea koskaan. Red antoi takuulla myös heavymusiikille oman vaikutuksensa, ainakin nimikkobiisinsä puolesta kaikessa murskaavuudessaan. Tuohon aikaan Black Sabbath kuulosti Beatlesilta, joka yritti opetella käyttämään säröä.
70-luvulla mesosi myös Jethro tull. Se ei ole koskaan ollut itselleni mikään elämää suurempi yhtye, mutta sitäkin leppoisampaa kuuntelumusiikkia, joka sopii mainiosti mm.oluen juonnin taustamusiikiksi. Jethro tullilta suosittelen Songs from the woodia, Thick as a brickia ja A Passion playta.
Meren takana Kanadassa Rush teki 1974 -vuonna debyyttinsä. Musiikillisesti bändi on muita mainitsemiani raskaampaa progea (heavya!!) ja tahtilajit vaihtuvat kuin sukat konsanaan. Rush on heavy/metalliprogen suurin vaikuttaja, mutta mihinkään Dream theateriin sitä ei kannata verrata. Rushin biisit toimivat nimenomaan loistavina biiseinä, jotka on taidolla soitettu eikä kehyksinä muusikoiden sooloiluun ja taitojen esille tuomiseen. Suosittelen bändiltä seuraavia levyjä: 2112, Hemispheres ja Moving pictures. Hyvä lähtökohta bändiin voisi olla myös Rush in Rio -DVD, joka on kuvattu viime vuonna. Mahtavia biisejä scifi-teemalla. Aivan loistavaa!! Ekstrapojoja tulee rumpalista Neil Peartista, joka on aivan uskomaton virtuoosi.
Toisaalla Mike Oldfield teki omaa kaunista, hitaasti etenevää ja maalailevaa musiikkia. Erittäin suositeltavaa tuotosta. Kannattaa hankkia Tubular bells -trilogia.
Kokonaisuutena katsottuna King Crimson on maailman progressiivisin yhtye. Kun lähes kaikki muut 70-luvun legendat alkoivat soittamaan 80-luvulla kauheaa kasaripoppipaskaa (esim. Yesin 80-luvun paskuuden tiivistymä: Owner of a lonely heart ja Jethro tullin 80-luvun paskuuden tiivistymä: Steel monkey), toimi King Crimson progressiivisesti ja kehitti itseään. Tottakai 80-luvun King Crimsonissa vallitsee tietynlainen 80-luvun äänimaailma ja Beat ja Three of a perfect pair -levyistä suosittelen pysymään kaukana, mutta jopa nekin ovat kehitystä bändin nykyiselle loistavuudelle. Tietynlaiset silloin toteutetut kokeilut ovat nykyisen suuntauksen ensiaskelmia ja vaikuttimia. Lisäksi 80-luvun alkupuolella ilmestynyt Discipline on loistava levy, joka sisältää erittäin modernia kitarointia. Kun muut 70-luvun progebändit soittavat keikoillaan suurinpiirtein vain vanhoja sen ajan klassikoitaan, keskittyy King Crimson vain uuden musiikkityylinsä kehittämiseen soittelematta liiemmilti vanhaa tuotantoa.
KC julkaisi 1995 vain yhden albumin (Thrak) ja tuolloin bändi oli ns. tuplatrio (2 kitaraa, 2 rumpalia, basso ja warrkitara). Ymmärrettävästikin musiikki oli erittäin massiivista tuolloin. Kaikinpuolin hyvä levy muutoinkin. Muutoinkin täysin uniikkia musiikkia, jota ei olla ennen tehty. Suosittelen, varsinkin jos massiiviset polyrytmijutut kiinnostaa.
2000-luvulla ilmestynyt ConstruKction of lightin kannattaa aloittelijan skipata suosiolla, mutta uusinta viime vuonna ilmestynyttä The Power to believe -levyä suosittelen lämpimästi, vaikka musiikki onkin äärimmäisen kylmää ja kolkkoa. Tulee suorastaan mieleen kaupungin laidoilla sijaitsevat harmaat tehtaat, mutta jollain kauniilla tavalla. Viimeistään Power to believen myötä käsitin, että bändin kitaristi Robert Fripp on mennen tullen maailman paras kitaristi; omaperäisyys, teoriantaju, teknisyys, rytmitaju, soundit (kymmeniä härveleitä joista ei kukaan tajua hevon V:tä), kaikki ne ovat 10+:n arvoisia ja lisäksi jokaista seikkaa sitoo edellä mainittu omaperäisyys. Fripp ei esitä sellaista kitarointia, että heti kun kuulee niin "wau, onpas hyvä kitaristi" vaan ensimmäisellä kerralla kun kuulee uutta tuotantoa niin siitä ei yleensä ymmärrä yhtään mitään, sen verran monimutkaista tavaraa se on niin rytmisesti kuin teoriankin osalta. Pitkän sulattelun jälkeen voi sitten havaita sen loiston. Olenpa iloinen, että näin King Crimsonin livenä Finlandia-talolla viime kesäkuussa.
Sitten kun olet näihin tutustunut, niin suosittelen sinulle muita ei-niin-klassikko -yhtyeitä, kuten Tool, Magma, Gong, Sleepytime gorilla museum, Mr.Bungle, Kingston wall jne..
