Puhutaanko täällä Bad Companysta? Taivas varjele nyt on nuotti kohdallaan. Bad Companyn konstailematon blues rock oli Freen rootsahtavan tulipesän hiilloksia, mutta bändi ei ollut vain mikään vesitetty jatke tuosta, vaan uudenlaista tahtia, säröä ja melodiaa Rodgers yhtyeineen pystyi tuoden jopa paikka paikoin repivästikin keitokseen. Hieman toki myös kaupallisuutta lisättiin kyytipojaksi Free-juttuun nähden.
Bad Companyn levyjen taso vaihtelee aika paljonkin, mutta sieltä Straight Shooter ja Runnin' with The Pack - seuduilta ne suosikit löytyy. Desolation Angels on jo vähän purkkaa ajan henkeä seuraten. Holy Watersista jo tykkäänkin vuodelta 1990, sellaista hienostuneempaa räväkkää Van Halenia. Bändillä oli tietty kaava omassa jytässään, mitä toistettiin ronskistikin vaihtelevilla menestyksillä, mutta tähänhän pitkälti toimivat rock-myyntisalaisuudet ovat aina perustuneet eli muutamaan väkivahvaan biisirakenteeseen, mistä muotoillaan kullekin levylle omanlainen sielunmaisema. Keep it simple. Kysykää vaikka Angus Youngilta.
Samasta levy-yhtiöstä nousi aikanaan Free, King Crimson ja Mott The Hoople, voi veljet sanon minä tuohon. Tietäjät tietää ja ymmärtää.
Ja Paulin ääni muuten kantaa yhä ja sillä kelpaa kehua. Ei ihme että Blackmoren Riku halusi Paulin jo Who Do We Think We Aren jälkeen Purplen muonavahvuuteen. Näin on tarina kertoo.