Kuudes arvokisafinaalin tappio putkeen - miksi Suomi häviää kultamitalit?

[Pegu]

Suomen maajoukkue hävisi eilen MM-loppuottelun Kanadalle 4-2 Moskovassa. Tuloksen selvittyä alkoi välittömästi jälkipyykin pyörittäminen. Asiantuntijat puhuivat niin huonosta valmistautumisesta loppuotteluun kuin Summasen erottamisen vaikutuksesta Westerlundin valmennustiimin työhön syksystä 2004 eiliseen MM-finaaliin saakka.

Itseäni kiinnostaa (taas) hävityn finaalin pyörittelyn sijaan kokonaisuus, missä maajoukkuekiekko ja lätkä yleisesti Suomessa tällä hetkellä lepää. Palautan aluksi mieleen tylyn tilaston Suomen A-maajoukkueen suorituksista arvokisojen loppuotteluissa kevään -95 kultamitalin jälkeen:


- 1998, Sveitsi, MM-kisat: hopeaa. Kultaa: Ruotsi.

- 1999, Norja, MM-kisat: hopeaa. Kultaa: Tsekki.

- 2001, Saksa, MM-kisat: hopeaa. Kultaa: Tsekki.

- 2004, USA-Kanada, Maailmancup: hopeaa. Kultaa: Kanada.

- 2006, Italia, olympialaiset: hopeaa. Kultaa: Ruotsi.

- 2007, Venäjä, MM-kisat: hopeaa. Kultaa: Kanada.


Meillä on ollut siis kuusi tilaisuutta peräkkäin voittaa kultamitali. Aina on tullut turpaan! Tätä kokonaisuutta ja tylyä tosiasiaa ei yksikään päävalmentajamme, saati Jääkiekkoliitto ole koskaan puinut/halunnut puida loppuun. Raivostuttavin ele liitoltamme oli Torinon olympiafinaalin jälkeinen "kansanjuhla" Helsingissä: mitä helkkaria siellä juhlittiin?? Ennen Torinoa meillä oli jo saldona neljä tappiota, kuinka helkkarissa kyseisen putken jälkeen voidaan juhlia - hopeamitalia?!

Loppuotteluiden toistuvia tappioita kommentoitaessa toistuu sama kaava:

1. "Hopea on hieno saavutus tällä pelaajamateriaalilla."
Vastakommentti: sillä samalla materiaalilla mentiin kuitenkin finaaliin saakka.

2. "Olemme pettyneitä finaalitappiosta."
Vastakommentti: niin hävittiin edellisenkin kevään finaali. Miksi tappiosta ei opittu mitään?

Maajoukkueemme uskomattoman säälittävä konttaaminen arvoturnausten loppuotteluissa kaipaa reipasta ns. muurahaispesän sohimista. Omasta mielestäni Suomi on hävinnyt ja häviää tulevaisuudessakin loppuottelut, ellei seuraaville asioille tehdä jotain:

1. Psyykkisen valmentamisen osaaminen. Tällä osa-alueella on maajoukkuekiekkomme suurimmat puutteet. Osaamattomuus vaikuttaa mm. siihen, miten:

a) joukkueeseen rakennetaan voitonnälkä,

b) pelaajat valmistautuvat henkisesti loppuotteluun,

c) pelaajia kasvatetaan käsittelemään pelaamista ottelussa sekä johtoasemassa että tappioasemassa,

d) pelaajille rakennetaan itseluottamus omia ja joukkueen taitoja kohtaan.

e) joukkueeseen rakennetaan kurinalaisuus.


2. Taktinen osaaminen. On käsittämätöntä, ettei meiltä löydy samaa luovuutta taktiseen suunnitteluun kuin kilpailijoillamme. Toisaalta olemme nähneet järkyttäviä esimerkkejä siitä, kuinka heikosti valmennusjohtomme reagoi turnauksen tai ottelun aikana tapahtuviin muutoksiin (esim. puolivälierä Ruotsia vastaan MM-kisoissa 2003). Ennen kaikkea kyvyttömyys reagoida muutoksiin pistää silmään, kun analysoi loppuottelusuorituksiamme. Urheilussa ei riitä pelkkä plan B:n laatiminen; varsinkin joukkuelajeissa valmentajalla pitää olla kädessään myös plan C, D, E ja enemmänkin, vastustajasta riippuen. Monesti on tuntunut siltä, kuin valmentajillamme ei olisi ollut edes plan B:tä.

Sekä Hannu Aravirran että Erkka Westerlundin päävalmentajapestillä toteutui sama tilanne: he johtivat maajoukkueen kahteen peräkkäiseen finaalitappioon. Tällöin nousee ensimmäisenä esiin kysymys siitä, mitä edellisestä tappiosta oli opittu, mutta ennen kaikkea se, mitä ei oltu opittu.

Kolmen finaalin häviäminen putkeen olisi vielä jotenkin ymmärrettävissä, mutta kuuden häviön jälkeen meillä kiekkofaneilla on oikeus vaatia jo päitä vadille. Mikä hitto mättää maajoukkueissamme, kun kultamitalia ei ole kyetty voittamaan lukuisista mahdollisuuksista huolimatta, vaan finaalit ryssitään toistuvasti??

Eilisen finaalin jälkeen puhuttiin, että meille on kasvamassa uusi ikäluokka, joka astuu Koivun, Selänteen ja Timosen saappaisiin. Itse näen valitettavasti tilanteen täysin toisella tavalla. Suomalainen juniorivalmennus tuottaa tällä hetkellä vain viisikkopelaajia, ns. "taktisia koneita", jotka osaavat puolustaa ja rikkoa vastustajan peliä, mutta samanaikaisesti mailankäsittelytaito, luovuus ja luistelutaito ovat retuperällä. Kuka voi nimetä esim. Selänteen tasoisen maalintekijän jostakin päin Suomea? Mulle ei tule mieleen yhtäkään.

Räikeimmät puutteet valmennuksessamme näen nimenomaan maalintekotaidon opettamisessa. Junnuillemme ei opeteta riittävästi mm. laukaustekniikkaa, harhautuksia, syöttämistä ym. mailankäsittelyyn liittyviä taitoja. Jääkiekko on siirtynyt menneiden vuosien kahvaamis- ja koukkukiekosta kohti lajin juuria, jotka korostivat taitopelaamista ja pelisilmää. Muutos on jo toteutettu NHL:ssä ja tuloksia on ollut upeaa seurata. Mitä taitokiekon valmentamiseen tulee, neuvoisin pohtimaan, onko Suomessa valmennettu vastaavia nuoria maalinteko- tai syöttötaitureita kuin:

a) Alexander Ovechkin, RUS.

b) Henrik Zetterberg, SWE.

c) Jevgeni Malkin, RUS.

d) Sidney Crosby, CAN.

e) Eric Staal, CAN.

f) Marek Svatos, SVK.

g) Petr Prucha, CZE.

h) Rick Nash, CAN.

i) Ilja Kovaltshuk, RUS.

j) Patrice Bergeron, CAN.

k) Pavel Datsjuk, RUS.

l) Thomas Vanek, AUT.

m) Anze Kopitar, SLO.

n) Jason Spezza, CAN.

(Mieleeni ei tule yhtäkään suomalaista vastinetta..)


Kysymys:
Mikä on teidän mielestänne syynä Suomen surkeisiin loppuottelutuloksiin? Mikä mättää valmennuksessamme maajoukkueessa ja junnupuolella?


Pettymyksen ja 6. turpiin saamisen jälkeen keväällä 2007,

 

[Mänizeri]

1. "Hopea on hieno saavutus tällä pelaajamateriaalilla."
Vastakommentti: sillä samalla materiaalilla mentiin kuitenkin finaaliin saakka.

Tällä kertaa asia meni näin. Toinen materiaaliin nähden hyvä saavutus oli hopea vuonna 1998. Kaikkien muiden vuosien tappiot olisi pitänyt kääntää voitoksi, varsinkin Saksan ja Torinon. Ehkä kyse on kulttuurista. Eilenkin Suomen peli alkoi kulkea vasta kolmannessa erässä, kun ei ollut enää mitään menetettävää. Ratkaisun avaimet käsissä suomalaiset tuntuvat aina kipsaantuvan. Tämä on nähty lajissa kuin lajissa pallopeleissä.

Eilisen finaalin jälkeen puhuttiin, että meille on kasvamassa uusi ikäluokka, joka astuu Koivun, Selänteen ja Timosen saappaisiin. Itse näen valitettavasti tilanteen täysin toisella tavalla. Suomalainen juniorivalmennus tuottaa tällä hetkellä vain viisikkopelaajia, ns. "taktisia koneita", jotka osaavat puolustaa ja rikkoa vastustajan peliä, mutta samanaikaisesti mailankäsittelytaito, luovuus ja luistelutaito ovat retuperällä. Kuka voi nimetä esim. Selänteen tasoisen maalintekijän jostakin päin Suomea? Mulle ei tule mieleen yhtäkään.

Räikeimmät puutteet valmennuksessamme näen nimenomaan maalintekotaidon opettamisessa. Junnuillemme ei opeteta riittävästi mm. laukaustekniikkaa, harhautuksia, syöttämistä ym. mailankäsittelyyn liittyviä taitoja. Jääkiekko on siirtynyt menneiden vuosien kahvaamis- ja koukkukiekosta kohti lajin juuria, jotka korostivat taitopelaamista ja pelisilmää. Muutos on jo toteutettu NHL:ssä ja tuloksia on ollut upeaa seurata.

Tämä ongelma on ollut jo vuosia tiedossa. Mielestäni luistelussa Suomi on ottanut kansainvälisen tason kiinni. Mutta kovassa liikkeessä kiekko ei tahdo pysyä kyydissä, paras esimerkki tästä on edelleen Jani Rita.

Ehkä se kumpuaa junioreissa siitä, että valmentajaksi hakeutuu tyyppejä, jotka haluavat päteä ja voittaa keinolla millä hyvänsä. Tällöin pelin taktinen puoli jää helposti analysoimatta, esim. maalipaikkojen laskemista harrastetaan käsittääkseni todella vähän junioreissa. Enemmän puhutaan vain laukausten määrästä ja kiekon maalille toimittamisesta. Kanada näytti eilen(kin) mikä ero on kiekon toimittamisessa maalille silloin, kun se perustuu yksilön taitoon. Eli laitetaan se kiekko sinne silloin kun sinne joku menee ja sille puolelle maalia, mihin kaveri todennäköisesti ajautuu. Tällöin kiekkoon voi jopa päästä kiinni.

Lisäksi junioreiden harjoituksissa ihannoidaan fyysistä kuntoa. Tätä ovat ruotsalaiset ihmetelleet jo 1970-luvulta asti. Eli mäkeä ja rataa juostaan ja juostaan, ei väliä kunhan on hiki ja kaverit makaavat oksennus kurkussa maassa. Enemmän voisi yhdistää, esimerkiksi pistää pojat pelaamaan sählyä (ei mitään salibandiä) tunti tolkulla, jolloin samassa treenissä yhdistyvät intervalliharjoitus ja mailankäsittely. En siis tarkoita sitä, että fyysisestä kunnosta pitäisi tinkiä. Urheilullisuus on äärimmäisen tärkeää. Mutta taktista puolta ja taidon korostamista näkisin mielelläni enemmän.

On täydellistä harhaa sanoa, että maalintekijöiksi synnytään. Okei, tietyt ominaisuudet tulevat varmasti geeneissä, kuten fyysinen koko. Tämä pitäisi kääntää täysin päälaelleen ja alkaa ohjeistamaan junioreita seuraamaan maalintekijöitä. Eli missä he liikkuvat kentällä? Miten he sijoittuvat? Kuinka monta kertaa kaudessa he laukovat ja miksi he pääsevät laukaisupaikkoihin? Mistä kulmista he laukovat jne.? Tällaisten DVD:en työstäminen esimerkiksi NHL-peleistä ei ole kovinkaan vaikeaa, pelejä on paljon ja parhaat pelavat siellä useita minutteja. Esim. Ovechkin laukoi kauden aikana 392 kertaa! (Tilaston kakkonen oli muuten Olli Jokinen. Teemu Selänne taas oli tarkkuudessa paras yli 40 maalia tehneistä, 18,7% laukauksista maalin, eli joka viides.)

Ja sitten vielä yksi asia: laukomaan oppii vain laukomalla. Kerta toisensa jälkeen. Junioreissa varsinkin vanerilta ampuminen olisi äärimmäisen tärkeää.

 

[Monte-Cristo]

Hyvä avaus, Pegu. Tästä kannattaa mielestäni puhua ja keskustella enemmän kuin vaikkapa Pelikirja Sihvosen psykoiluista (niin ärsyttäviä kuin ne ovatkin).

Tämä on jo varmaan kulunut kyökkipsykologinen klisee, mutta suomalaisesta kiekkoilusta paistaa pitkälle seuraava filosofiaero esim. kanukkeihin ja ruotsalaisiin verrattuna: ei lähdetä voittamaan, vaan välttämään virheitä, ja odotetaan samalla voiton tulevan sitä kautta. Tosiasia vain on, että etenkin suurten hetkien kohdalla tällainen ajattelutapa ei voittoja tuo - virheiden välttämiseen tähtäävä pelifilosofia on virheiden pelkäämisen (=tappiomielialan) kääntöpuoli. Se, kuten myös liiallinen kaavamaisen viisikkopelaamisen korostaminen, tappaa peli-ilon ja luovuuden. Nämä asiat juurrutetaan suomalaiseen kiekkoilijaan (ja urheilijoihin yleensäkin) jo varhaisessa vaiheessa.

Jotain häviämisen vihaamista pitäisi myös tuoda suomalaiseen pelikulttuuriin enemmän. Meillä ehkä pelätään liikaa sen tuovan mukaan myös vastustajan halveksimista, mutta mielestäni nämä kaksi asiaa - siis tappion vihaaminen ja vastustajan kunnioittaminen - eivät ole mitenkään ristiriidassa keskenään.

 

[Rod Weary]

En ota kantaa aikaisempiin finaalitappioihin. Mutta tämänkertainen on mielestäni malliesimerkki Suomen jääkiekon tilasta. Valitaan joukkueellinen vanhoja dinosauruksia ja muuten vaan ns. saunakavereita kisoihin. Roolitus on unohdettu lähes totaalisesti. Poikkeuksen tekevät T. Ruutu, M. Koivu ja J. Lehtinen. Nämä pelasivat kisoissakin siinä roolissa, mikä heillä on seurajoukkueissaan. Ja he Suomen finaaliin veivätkin. Muut vaikuttavat niminä oivallisilta valinnoilta, mutta osasta on aika ajanut auttamatta ohi, osalla taas pelituntuma niin hakusessa, ettei parin viikon leiri sitä muuta miksikään. Ja sitten nuoret ja nälkäiset kaverit jätetään vilttiin tai lentokentälle. Uskomatonta puusilmäisyyttä. Lisäksi maalivahtivalinnoissa oli pientä sekoilua, kun vanha kunnon Norrena haluttiin väkisin vääntää ykköseksi, vaikka Lehtosen olisi pitänyt pelata yhtä ynnämuu-vastustajaa lukuunottamatta kaikki pelit.

Pahimmat valintavirheet tehtiin puolustukseen, mikä ei varmasti tule uutisena kenellekään. Ja kun kiekolliseen peliin pystyvät Nummelin ja Mäntylä menivät säpäleiksi, jäljelle jäi paperinohut, hidas, kädetön ja säntäilevä jäähymagneetti, jota kutsuttiin mediassa puolustukseksi. Eipä tuo rikki mennyt kaksikko olisi Kanadaa vastaan omassa päässä silti mitään riemunkiljahduksia aiheuttanut. Mutta oikeasti, Saravo, Laamanen ja Söderholm? Jo keskiverto-liigajengissä tuo kolmikko huutaisi kunnollisen ulkomaalaisvahivistuksen, mieluummin kahden perään. Jos joku Koistinen tulee pelastavana enkelinä paikkaamaan loukkaantuneita, jossain on oltava vikaa ja paljon. Ok, Numpan piti olla se kiekollinen pakki ja Bergin se fyysinen. Mutta missä ovat ne peruspakit, joita joukkue kuin joukkue tarvitsee 3-4 kpl? Siis niitä, joita voi heittää kentälle ilman kylmää rinkiä persauksissa joka vaihdossa. Ja missä olivat siniviivapelotteet?

Hiukan moniselitteisempi tapaus on sitten Suomen kyky tehdä yksinkertaisesta pelistä avaruusfysiikkaa. Mutta kun kiekko ei ole sitä. Se on yksinkertaisten miesten yksinkertainen peli. Tehdään yksinkertaisia asioita pomminvarmasti. Paitsi Suomessa. Karvausvariaatioita kyllä löytyy vaikka köyhille jakaa, mutta mitä sitten? Kun kiekko on omilla, on sormi suussa. Tähän on suuri syyllinen juniorivalmennus. Kaikki opetetaan toimimaan joukkueena ilman kiekkoa, mutta maalintekotilanteita ei osaa luoda kuin pari poikkeusyksilöä. Niiden päättäjiä sitten ei enää löydykään, kun kukaan ei osaa edes laukoa suorasta luistelusta. Nykyajan molareille kun on ihan turha vetää sitä rannaria ilman maskia. Ja missä on paineenluonti? Kuka tahansa osaa heittää kiekon päätyyn, mutta Suomelta puuttuu kyky kaivaa se kiekko omille. Yksi kaveri korkeintaan menee anteeksipyydellen näennäisesti mailalla sohien kiekon perään. Jos on tarpeeksi taitoa, päätykiekkoja ei toki tarvita. Mutta kun joku Italiakin pystyy vetämään jo sellaisen sumpun, mistä ei läpi mennä, tarvitaan yhä yksinkertaista räkäkiekkoakin.

On mielenkiintoista nähdä, mitä Shedden&Jalonen saa aikaan. Jos valinnoissa päästään irti tuosta saunakaveruudesta ja vanhoista näytöistä, saadaan mahdollisesti liikkeelle uudennäköinen maajoukkue. Ja Jalosen kyky sopeuttaa pelitaktiikka materiaalin mukaan ei ole ainakaan miinusta.

 

[KJR_63]

Suomi hävisi tällä kertaa siksi, että hyökkäyspeli oli huonoa kautta turnauksen. Suomi olisi pystynyt hyökkäämään keskinkertaisen Kanadan nurin. Kuitenkin vielä finaalissa ketjukoostumuksia täytyi vaihtaa, jotta hyökkäyspeliä saatiin aikaan kolmanteen erään. Joukkueen parhaimmat hyökkäyspelaajat kuluttivat vaihtopenkkiä (Kontiola, Bergenheim), eikä kunnon ykkösketjua vakavasti yritetty löytää. Sormeni osoittaa myös Koivuun, joka on liian hidas hyökkäävään ketjuun. Tuomo Ruudusta olisi saatu enemmän irti, jos Koivu-Ruutu-kaksikko olisi hajotettu. Kultamitaleita ei voiteta ilman vahvaa 5vs5-peliä ja hyökkäyspeliä.

 

[Tarinankertoja]

. Ehkä kyse on kulttuurista. Eilenkin Suomen peli alkoi kulkea vasta kolmannessa erässä, kun ei ollut enää mitään menetettävää. Ratkaisun avaimet käsissä suomalaiset tuntuvat aina kipsaantuvan. Tämä on nähty lajissa kuin lajissa pallopeleissä.

Ei olle sattumaa, että ruotsalaiset ovat hyviä lähes jokaisessa joukkuelajissa. ruotsalainen kasvaa erilaisessa henkisessä ilmapiirissä kuin suomalainen. Yhteiskunnissa on eroa, ja yhteiskunta on se kasvuympäristö jossa nuori kasvaa ja kehittää itsetuntonsa.

Kansanluonteena ja kasvatustapana suomalaisia leimaa negatiivisuus ja herkkä toisten arvosteleminen. Tämä juurikin johtaa mainittuun virheiden pelkoon. virheistä moititaan kakarasta asti. Jos nyt vaikka hurreihin vertaa, niin siellä ei kakaroita arvostella edes kouluarvosanoin muksuja ennen yhdeksättä luokkaa. Venäläisillä ei ehkä ole rasitteena ”luterilaista työmoraalia” , tai miksi sitä nyt haluaa sitten kutsuakin, joka tekee suomalasista suorittaja. Eli suomalaine ottaa paineita suorittamatta tai huonosti suoritetiusta tehtävistä. Sillä se aiheuttaa arvostelua. Veli venäläinen ehkä näkee asian ”ehitii sitä viä huomennakin”. Pohjois-Amerikkamaisilla on sitten kilpailuvietti ja voittamisen kulttuuri jo suoraan yhteiskuntarakenteissa. Tsekkejä en niin tunne, joten niihin on vaikea verrata, mutta koska finaalitappiot tosiaan toistuvat, niin jokin ero meissä täytyy olla, että sitä parasta ei saada irti silloin kun se tarvitsisi saada.

Henkisen puolen valmennuksella asiaa voidaan toki korjata. Katsokaa nyt vaikka Tommi Evilää, mies lähtee aina voittamaan, ei ”tekemään parhaansa”

 

[mjr]

Tämä on jo varmaan kulunut kyökkipsykologinen klisee, mutta suomalaisesta kiekkoilusta paistaa pitkälle seuraava filosofiaero esim. kanukkeihin ja ruotsalaisiin verrattuna: ei lähdetä voittamaan, vaan välttämään virheitä, ja odotetaan samalla voiton tulevan sitä kautta. Tosiasia vain on, että etenkin suurten hetkien kohdalla tällainen ajattelutapa ei voittoja tuo - virheiden välttämiseen tähtäävä pelifilosofia on virheiden pelkäämisen (=tappiomielialan) kääntöpuoli. Se, kuten myös liiallinen kaavamaisen viisikkopelaamisen korostaminen, tappaa peli-ilon ja luovuuden. Nämä asiat juurrutetaan suomalaiseen kiekkoilijaan (ja urheilijoihin yleensäkin) jo varhaisessa vaiheessa.

Jotain häviämisen vihaamista pitäisi myös tuoda suomalaiseen pelikulttuuriin enemmän. Meillä ehkä pelätään liikaa sen tuovan mukaan myös vastustajan halveksimista, mutta mielestäni nämä kaksi asiaa - siis tappion vihaaminen ja vastustajan kunnioittaminen - eivät ole mitenkään ristiriidassa keskenään.

Enpä tiedä, JA:ssahan laajalti väheksytään tälläistä "epäeksaktia psykologisointia (esim. pelikirjathan ovat tunnetusti puhdasta, kylmää matematiikkaa). Osa kirjoittajista jopa pitää sysimustaa saldoamme 1-1-7 finaalipeleissä täysin loogisena ja oikeutettuna (mitä en kyllä ilman yksityiskohtaista perustelua suostu uskomaan). Jotenkin vain tuo eilisen pelin alun käsijarru ja jäätyminen, jonka aikana peli ratkesi, kuten myös täysin saman tyyppinen reaktio Torinon finaalissa, saa miettimään näitä psykologisen puolen asioita. Lähinnä kai kyse väittelyssä on siitä, onko finaaleissa saatu maksimiteho irti, ja jos ei niin miksi sitten ei pystytä parasta peliä pelaamaan juuri koko turnauksen ratkaisevimmilla hetkillä, kun kerran siihen olisi edellytykset. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että joka finaalitappioon olisi syy muualla kuin ratkaisevan suuressa materiaalierossa - eilenkin ero oli melko valtaisa, mutta aivan tästä riippumatta Suomen peli oli heikompaa kuin esim. välierässä. Onko se vain sattumaa?

 

[Tuzzi]

Henkisen puolen valmennuksella asiaa voidaan toki korjata. Katsokaa nyt vaikka Tommi Evilää, mies lähtee aina voittamaan, ei ”tekemään parhaansa”

Huolestuttaakin, koska Shedden toisti useaan kertaan eilen että hän lähtee tekemään parhaansa. Tai sitten siinä oli vaan Pohjois-Amerikkalaista vaatimattomuutta.

 

[Hemingway]

Jotain häviämisen vihaamista pitäisi myös tuoda suomalaiseen pelikulttuuriin enemmän.

Häviämistä ei missään tapauksessa saa oppia vihaamaan. Se on juuri ongelman ydin. Häviäminen pitää oppia hyväksymään. Vasta sen jälkeen suoritukseen saa mukaan täyden potentiaalin. Ja tämä ei ole edes mutua vaan psykologiassa todettu fakta. Epäonnistumisen pelko laskee suorituksen tasoa ratkaisevasti.

 

[Mänizeri]

On mielenkiintoista nähdä, mitä Shedden&Jalonen saa aikaan. Jos valinnoissa päästään irti tuosta saunakaveruudesta ja vanhoista näytöistä, saadaan mahdollisesti liikkeelle uudennäköinen maajoukkue. Ja Jalosen kyky sopeuttaa pelitaktiikka materiaalin mukaan ei ole ainakaan miinusta.

No jos joku pelin perusasia kaipaa tarkennusta on maskipelaaminen. Ja siihen toivottavasti Shedden tarttuu. Mitä siellä pakit nimeltä Kukkonen ja Saravo oikein tekivät? Esim. Tomek Valtonen on tehnyt melkein kaikki maalinsa metrin päästä maalia. Eli hänet voisi ottaa seuraaviin kisoihin hakattavaksi, vaikka saunakaverikriteerin täyttääkin. Kyllä hänestä olisi ollut hyötyä juuri tuossa roolissa. Muuten olisi voinut olla vaikka penkillä (tyyliin Cory Murphy). Mutta ylivoimassa olisi ollut tarpeellinen mies. Muutenkaan en tajua pakin laittamista maalin eteen, eikö Suomella olisi yhtään parempaa vaihtoehtoa sinne olisi ollut? ( Ei liity suoraan ketjun otsikkoon, mutta sainpahan sanottua.)

 

[Hemingway]

Kansanluonteena ja kasvatustapana suomalaisia leimaa negatiivisuus ja herkkä toisten arvosteleminen. Tämä juurikin johtaa mainittuun virheiden pelkoon.

Näin juuri. Suomessa pitäisi oppia häviämään, niin sen jälkeen voittaminenkin olisi mahdollista. Suomessa pitäisi yksinkertaisesti jo junnuiässä hävitä enemmän ja oppia käsittelemään siihen liittyviä tunteita, niin etteivät ne olisi tulevissa suorituksissa uhka. Liika suorituskeskeisyys ei koskaan johda parhaaseen mahdolliseen tulokseen.

Kun peliin lähdetään, niin mielessä ei saisi olla häviämisen pelko ja häpeä vaan voittamisen mahdollisuus.

 

[tombraider]

Ylhäällä jo sivuuttiinkin junnujen taitotasoa ja se on erittäin isossa osassa tulevaisuutta. Se kuuluisa vanerilevy ja autotallinovi on paras tapa saada laukaisutarkkuus ja kovuus esiin. Nykyään juniorit eivät tee tarpeeksi laukaisuharjoituksa vapaa-ajallaan vaan luotetaan liikaa virallisiin harjoituksiin. Toki eihän se nyt junnun vika ole vaan systeemin. Treeneissä opit tekniikan, mutta ajotiellä tekniikasta saadaan selkärankaan tieto. 200-500 kutia per ilta, niin johan tulos alkaa näkymään pelikentällä.

Treeneistä voisi yhden viikossa vaihtaa puhtaasti veto- ja laukaisutreeniksi, jossa tekniikkaa hiotaan. Toki ongelmaksi taitaa koitua se, että kuka osaa tarpeeksi hyvin opettaa ja luoda sitä innostunutta asennetta vanerinpalaa kohtaan. K. Nurminen on viimeinen rannarimies ja taitaa tuokin lopettaa pelailun. Nyt jääkiekkoliitto voisi valjastaa hänet kiertämään junnuseuroja, jossa opettaa rannarin salaisuuden.

Myös pelikovuus tulee junnuista asti. Junnuna se taklaustaito ja vastaanotto pitää opetella, jotta sitten A-junnuna pystyy tekemään asioita rennonkovaa.

 

[Johannes]

Ei meillä ainakaan Venäjältä ole voittamisessa mitään opittavaa. Venäjä tuottaa vuodesta toiseen Kanadan kanssa maailman lahjakaimmat nuoret pelaajat, joiden taitotaso hivelee silmää. Venäjän edellinen kultamitali isoista kisoista (WC-, Olympia, MM-kisat) on vuodelta 1993, joka on uskomattoman kehno saavutus niillä pelaajilla, jotka maalla on käytettävissään vuodesta toiseen.

Itse asiassa kauden 92-93 jälkeen vai Kanada, Tshekki ja Ruotsi ovat voittaneet useammin kuin kerran jonkun isoista turnauksista. Ne 3 ovat siis maat, jotka osaavat voittaa miesten sarjassa finaaleita ja se miksi Suomi ei kuulu voittajien joukkoon, vaan jää kultamitaleiden osalta kakkossarjaan USA:n, Venäjän ja Slovakian kanssa on oikea kysymys viimeisten 15 vuoden osalta.

 

[kamrat]

Ei vain olla vielä niin hyviä

Näin päivä hopeamitalin jälkeen halua itseruoskintaan ymmärrettävästi löytyy. Itse en olisi ihan niin jyrkkä ja tuomitsisi suomalaista jääkiekkoa ja yhteiskuntaa suorittamispelkoiseksi.

Oma muistini MM-kisoista ulottuu 80-luvulle ja kyllä sitä ensimmäistä mitalia odotettiin. Eipä vain kuulunut. No, sitten se tuli, ja toinen, ja nykyäänhän Suomeen tulee arvokisamitali melkein vuosittain. On siis otettu yksi askel keskikastin maasta kohti huippua. Ehkä se sama, mitä esim. Sveitsi ei ole vuosikymmenien yrittämisestä huolimatta onnistunut vielä ottamaan. Mutta perillä ei olla, vielä löytyy askelia otettaviksi.

Harvoin Suomen joukkuetta voidaan pitää materiaaliltaan ennakkosuosikkina. Aina annetaan tasoitusta ns. perinteisille isoille. Venymällä on kuitenkin päästy hyviin suorituksiin. Suomen on tsempattava kaikki usein jo puolivälierässä, viimeistään välierässä. Saatava paras peli sinne. Nykyään ainakin MM-kisoissa tulee finaali jo seuraavana päivänä. Jos joukkueesta on puristettu kaikki ulos jo edellisenä iltana, lienee aika luonnollista, että finaalin peli voi tuntua ainakin aluksi tahmealta. Ja onhan se vastuskin siellä finaalissa kaiken järjen mukaan kovin mahdollinen.

Väitän myös, että nykyinen turnausjärjestelmä suosii Suomea. Eikös tähän nykyisenkaltaiseen systeemiin siirrytty samoihin aikoihin, kun mitaleja rupesi tulemaan Suomeen? Sattumaako? Oltiin sitä kuitenkin jo vuosikymmenet pystytty hyviin yksittäisiin peleihin suuria vastaan, mutta sitten hävitty DDR:lle. Jos MM-kisoissa pelattaisiin sarja kaikki kaikkia vastaan ja jaettaisiin mitalit kolmelle parhaalle tai edes playoffit sarjan neljän parhaan kesken, niin väitän, että meillä ei olisi näin montaa hopeaa, joita surra.

Laskisin näistä hopeista perstuntumalla puolet "voitetuiksi". Jo finaaliin pääsy on ollut hieno suoritus. Ei mua näin jälkeenpäin harmita oikeastaan kuin Torino. Se homma olisi pitänyt hoitaa.

 

[Pegu]

Hyvä avaus, Pegu. Tästä kannattaa mielestäni puhua ja keskustella enemmän kuin vaikkapa Pelikirja Sihvosen psykoiluista (niin ärsyttäviä kuin ne ovatkin).

Tattista vaan itsellenne. Suomalaisessa jääkiekkokeskustelussa tympii se, että kirjoitetaan jostain pelikirjoista ja yksilöistä, kun pitäisi analysoida lätkän tilaa Suomessa ja keskustella siitä, miten tuloksia parannetaan. Toimittajat tuntuvat kirjoittain todella yksipuolisesti. Juttua tulee vain pelaajista tai valmentajista.

Mua on vaivannut vuosia se saamattomuus, joka Jääkiekkoliitossa kumpuaa tyytyväisyydestä hopeamitaleihin. Tuntuu, että liiton johto on täynnä omasta pallista taistelevia jees-jees-miehiä, joille riittää välieräpaikka arvokisoissa. Siihen sitten paukut loppuvatkin. Tuntuu, että Pasilassa istuu kööri ukkoja, jotka EIVÄT ole valmiita laittamaan itseään likoon, jotta voittamisen kulttuuri saataisiin iskostettua maajoukkuetoimintaan.

Tämä on jo varmaan kulunut kyökkipsykologinen klisee, mutta suomalaisesta kiekkoilusta paistaa pitkälle seuraava filosofiaero esim. kanukkeihin ja ruotsalaisiin verrattuna: ei lähdetä voittamaan, vaan välttämään virheitä, ja odotetaan samalla voiton tulevan sitä kautta.

Lähetätkö tämän Jääkiekkoliittoon? Syytä olisi. Osut nimittäin naulan kantaan.

Sen verran tunnen ruotsalaista valmennusfilosofiaa tenniksen puolelta, että heillä korostetaan rohkeutta ja urheilusuorituksesta nauttimista. Tällöin valmennuksessa ei painoteta niinkään lopputulosta, vaan onnistumista yksittäisessä suorituksessa. Okei, tuo malli oli tenniksen puolelta, mutta sen voi siirtää lätkäänkin esim. painottamalla keskittymistä seuraavaan vaihtoon tai erään.

Jotain häviämisen vihaamista pitäisi myös tuoda suomalaiseen pelikulttuuriin enemmän. Meillä ehkä pelätään liikaa sen tuovan mukaan myös vastustajan halveksimista, mutta mielestäni nämä kaksi asiaa - siis tappion vihaaminen ja vastustajan kunnioittaminen - eivät ole mitenkään ristiriidassa keskenään.

Tämä onkin monimutkaisempi kysymys. Eilenkin näytti siltä, että taistelutahtoa löytyi, mutta jos pelataan 60 minuutista 40 minuuttia alle kykyjemme, niin tappion hetkellä voi vain katsoa peiliin ja löytää syyllinen sieltä. Mulla itselläni häviämisen vihaaminen tarkoittaa mm. sitä, että keskitytään huolellisesti peliin ja pelataan kurinalaisesti. Eilisessä finaalissa:

a) Pelattiin kurittomasti (Ruutun jäähy + joukkuerangaistus). Tuloksena Kanadan 2-0-johto.

b) Pelattiin passiivisesti ja huolimattomasti (alivoimapeli 1. erässä).

c) Rohkeus puuttui. Ei kyetty haastamaan Kanadaa kuin vasta ottelun 10 viimeisen minuutin aikana, jolloin vastustaja oli jo liian kaukana.

Henrik Dettmania, entistä Saksan korisjoukkueen valmentajaa, haastateltiin noin vuosi sitten. Suomi oli tuonut Torinosta kasan hopeamitaleja, ei yhtään kultaa ja salibandyn MM-finaalikin hävittiin Ruotsille. Dettmannilta kysyttiin, miksi suomalaisten urheilijoiden suoritustaso joko romahti tai laski ratkaisuhetkillä. Dettmann sanoi, että suuret ottelut voittaa yleensä se, joka pelaa rohkeammin. Eli kirjoitit samasta asiasta kuin Dettmann lausunnossaan: meillä ajatellaan virheitä, kun pitäisi ajatella omaa aktiivisuutta sekä rohkeutta hyödyntää omia taitoja. Näiden merkitystä ei Suomessa vielä(kään) ymmärretä, vaan painotetaan varmistelua tai "varmaa suoritusta".

Kultamitaleja ei tulla koskaan voittamaan varmistelemalla. Näistä muistutuksena vaikkapa lätkäfinaalit 2001 ja 2003, kun Tsekki ja Kanada nousivat tappioasemasta maailmanmestaruuteen. Rohkella pelillä.

 

[LuKi]

Jotenkin vain tuo eilisen pelin alun käsijarru ja jäätyminen, jonka aikana peli ratkesi, kuten myös täysin saman tyyppinen reaktio Torinon finaalissa, saa miettimään näitä psykologisen puolen asioita. Lähinnä kai kyse väittelyssä on siitä, onko finaaleissa saatu maksimiteho irti, ja jos ei niin miksi sitten ei pystytä parasta peliä pelaamaan juuri koko turnauksen ratkaisevimmilla hetkillä, kun kerran siihen olisi edellytykset. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että joka finaalitappioon olisi syy muualla kuin ratkaisevan suuressa materiaalierossa - eilenkin ero oli melko valtaisa, mutta aivan tästä riippumatta Suomen peli oli heikompaa kuin esim. välierässä. Onko se vain sattumaa?

Tähän kun vielä lisätään, että sen ainoan mestaruuden Suomelle kipparoi ruotsalainen tupakkakauppias, jota "pelikirja-analyytikot" eivät pidä edes oikeana valmentajana, olemme perimmäisten kysymysten äärellä.

Olen tänne ennenkin asiasta kirjoittanut, mutta tulkoon toistona. Minulla on ollut mahdollisuus seurata aitiopaikalta juniorivalmennusta sekä Suomessa että Ruotsissa. Suurin ero on lasten psykologisessa käsittelyssä. Ruotsalaisen tenavan ei tarvitse pelätä virheitä! Pelaat kuinka surkeasti vaan, niin aina tulee kommentti: "Bra tsempat killarna!" Tappion jälkeen valmentajat korostavat niitä hyviä asioita. Joukkuekaverit eivät koskaan mollaa toisiaan virheistä, siis jopa alle 10- vuotiaat osaavat kannustaa jatkuvasti hörppivää maalivahtia. Kuitenkin Ruotsissa ei ole mitään "Nuori-Ruotsi"- säänöjä. He alkavat pelata koko kentällä ikäluokkaa aikaisemmin kuin Suomessa, lentävät vaihdot, taklaukset ja "lämmääminen" sallitaan Suomea aikaisemmin. Tuloksista on nähtävissä, että ruotsalaisen pelaajan itseluottamus on paljon suomalaista edellä. Tämä näkyy juuri siinä, että tärkeimmässä pelissä uskalletaan hakea rohkeita ratkaisuja, kun vastaavasti suomalainen keskittyy välttämään virheitä.

 

[jkew]

Meiltä puuttuu voittamisen kulttuuri, johtotähdet jotka saavat muutkin uskomaan voittoon sekä henkinen selkäranka joka kestää painetilanteissa.
Meillä on tasapäistämisen luomat duunarit, loistava joukkuehenki jolla saadaan tasapäinen massa pelaamaan taitojen ylärajoilla sekä erittäin hyvät valmentajat. Paljonhan tuosta ei puutu. Suurin ongelma on henkisellä puolella. Pelataan hyvin siihen asti kun saa vielä hävitä. Välierät ja puolivälierätkään eivät vielä vie joukkuetta kipsiin. Mutta kun edessä on se kaiken ratkaiseva viimeinen koitos niin henkinen lukko napsahtaa kiinni. Kaikki tietävät että tämän jälkeen ei ole enää pelejä, kausi päättyy. Rentous katoaa ja pelistä tulee ylisuorittava tai ylilatautunut.
Ammattilaiset, kuten Kanada, pelaavat nauttien sitä viimeistä minuuttia takaa-ajoasemassa luottaen omiin kykyihinsä. Ja asenne on se että maailma ei tähän lopu vaikka hävitään.

 

[Panzerfaust]

1994 finaalit: selvästi huonompi materiaali Suomella. Häviö rankkareissa.

1995 finaalit: selvästi parempi materiaali Suomella. Voitto.

1998 finaalit: selvästi, jopa murskaavasti huonompi materiaali Suomella. Häviö erittäin pienellä (1 maalin) marginaalilla.

1999 finaalit: hieman parempi materiaali Suomella. Häviö.

2001 finaalit: huonompi materiaali Suomella.(ykkössena Juha Ylönen!). Häviö.

2004 WC finaalit: selvästi ja murskaavasti huonompi materiaali Suomella. Murskaavasti siksi, koska Temen johdolla koko ykkösketju pelasi klesana. Häviö.

2006 Torino: huonompi materiaali Suomella. Lisäksi ratkaisevassa paikassa katkesi mailaa yms. Häviö.

2007 finaalit: Murskaavasti huonompi materiaali Suomella. Häviö.


Mikä tässä on niin ihmeellistä?


Mitä tulee pelaajien ja koutsien selituksiin: Ei ammattilainen saa, ja pelaaja ei ehkä peliuran aikan pystykäään, toteamaan, että ollaan yksinkertaisesti huonompia pelaajia kuin vastustaja. Heidän PITÄÄKIN hakea selitykset liian huonosta valmistautumisesta, taistelun puuttumisesta yms. hömpästä, joiden korjaaminen pysyy omissa käsissä. Lisäksi Suomi tarvitsee veskariltaan UNELMApelin finaaleissa jos/kun vastassa on muuten parempaa matskua. OK suoritukset eivät riitä.

Kannattaisi myös muistaa, ettei se välierien huippujengien kaataminen mitään itsestäänselvyyttä ole vaan Suomi on monesti ylittänyt itsensä niissä. Turnaukset vaan menevät sillä tavalla, että finaalissa on vastassa vielä kovempi jengi.

 

[hilapiste]

Ammattilaiset, kuten Kanada, pelaavat nauttien sitä viimeistä minuuttia takaa-ajoasemassa luottaen omiin kykyihinsä. Ja asenne on se että maailma ei tähän lopu vaikka hävitään.

Ja tietysti sekin, että ei nämä MM-kisat kuitenkaan semmoisessa asemassa Kanadassa ole kuin täällä Suomessa, joten pystyyhän siinä rennommin pelaamaan. Suomi taas menee käytännössä sekaisin, jos mestaruus tulee.

 

[aceman81]

Kun peliin lähdetään, niin mielessä ei saisi olla häviämisen pelko ja häpeä vaan voittamisen mahdollisuus.

Kuulostaa loogiselta. Usko omaan tekemiseen, tyyliin, pelirohkeuden säilyttäminen ovat askel kohti parempaa tulosta.

Jääkiekosta tosin löytyy erilaisia muuttujia ja vaihtelevia tyylejä tehdä asiaa ja hakea voittoa: vaikka olisit kuinka hyvin valmistautunut ja peli kulkisi, voi venäläinen kalastella viekkaudella ja vääryydellä jäähyn kriittisellä hetkellä tai kanadalainen rullata ykköstykkisi kyseenalaisella taklauksella hakeakseen fyysistä yliotetta ja kääntääkseen momentumin.

Mutta nuo edellä mainitut tapahtumat ovat tietysti itsestä riippumattomia, että eihän ne tuohon omaan valmaistautumiseen ja suorittamiseen sinänsä vaikuta. Ellei sitten mene pasmat sekaisin. Toisaalta, pään kylmänä pitäminen vaihtuvista tilanteista huolimatta on yksi osa tätä henkisen kasvun prosessia.

 

[Radek]

Tässä näitä juttuja lukiessa tuli muutama sekalainen pointti mieleen?

- Miksi sadasosalla kultaa hävinnyt hiihtäjä on noussut niinkin suureen suosioon täällä Suomessa?
-Suomessa joku lähtee voittamaan, niin hän on kusipää.
-Täällä yleisesti kadehditaan menestyjiä. Yleinen ohje tuntuu olevan tee työsi ja pidä turpa kiinni, niin hyvä tulee?
-Miksi koskaan ei olla julkisuudessa tai muutenkaan analysoitu näitä finaalitappioita. Miksi asioita ei yritetä aktiivisesti muuttaa?
-Jos valmentajilla on ongelmia julkisen paineen kanssa (case Summanen-Westerlund, pelaajavalinnat), niin eikö se tartu viimeistään jossain vaiheessa pelaajistoon.
-Miksi niin harva suomalainen voittaa/on voittanut Stanley Cupin, vaikka yrittäjiä on piisannut.

Sitten vielä pelaajatuotannosta. Olen hieman viimeisten vuosien aikana tutustunut junnujoukkueiden (G-D) toimintaan ja kaikille pelaajille vanerilta kiekkojen laukominen kesäisin on aivan tuntematon käsite. On monia D-junnuja, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan moisesta. Suurin osa toki on, mutta pleikkarilla se on kivempaa.
OK, vanerilta laukominen ei aivan vastaa jäällä tapahtuvaa suoritetta, mutta mm. Javanainen ja Selänne ovat sitä itse tehneet helvetisti ja ovat molemmat myös sitä kehuneet.

 

[jncx]

Huomioitavaa on mielestäni myös, että esimerkiksi Kanadassa pelaamisen ja harjoittelun suhde on ihan erilainen. Pelejä tulee jo junnutasolla noin 70-80 kaudessa, ja vaikka taitotaso ei välttämättä ole suurinta luokkaa, niin ainakin intensiteetti ja aito kilpailuhenki on varsin kova. Paljon joutuu tekemään ratkaisuja silloin, kun aikaa on vähän. Myöhemmin pelaajat ovat todella rutinoituneita ja ei ihme, että purkukiekko menee kovalla prosentilla sinne, minne sen pitääkin - puhumattakaan viimeistelytehokkuudesta. Voittaminen ja kovien ratkaisujen tekeminen paineen alla opitaan peleissä. Ei paljoa naurata, vaikka joukkue pelaisi kuinka loistavasti yhteen ja pystyisi luomaan kohtuullisesti maalipaikkoja, jos kuitenkin ratkaisutilanteissa laukaukset menevät joko ohi tai maalivahdin rintapanssariin sekä purkukiekot kopsahtelevat vastustajan lapaan.

Tietenkään Suomessa ei kovin realistista ole pyörittää samanlaista järjestelmää, jossa pelaajat pelaisivat lähes ammattimaisesti jo hyvin nuorena. Kuitenkin harjottelua voisi muuttaa vähän yksilökeskeimäksi ja painottaa niihin pieniin asioihin, joilla pelit ratkaistaan ja voitetaan. Ja isossa roolissahan ovat tietenkin myös ne harjoitteet, joita voi tehdä ihan itsekin varsinaisten harjoitusten ulkopuolella. Eli vähän noottia ja vastuuta junnuille itselleen.

Harvoin myös suomalaisilta löytyy yksilöinä samanlaista venymistä, jota Tuomo Ruutu esitti World cup -finaalissa. Maaleja voi saada aikaan tuurilla ja roiskimalla, paahtamalla samalla systeemillä alusta loppuun toivoen, että joskus osuu tai sitten ne on pakko tehdä väkisin. Usein tiukoissa ja tasaisissa peleissä tarvitaan joko ensimmäistä tai viimeistä. Välillä on tietenkin niin, että vastustaja on vaan parempi tai molari seisoo vaikka päällään ja torjuu jokaisen mahdollisen ja mahdottoman. Pienistä, mutta tärkeistä, asioista se on monesti kiinni.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Olen tänne ennenkin asiasta kirjoittanut, mutta tulkoon toistona. Minulla on ollut mahdollisuus seurata aitiopaikalta juniorivalmennusta sekä Suomessa että Ruotsissa. Suurin ero on lasten psykologisessa käsittelyssä. Ruotsalaisen tenavan ei tarvitse pelätä virheitä! Pelaat kuinka surkeasti vaan, niin aina tulee kommentti: "Bra tsempat killarna!" Tappion jälkeen valmentajat korostavat niitä hyviä asioita. Joukkuekaverit eivät koskaan mollaa toisiaan virheistä, siis jopa alle 10- vuotiaat osaavat kannustaa jatkuvasti hörppivää maalivahtia.

Mielestäni täysin naulan kantaan osuva kirjoitus. Olli Jokinen ja muutama muu poikkeus vahvistavat säännön Suomen osalta. Tällaiset kaverit vaan ovat meillä liian harvassa jotka ovat kuin immuuneja meille tyypilliselle lannistamisen kulttuurille ja virheistä muistuttamiselle.

Analyysiasi tavallaan tukee myös Jatkoajassa esiintyvä kirjoittelu kanadatappion jälkeen. Ei mennyt matsin jälkeen kauaa kun tänne jo oli avattu Maailman Paskin Puolustaja -ketju osoittamaan "kunniaa" eräälle maajoukkuepelaajalle... Yleisöstä saa nyt huudella melkein mitä vaan, mutta näkisin että myös JA on eräänlainen suomalaisen kiekkokultturin peili joka kertoo jotain ajattelutavastamme, myös siitä miten kohtelemme toisiamme pelaajina ja ihmisinä.

 

[jkew]

Valmentamisessa (pl. henkinen puoli) ja maalivahtipelaamisessa emme mielestäni häviä kenellekkään maailmassa. Se ero tulee nimenomaan kentällä. Pelaajat pystyvät noudattamaan orjallisesti valmennuksen luomaa tapaa ja ovat siinä hyviä. Meiltä löytyy maalivahteja jotka antavat joukkueelle mahdollisuuden voittaa. Mutta kun tarvitaan yksilötaitoa maalinteossa niin joukkueesta ei nouse ratkaisijatyyppejä tai heitä on liian vähän. Näissäkään kisoissa ei löytynyt kuin yksi kenttäpelaaja (Nummelin) joka selvästi nousi muiden yläpuolelle. Vaikka T.Ruutu ja Koivu olivat joukkueelle selviä vahvistuksia niin eivät hekään säkenöineet vrt. esim. Nash.

 

[Voimalaituri]

Toiseen ketjuun tulikin jo kommmentoitua Suomen jäätymisistä finaaleissa, mutta kerrataan nyt vielä tähän: Viime vuosien arvokisajoukkueista vain Summasen World Cup finalistit ovat pystyneet parhaimpaansa ratkaisuottelussa. Tulos oli sama, mutta vastustaja oli sillä kertaa vain niin hyvä, että Suomen 110%:kaan ei riittänyt.

Mutta onko tämä World Cup poikkeus sattumaa? Ennen Ramia puikoissa oli Aravirta ja jälkeen Westerlund. Mahdotonta arvioida näin kotisohvalta, mutta kyseisten valmentajien persoonien perusteella kuvittelisin että henkinen valmennus ja joukkueen psyykkaus olivat Ramin jaksolla hieman erilaista. Joillekin pelaajille ilmeisesti jopa liiankin rajua.

Pelaajamateriaalissa annammen tietysti tasoitusta, mutta erityinen ongelma-alue on maalinteko ja laukaisutaito. Yksinkertaisesti Suomella ei ole maajoukkuetasolla huippuluokan laukojia kuin nimeksi, puhtaista maalintekijätyypeistä nyt puhumattakaan. Ainakin Tsekeillä, Venäläisillä ja Kanadalaisilla löytyy laukaisutaitoa huomattavasti enemmän, sekä määrässä että laadussa. Montako kertaa jonkun Tomi Kallion (2. kentän laitahyökkääjä) pitäisi päästä yrittämään vastaavasta paikasta, että reppu heiluu kuten Rick Nash:lla Kanadan 1. maalissa?