Minun nuoruudessani kouluista jaettiin vuosittain hiihtokortit, joihin piti sitten rustata ylös hiihtämiensä kilometrien määrät. Ahkerimmat hiihtelijät täyttivät näitä kortteja useampiakin vuosittain, minä en.
Toinen nuoruusvuosien erikoisuus olivat nämä hammashoitajat, jotka kävivät kouluissa purskututtamassa fluorivettä oppilaiden suukalustossa muistaakseni kerran viikossa.
Fluorin purskutus pitikin hampaat paremmassa kunnossa, nykyisin monella nuorella ovat ns. legot jo epäkunnossa.
Olen muuten hiihtänyt viimeksi arviolta kaksi vuosikymmentä sitten. Tämä viimeinen kerta taisi ihme kyllä olla jopa vapaaehtoinen hiihtoreissu 13-14-vuotiaana. Yläasteella ei enää pakotettu hiihtämään, valitettavasti pakotettiin vielä luistelemaan. Mikään ei olekaan motivoivampaa kuin luistella -20 asteen pakkasessa jäädytettyä urheilukenttää ympäri kaksi tuntia putkeen sillä aikaa kun möhömahainen liikunnanopettaja on koko tämän ajan lämpimässä huoltajan kopissa juomassa huoltajan kanssa kahvia ja välillä kaljaakin (ainakin huoltajan ikkunalaudalla oli aina tyhjiä "hylsyjä").
Mutta onneksi sentään vielä nykypäivänkin lapset pistetään hiihtämään. Jos minäkin jouduin, niin kyllä joutavat nykylapsetkin! Keskustelin juuri tänään parin 8-12-vuotiaan hiihtoreissulta tulleen alakoululaisen kanssa, 10 kilometrin setin olivat joutuneet vetämään. Pienempi hiihtäjäkokelas eli 8v. ikäinen tyttö ei ollut tekniikkaa oikein osannut eikä ollut päässyt isoa jyrkkää mäkeä ylös asti, vaan oli liukunut puolimatkassa takaisin alas. Siinäpä on metafora elämästä - aina ei auta, vaikka miten yrittää lykkiä eteenpäin elämässä, alamäkeen voi joutua jos voimat eivät riitä.
Oliko opettajien ja kouluvuosien muisteluista omaa ketjua? Sillä saralla olisi ainakin muistelemista. Kun minä olin nuori, niin ala-asteen veistonopettaja Karanko oli pelätty ja vaarallinen mies, jolla oli allaan useita varoituksia lasten pahoinpitelystä. Karanko läimäytti erästäkin pikkupoikaa leikkisästi kakkosnelosella ja ripusti toisen naulakkoon roikkumaan niskasta. Ei paidan kauluksesta vaan niskasta. Vanha tukeva naulukko vielä kesti itkevän pikkulapsen painon. Minuakin Karanko kerran tarttui kolmisormiseksi sirkkelöidyllä kourallaan niskasta ja painoi naamani sahajauhoiseen lattiaan, koska en ekaluokkalaisena osannut sulkea veistonluokan kaapin lattian tasassa ollutta hakaa kerralla. Luokkakaverini tekemä puuvene ei täyttänyt Karangon laatustandardeja, joten Karanko iski opetusmielessä tämän puuveneen seinää vasten murskaksi ja totesi, että "tämä oli ihan paska työ". Eipä tullut kaveristani puuseppää, vaikka sai asiantuntijalta lausunnon.
Oi niitä aikoja, kun selvästi häiriintyneet, uhkailua ja lievää väkivaltaa käyttäneet psykopaatit vielä hallitsivat pelolla ala-astelaisia oppilaitaan ilman, että kukaan olisi asiaan sen kummemmin puuttunut tai nostanut mitään juttua. Karanko oli vielä sen ikäinen (eläköityi joskus 1986-1987), että hän olisi saattanut olla vielä ns. "sodan käynyt mies" ja saattanut purkaa traumojaan oppilaisiinsa. Toivottavasti olisi jo Karangosta aika jättänyt.
Ylä-asteella olikin sitten jo toisenlainen teknisen työn opettaja. En muista oikeaa nimeä (joku Esko se kumminkin oli), Spedeksi häntä kutsuttiin. Speden valtakunnasta oli tavallista pidempi matka opettajanhuoneeseen ja yleisiin vessoihin, joten Spede luuhasi yleensä päivät veistonopettajan kopissaan. Spede myös heitti vetensä estoitta oppilaiden käyttöön tarkoitettuun juoma- ja käsienpesulavuaariin. Mies siis kusi tähän lavuaariin niin että roiskui, sen jälkeen tietämättömät oppilaat saattoivat siinä pestä kätensä tai juoda siitä. Henkilökohtaisesti vältin tätä tiettyä lavuaaria ja varmuuden vuoksi kaikkia muitakin veistoluokan lavuaareita. Muuten Spede oli ihan mukava mies, mutta vihellellen kuseskelu jätti PH-arvoiltaan vähän happaman jälkimaun.