Ajattelin pohtia tätä voittojen kautta, mutta suomalaisen kiekkokannattamisen jaloihin periaatteisiin kuuluu pohtia kannatusta häviöiden kautta. Eli milloin seurajoukkueen kauden päättyminen kirpaisee enemmän kuin maajoukkueen häviö?
Tässä muutama valittu vuosi:
1994: TuTo nousi SM-liigaan. Silti tästä vuodesta muistan ikuisesti sen vitun rankkarikisan MM-kisoissa, jossa "Mika Nieminen epäonnistuu, Luc Robitaille onnistuu, Kanada on maailmanmestari". Kanada-vastenmielisyyteni sai tästä ottelusta varsin paljon rakennusmateriaalia, ja seuraavina vuosina näillä rakennustarpeilla rakentaisi jo kartanon.
1995: MM-1995 nevö foget! MM-kulta tämän vuoden ylivoimaisesti tärkein kiekkomuisto, vaikka TuTon liigakausikin tarjosi hyviä muistoja mm. NHL-pelureista (Teppo Numminen, tuo TuTon mies) ja siitä, kuinka TuTo-TPS -paikallispelissä tuli tappelu ja ylimielistä Saku Koivua leivottiin turpaan. MM-kultavuodesta huolimatta TuTon kausi viimeistään sinetöi TuTo-kannattajuuden elinikäiseksi, jos ei se sitä vielä ollut.
1996: Tästä vuodesta muistan karvaat tappiot ja TuTon tippumisen liigasta liiankin elävästi. MM-kisojen tappio ei tunnu missään.
1997: Muistan kiekkokaudesta Turun kotikisat ja seuraamani Latvian ottelut Turkuhallista. TuTon divarikaudesta ei juuri muistikuvia, Suomen putoaminen MM-kisoissa ei herätä myöskään enää mitään tunteita.
Niiden kaksiosaisten MM-finaalien häviöt vituttivat yllättävän vähän, lähinnä tunnetilana oli tympeys. Suomi sai mitä ansaitsikin, kun ei tehnyt yhtään maalia Ruotsia vastaan kahdessa ottelussa, ja Tsekkiä vastaan jatkoaikamaali söhellettiin ihan itse. Ei jäänyt mielikuvaa, että olisi tapahtunut vääryys kun tuli vain hopeaa. Sen sijaan kauden 1999 vaiheista muistan edelleen elävästi legendaarisen divarin pudotuspelisarjan Kärpät-TuTo, jossa TuTo pudotti "ylivoimaisen" liiganousua havittelevan kärppäjoukkueen maan pinnalle ja murskasi näiden haaveet noususta. Vuoden 2001 keväältä taas muistan katkerasti ensimmäisen Mestis-kauden viidennen ja ratkaisevan finaalin Turussa, jossa Jukurit voitti mestaruuden vieraissa.
Vuoden 2003 keväällä TuTo pelasi huonoimman kautensa vuosiin, mutta tätä en enää muista tai muistele, sillä vuoden 2003 elävin, karmaisevin ja ikinä unohtumaton kiekkomuisto on omien kotikisojen häviö Ruotsille 5-6. Tätä ei yksinkertaisesti voi unohtaa, koskaan. Ei, vaikka kuinka haluaisi.
Vuoden 2008 TuTon mestaruuskevät oli ja on unohtumaton kokemus. Koko kausi oli mahtavaa menoa alusta loppuun, ja mestaruus oli sen kruunu. Tärkeimpiä kiekkokausia minulle henkilökohtaisesti, ja omanlaisensa huipentuma. Tuona vuonna Suomikin voitti pronssia Kanadan MM-kisoista nollapelillä Ruotsia vastaan, mikä oli kelpo saavutus sekin, mutta TuTon mestaruus menee muistoissa kirkkaasti edelle.
Vuoden 2011 TuTo-kevään ankea, surkea ja sarjakarsintoihin johtanut taival sai tuntemaan itsensä masokistiksi, kun aina sai poistua hallilta tappio niskassaan. Paska kausi, jota ei huvita enää muistella. Sen sijaan MM-kisojen välieriä ja finaalia kelpaa muistella, pitkästä aikaa aito ja puhdas ilon tunne, kun 16 vuoden kärvistely vihdoin päättyi ja toinen MM-voitto oli tosiasia.
Kuten ylläolevasta huomaa, niin jonain vuosina seurajoukkue on ollut maajoukkuetta tärkeämpää, joinain vuosina seurajoukkueen alavireisyys ei ole kovin pitkään jaksanut harmittaa. Joskus maajoukkueen tappio aiheuttaa elinikäisiä traumoja, joskus taas ne aiheuttavat lähinnä "oho, näin nyt kävi"-tyyppisen olankohautuksen ja lähinnä yhden illan kestävän lievän vitutuksen.
Sen skenaarion haluaisin mielelläni kokea vaikkapa ensi kaudella, että joutuisin tosissani pähkäilemään, mikä tuntuu parhaimmalta: TuTon yllätysnousu takaisin SM-liigaan vai MM-kulta. Ei vaan, ei tuossa mitään miettimistä olisi, TuTon liiganousu veisi voiton niin MM-kullasta kuin World Cupista yms. Jos olisi kaudesta 2014 vertailtavana samainen liiganousu ja Suomen olympiakulta, niin sitten saisikin jo miettiä missä on maa ja missä taivas.