Olisiko jotakin voinut tehdä toisin, jotta tämmöiseen tilanteeseen mielenterveysongelmien osalta ei olisi päädytty? Siihen on maallikkona vaikea sanoa mitään, mutta oma mutu on se, että lockdownien ja muiden rajoitusten vaikutuksia ei ennen hutkimista erityisesti ole tutkittu teinien, nuorten sekä muiden haavoittuvammassa asemassa olevien kannalta (esim. sinkut, vähävaraiset, yksin asuvat vanhukset ym). Ei tarvitse olla psykiatri esittääkseen valistuneen arvauksen siitä, että kaikennäköiset rajoitukset ja lockdownit aiheuttavat keskimäärin huomattavasti vähemmän harmia ydinperheiden isille ja äiteille, kun pieneen opiskelijakämppään bunkkeroituneelle opiskelijalle, jolta on viety pois campuselämä ja käytännössä kaikki vapaa-ajan aktiviteetit.
Tämä on hyvä kysymys. Viestisi oli hyvinkin ansiokas, ja täynnä paljon hyviä pointteja. Itse olen sitä mieltä, että parhaiten mielenterveysongelmia olisi ehkäisty sillä, että olisi pidetty tartuntaluvut niin alhaisina, ettei tiukkoja ja pitkäkestoisia rajoituksia olisi jouduttu laittamaan päälle. Mutta tuon onnistuminen olisi jälkiviisautta ja jossittelua. Ehkä jotain paikallisia ja tiukkoja rajoituksia olisi pitänyt laittaa nopeasti päälle ryppäiden tukahduttamiseksi, ehkä rajoja olisi pitänyt kontrolloida paremmin jne., mutta olisiko tuokaan auttanut?
Ikävän tästä tilanteesta tekee se, että rajoitusten poistaminen tai se, että niitä ei olisi asetettu lainkaan, ei myöskään olisi ollut ratkaisu. Koronatilanteen täysi räjähtäminen käsiin ajaisi terveydenhuollon aidosti kriisiin, ja voisi helposti kuvitella, että kun sitä laskua aikoinaan maksetaan, säästöt kohdistuisivat myös mielenterveystyöhön.
Rajoitusten kohdentaminen toisin olisi ainoa realistisempi asia, mitä olisi voitu ehkä tehdä toisin. Sen osalta hallituksella on kyllä peiliin katsomisen paikka. Sen verran omituisia ovat painotukset välillä olleet, ja väännöt AVI:n kanssa ovat tästä hyvä osoitus.