Lasten harrastukset siis jäihin, jatkossa jälleen koko koululuokka karanteeniin ja sisätilat kiinni. Entä ne lapset, jotka ovat jo sairastaneet koronan esimerkiksi juuri ennen joulua? Etäopetukseen vain?
Arkityössäni näen, miten syvät vaikutukset koronalla on ollut heihin, jotka ovat jo valmiiksi kiikkuneet marginaalin rajalla. Meillä on jo aiemmin ollut katuskitsofreenikoita, mutta nyt heitä on räjähdysmäisesti (sic) enemmän. Meillä on jo aiemmin ollut eristäytyneitä ja ihmispelkoisia, pohjattoman yksinäisiä, mutta nyt heitä on enemmän kuin yksikään tietää, koska heitä ei näy senkään vertaa. Meillä on päivä päivältä enemmän syvää köyhyyttä ja osattomuutta, lohdutonta työnäkymää ja tulevaisuudenperspektiiviä, joka ei kanna edes kynnyksen yli. Minä ymmärrän terveydensuojelun, olen nähnyt terveyspuolen kollegoiden paineen, mutta omikronin kohdalla peli on jo menetetty, eikä leviämistä estä enää mikään.
Lisäksi: olen nähnyt omista lapsistani, millaisessa todellisuudessa he ovat kasvaneet kohta viimeiset kaksi vuotta. Olen nähnyt heidän pahoinvointinsa. Olen nähnyt ystävä- ja tuttavaperheissä, kuinka perheet alkavat olla aivan loppu. Ja sote-alan ammattilaisena puran kollegoiden kanssa sitä jatkuvaa taakkaa, miten ihmistyötä pitäisi tehdä etäältä (bullshit), mutta sitä on pakko tehdä lähellä, koska muuten ihmisiltä lähtee kirjaimellisesti henki - he ovat kirjaimellisesti veitsen terällä. Ja, summa summarum, tästä seuraa jatkuva syyllisyyden taakka: altistinko jonkun kaikkein hauraimman? Ei yksin terveydenhuolto, vaan myös sosiaalipuoli on ottanut osumaa ja henkilökunta alkaa olla aivan loppu. Ja jälkipyykki on vasta tulossa syliimme - sosiaalipuoli sen pesee, ja kirkon diakoniatyö. Millä voimin, millä rahoin?
Olen väsynyt, vihainen ja ymmälläni, miten näin järjettömän tiukka linjanveto meni enää läpi.