Sosiaalisen median (nimenomaan Twitterin) syövereissä, juurikin. Viime aikoina siellä on ollut päällä melkoinen virtuaalinen joukkolynkkaus ja yleistäminen. On totta, että mekastajat saavat somessa suhteellisesti suurempaa julkisuutta kuin "oikeassa elämässä", mutta ei sitä keskustelua ja retoriikkaa yhteiskunnasta voi eristääkään.
Tuo jalkapallokannattajien päällensä saama paska on laadullisesti ja määrällisesti käsittämätöntä. Vaikka se ei em. syystä täysin heijastakaan laajempaa yhteiskunnallista näkemystä, pidän ilmiötä sairaana. Tämä kriisi on saanut ihmisistä esiin puolia, joista olen huolissani. Vaikuttaa aivan realistiselta, että tästä kriisistä irtautuminen tulee vaatimaan myös psykologisia toimenpiteitä.
Kyllä, se nimenomaan on paniikin lietsomista, ja tietyiltä medioilta jopa tarkoituksellista semmoista. Se on todistettu tosiasia, että paniikki myy, ja se taas perustuu ihmisen psykologiaan.
Keltaisen median paniikinlietsonta ei kuitenkaan ole mikään markkinoiden pohjustama luonnonlaki, vaan valinta. Klikkiotsikkovapaata ei ole uutisointi muuallakaan Euroopassa, mutta ainakin hyvin monessa maassa koronaan liittyvä journalismi vaikuttaa laajassa kuvassa maltillisemmalta, joka heijastuu ihmisten käyttäytymiseen ja julkiseen keskusteluun.
Otetaan esimerkiksi tämä Peter-tapaus. Joku iltapäivälehti lähtee Himokselle tekemään "tutkivaa journalismia" ja etsimällä etsii jonkun, joka on ollut Pietarissa katsomassa jalkapalloa. Tyhminkin tajuaa, mihin tuommoinen juttu johtaa: tietysti lynkkaaamiseen, taivasteluun, jeesusteluun ja törkeään yleistämiseen. Retoriikasta tulee seuraavan kaltaista: "jos nyt näiden saatanan jalkapallokannattajien takia rajoitukset palautetaan, niin..." tai "kiitos näiden Venäjän kävijöiden, ravintola- ja tapahtuma-ala kärsii entisestään, ihmisiä jää työttömäksi ja taphtuu inhimillisiä tragedioita...".
Yhteiskunnallinen keskustelu siirtyy tarpeellisesta rajoitustoimenpiteiden välttämättömyyden puntaroinnista ensisijaisesti polarisoivaan syyttelyyn ja toisia ihmisiä vastaan kohdistettuihin hyökkäyksiin. Toisekseen, keskustelu siirtyy mahdollisesti tarpeettomien ja ylimitoitettujen rajoitusten epäsuoraan hyväksymiseen sillä perusteella, että "itsekeskeisten kusipäiden takia hallitus taas palauttaa rajoitukset" - tämä sen sijaan, että pohdittaisiin minkälainen rajoittaminen ylipäätään on tarpeellista ja minkälaisia riskejä yhteiskunnan pitäisi olla valmis ottamaan elämän normalisoimisen nimissä.
Laajassa kuvassa suomalainen media on rumalla tavalla epäonnistunut kriisiajan viestinnässä. Eiköhän siis lähivuosina saada lukea aika paljon tutkimuksia viestintälinjan psykologisista vaikutuksista ihmisiin. Mielenkiinnolla, mutta hieman huolestuneena, niitä odotan.
Viimeksi muokattu:
