Ylioppilaaksi kirjoittavia en kadehdi hirveästi, kun kirjoitukset eivät kaikille ole se rentouttavin kokemus yksinkään, ja vielä tänä vuonna niiden merkitys korostuu korkeakouluhauissa erityisesti. Siihen pikku painetekijöinä korona ja lopulta kirjoitusten tiivistäminen, niin tosiaan, en kadehdi. Jonkun verran on spekuloitu sillä, että odotetaanko kirjoitukset alta pois ja sitten pistetään koulut sulkuun, mutta kuulostaisi erikoiselta venyttää esim. lastentarhoja ja peruskoulua sen vuoksi, kun AVIt voivat antaa luvan niiden sulkemiseen erikseenkin, jos nyt oikein muistan. Jos sulku nähtäisiin tarpeelliseksi, ei varmasti olisi ylivoimaista tehdä sitä vain vaikkapa päiväkotien kohdalla ja jättää abit kirjoittamaan.
@Hollanti taisi olla tuossa edellä se, joka mainitsi, että epidemian seuraaminen on kiinnostavaa. En tiedä hänen motiivejaan, mutta kyllä tämä minustakin on kiinnostavaa siltä kantilta, että eletään täysin poikkeuksellista aikaa - milloin mikään tapahtuma tai ilmiö on koskettanut näin tasapuolisesti ja samanaikaisesti kaikkia ihmisiä ympäri maailman meidän elinaikanamme? Ei käytännössä mikään, joku futiksen MM-finaalikin on lopulta aika pientä näpertelyä tämän rinnalla. Maailmansotien jälkeen tiedonvälitys on ottanut isoja loikkia, ja ehkä 9/11 oli jokusen päivän samalla tasolla, mutta nykyiselle sosiaalisen median tasolle silloinkaan ei tietysti päästy seurannassa, ja lopulta siinäkin oli kyse konfliktista läntisen maailman ja radikaalin islamin välillä, ei näin globaalista taistelusta varsin tuntematonta ja ehkä abstraktiakin vihollista vastaan. Antakaa anteeksi tässä yhteydessä makaaberi termi, mutta jotenkin minua viehättää se, että virus iskee niin poliitikkoon, elokuvatähteen, huippu-urheilijaan kuin tavalliseen duunariin tai katuojassa kerjääväänkin. Enkä sano tätä hekumoidakseni uhriluvuilla, vaan tiedostan itse olevani tässä kokonaisuudessa mukana mahdollisesti tavalla tai toisella.
Lievänä romantikkona tulee mieleeni, josko tällä kollektiivisella kokemuksella olisi jonkinlainen puhdistava vaikutus ihmiskunnalle, kun se näin tiiviisti median välityksellä ja arkeen saakka konkretisoituvana tulee ilmi. No, epäilen, koska aika tyhmiä otuksiahan me olemme lopulta, ja mukavuudenhalu vie voiton siinä vaiheessa kun elämä palaa normaaliksi. Jollain kierolla tavalla toivoisin, että valmiustila julistettaisiin ja meitä koeteltaisiin hiukan itsestäänselvyyksiksi muodostuneiden vapauksiemme ja oikeuksiemme suhteen. Että ei se niin itsestäänselvää olekaan lopulta, että hyppään bussiin, menen kaljalle kavereiden kanssa ja siitä sitten lätkämatsiin. Some voidaankin blokata vitaalien tietoliikenneyhteyksien takaamiseksi, kaupasta ei löydy juuri sitä mitä olen hakemassa ja lomareissu jää väliin. Jotenkin näissä rajoitteissa olisi olemassa se hyväkin puoli, ellei aivan äärimmäisyyksiin mennä.
WC-papereista tappeleminen on osoittanut, ettei järjestäytyneen yhteiskunnan järkkyminen niin äärimmäisen kaukana ole edes Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. En nyt tarkoita, että se olisi millään tapaa vielä järkkynyt, mutta jos kiristetään ruuvia vaikka terveydenhuollon ruuhkautumisella, ulkonaliikkumiskiellolla ja ainakin osittaisella säännöstelyllä, oltaisiinkin tilanteessa, jossa kinastelu vessapapereista olisi vaihtunut jo mahdollisesti organisoidumpaan yhteiskuntajärjestyksen vastaiseen toimintaan. Jonkinmoisena esimerkkinä toimikoon vaikkapa Weimarin tasavalta.
Korostan, etten toivo mitään The Walking Dead -testilaboratoriota maastamme, jotta minä saisin runkkailla tasavertaisuuden ja kollektiivisen kokemuksen nimissä, vaan pikemminkin toivon, virus saadaan pakettiin ja elämä palaa normaaliksi mahdollisimman pian. Jos tästä kokemuksesta jotain hyötyä meille lajina kuitenkin on, otan sen mielelläni vastaan.
