Ja haluaisin sanoa vielä myös sen, että kyllä mä kestän tämän, vaikka joinakin päivinä vitutteleekin suuresti. Mutta sekin on enemmän yleiseen tilanteeseen liittyvää. Mulla on henkilökohtaisesti kaikki tosi ok, mutta surku tulee niiden osalta, joilla ei ole.
Mä olen huolissani nuorista. Omat teini-ikäiseni ovat fiksuja ja sitkeitä, osittain varmaan siksi, että ovat joutuneet koko elämänsä kanssani elämään. Rajat on asetettu, rakkautta on annettu, empatiaa opetettu ja yltäkylläisyydessäkin on eletty. Mutta nyt huomaan, että omilla teineillä alkaa seinät kaatua välillä päälle. NYT VASTA! Olemme keskustelleet hyvin avoimesti nuorten tuntemuksista ja kaikkein vaikeinta tuntuu olevan se, että itsenäistyminen juuri nyt on todella vaikeaa. Vanhemmat tietävät käytännössä koko ajan, missä teinit menevät, kaikesta sovitaan ja tarkastellaan erilaisia asioita. Eihän se ole normaalia, kun nuoren pitäisi pystyä osoittamaan jo vähän pärjäävänsä omillaan ja olevansa luottamuksen arvoinen. Tässä tulee helposti tahtomattaankin kytänneeksi nuoria, vaikka se ei olekaan mikään itseistarkoitus. Välillä jätän ihan tarkoituksella muistuttelematta asioista, vaikka tavallaan pitäisi. Ihan vain siksi, että osoitan sillä, että luotan ja kaikki on kuten ennen. Jos itse olisin nyt nykynuorison asemassa, olisin varmasti syyllistynyt vanhempieni murhiin. Joku on koko ajan kotona, eikä vapautta tulla ja mennä ole rajoituksista johtuen juurikaan. Vaikka kuinka etsimme hyviä ja kasvattavia puolia ja opettelemme kiitollisuutta normaaliaikoja kohtaan, eihän se ole lainkaan sama asia kuin nähdä kavereita ja tehdä siistejä juttuja. vapaasti.
Jos joku sanoo, että siitä vain laitatte teinit ulos tekemään lumilinnoja tai hiihtämään, hän ei tiedä yhtään, mistä puhuu. Ei teinit halua viettää aikaa vanhempiensa kanssa yhtään enempää kuin on pakko ja se on kyllä ihan normaalia. Eikä sen puoleen vanhemmatkaan halua olla ihan koko ajan lastensa kanssa. Se on luonnotonta. Nykynuoriso on kasvanut aikana, jolloin mahdollisuuksia tehdä erilaisia asioita on melko rajattomasti. Samaan aikaan, kun pitäisi antaa nuorille tilaa ja aikaa, pitäisi kuitenkin koko ajan tietää, mitä he tekevät ja kenen kanssa, etteivät vain ajaudu väärille urille. Se on todella haastavaa. Eikä sovi unohtaa, että jokaisen yksityisyyttä pitää voida tiettyyn rajaan asti kunnioittaa, vaikka alaikäisiä ovatkin. Koko ajan joku muistuttaa koronaohjeistuksista, harrastuksissa on erilaisia rajoituksia, isolla porukalla ei voi olla (tai voisi ehkä, ulkona, märässä ja pimeässä), jne. En yhtään ihmettele, että ahdistaa. Ja samaan aikaan nuorista tuntuu, että elämää jää elämättä. Menee vuosi elämästä hukkaan. Ei siinä auta, että ikihongan ikäiset vanhemmat sanovat, että kaikilla muilla on sama tilanne ja teillähän on koko elämä edessänne. Milloin? Jaa-a, en osaa sanoa, mutta varmaan pian.
Itse olen melko varma, että kun tämä joskus loppuu, fiksuillakin nuorilla tapahtuu ylilyöntejä, joita ei ilman koronaa olisi välttämättä tullut. Koska se elämätön elämä on pakko ottaa kiinni. Ja jos näin tapahtuu, meidän vanhempien tehtävä on rakastaa ja samalla silti laittaa rajoja. Kuinkakohan monella vanhemmalla jää levy ja kontrolloinnin tarve päälle? Varmasti todella monella. Ja sitten on niitä, jotka jäävät ihan yksin, kun vanhemmilla ei vain ole resursseja käsitellä asioita tai huolehtia nuorista. Ei tarvitse kuin katsoa mielipidekirjoituksia ja voi huomata, että todella moni on aidosti aivan liian peloissaan nykytilanteesta eikä tulevaisuutta pystytä edes käsittelemään. Eikä kaikki ole mitään vanhuksia, vaan joukossa on myös nuorempia ihmisiä, joilla on omia lapsia. Miten tällaiset ihmiset voivat tarjota lapsilleen kannustavan ympäristön ja uteliaan fiiliksen tulevaisuudesta? Ennustan, että moni aikuinen tulee pilaamaan omalla käytöksellään välinsä omiin lapsiinsa, kun eivät itse pysty käsittelemään asioita. Näistä asioista olen huolissani, enkä ole lainkaan varma, että ympäröivä yhteiskunta pystyy nämä hommat hanskaamaan nuorten näkökulmasta kunnialla.