Siinä vaiheessa, kun taloustiede ei enää mahdu tupakkiaskin kanteen selitykseksi tai keskiluokan syvien rivien arkijärjen piiriin niin sitä ei vain noteerata, s'oon silloon vaan jonkinlaasta kommunismia. Tämän on näin keynesiläisenä saanut useastikin huomata.
Pätkin hieman.
Tässä nyt "kansan" näkökulmasta on tärkeää se, mitkä vaikutukset milläkin päätöksellä on ihmisten arkeen. Toki siellä taustalla vaanii myös abstrakti "Suomen etu", mutta sille tuskin annetaan suurta painoarvoa, jos omassa palkkanauhassa muutos on negatiivinen.
Niin kauan kuin minä muistan, ovat "talousviisaat" tarjoilleet leikkauslistoja ja voivotelleet, miten kohta kaahataan kalliolta alas. On siellä joitakin maltillisempiakin ääniä kuulunut, kuten Korkman, mutta nyt siis hänetkin on ilmeisesti profiloitu demariksi. Kokonaisuudessaan talousasiantuntijat ovat kuitenkin suht kapea-alaisen ja spekulatiivisen tieteen harjoittajia, eikä heidän näkemys ota sinällään kantaa poliittisiin kysymyksiin, kuten oikeudenmukaisuuteen tai hyvän elämän ehtoihin.
Olen toisinaan jopa pohtinut, olisiko pohjoismainen hyvinvointivaltio koskaan saanut talousoppineiden hyväksyntää. Joku kansantaloustieteen harjoittaja voinee vastata tähän.
Talousasiantuntijoilla on kuitenkin siis vaikutuksensa yleiseen keskusteluun - etenkin viimeisinä vuosikymmeninä. Politiikan paradigma on kulkenut (karrikoidusti) suunnilleen 80-luvun lopulta alkaen siihen suuntaan, että julkinen sektori ja ay-liike ovat pahoja, kun taas menokuri ("suu säkkiä myöden") on hyväksi. Keskusteluihin on hiipinyt määrättyjä oletuksia, kuten se, että talouspolitiikalla on vain yksi "peruslinja" (kutsutaan sitä vaikka
lepomäkiläisyydeksi tai
soininvaaralaisuudeksi). Eli tavallaan talouspolitiikasta se "politiikka"-osuus on pudonnut, ja siitä on pyritty tekemään neutraalia "tiedettä", jota vastaan pullikoijat ovat
konservatiiveja.
Kokoomuksen kannalta tämä on ollut erittäin hyvä juttu, sillä politiikan puhe on siirtynyt tesseistä ja tupoista
dynaamisiin vaikutuksiin sekä
rakenneuudistuksiin, joita kukaan ei oikein määrittele tarkasti, mutta jotka tarjoavat ikään kuin perustelun erilaisille talouspoliittisille toimenpiteille.
Sipilän hallituksen vaikutukset olivat isolle osalle palkansaajista miinusmerkkisiä. Tällä tarkoitan sitä palkansaajien isoa massaa, jolle pörssi ja bisnesluokka ovat vieraita asioita. Heitä on paljon julkisella sektorilla erilaisissa suorittavissa tehtävissä, joissa palkkataso luetaan suoraan taulukosta ja joissa vaikutusmahdollisuudet ovat heikot. Kansa rankaisi uurnilla, mutta ei kuitenkaan kokoomusta, sillä sen äänestäjät saivat nannaa enemmän kuin saattoivat keväällä 2015 kuvitella.
Kokoomus on hyvin pelipaikoilla, sillä kaupunkien keskiluokka vaurastuu ja äänestää mieluummin
eteenpäin katsovia uudistajia kuin
luutuneita ay-jääriä. Kun vielä vihreät ovat lipuneet vasemmalle, ladun pitäisi olla auki sellaiseen 20%:n kannatukseen.
Tältä pohjalta voi todeta, että puolueen
eksekuutio on ollut heikkoa millä tahansa mittarilla mitattuna. Jotkut kokoomuslaiset ovat ilmiselvästi hukanneet liberaalin vaihteen, kun Suomi ei olekaan salamana omaksunut kaupunkilaisen keskiluokan mentaliteettia. Tämä on jopa hieman yllättävää, sillä kuten todettua, kokoomuksen potentiaalinen äänestäjäkunta kasvaa tasaisesti. Ei tarvitsisi kuin puksuttaa eteenpäin ennustettavalla linjalla, johon kuuluu oikeistolainen talouspolitiikka, EU-myönteisyys ja mieto arvoliberaalius.
