Kiusaaminen ja miksi sallit koulukiusaamisen?

[abianos]

Miksi?

 

[Trenchtown]

Ai niin, ne kiusaajathan ovat aina "niiden muiden" lapsia. Ketä ne muut ovat?

Mulla ei jälkikasvua ole eikä tule, joten itse ketjun aiheeseen en osaa ottaa kantaa. Vaan tuosta lainaamastani tuli mieleen eilinen keskustelu kaverien kanssa, jossa tätäkin aihetta sivuttiin. Nimittäin tuo meidän kiltit lapset/muiden kurittomat kakarat -jako on näin lapsettomalle huvittava asia, se kun näkyy joidenkin perheellisten kaverien elämässä varsin selvästi, vaikka eivät sitä tietenkään myönnäkään.

Mutsi on joskus kertonut, että aikoinaan kun pikkubroidin kanssa niitä vauhdikkaimpia teinivuosia elimme (n. ysärin puolivälissä), niin hänellä ei ollut mitään vaikeuksia uskoa poliisin/koulun ottaessa yhteyttä, että siellä on taas meidän pojat ollut pahanteossa. Toisaalta tuo oli kai vielä sellaista "pojat on poikia" -aikaa, jota aika nykyään ei enää ole.

 

[aquanqua]

Kasvattaa luonnetta. En kyllä omina kouluaikoinani törmännyt minkäänlaiseen "hyvin koulussa pärjäävä on pelle" -mentaliteettiin.

 

[dana77]

Mun nuorin tytär saikin tossa just stipendin siitä, että mm. puuttuu kiusaamiseen ja muutenkin oon erittäin aktiivinen tän asian suhteen. Mua ei kiinnosta vittuakaan mun lasten hyvät numerot, jos ne on kusipäitä. Mulle kaiken lähtökohta elämässä on toisen ihmisen kunnioitus ja kohtelu. Kun lapset synty, niin mä heti aloin kasvattaa heitä niin, ettei heistä tule mulkkuja. Siinä vauvoja katsellessa tiesin, että sylissäni on mahdollisesti tuleva narkkari, kusipää, koulukiusaaja, itsarin tekevä teini tai vaikka pankkirosvo. Tosta mä lähdin liikkeelle, että tein kaikkeni, ettei heistä tule mitään edellä mainittua.

Ihan hyvä lähtökohta, mutta ei tämä takaa etteikö näin voisi käydä. Veikkaan että suurin osa koulukiusaajien vanhemmista ei tiedä asiasta ja eivät siksi osaa asiaan puuttua. Sama pätee opettajiin ja stipendien jakajiin. On besserwisserismiä nostaa itsensä sen yläpuolelle. Tuo on juuri sitä "ne kiusaajathan ovat aina niiden muiden lapsia"-ajattelua josta syytit muita.

 

[Kirjoittelija]

Mun mielestä sekä koulukiusaaminen että työpaikkakiusaaminen on täysin luonnollista, sillä laumaeläimillä pitää olla hierarkia. Jos lapset kasvaisivat jossain kuvitteellisessa utopiakoulussa, jossa ketään ei kiusata, miten helvetissä ne voisivat koskaan pärjätä aikuisten elämässä. Jatkuvastihan sielläkin ihmiset kiusaavat toisiaan ja pönkittävät näin omaa asemaansa, vaikka tavat kiusata ovat sofistikoituneempia kuin ala-asteen välitunnilla.

 

[ufon_kaakao]

Mun mielestä sekä koulukiusaaminen että työpaikkakiusaaminen on täysin luonnollista, sillä laumaeläimillä pitää olla hierarkia. Jos lapset kasvaisivat jossain kuvitteellisessa utopiakoulussa, jossa ketään ei kiusata, miten helvetissä ne voisivat koskaan pärjätä aikuisten elämässä. Jatkuvastihan sielläkin ihmiset kiusaavat toisiaan ja pönkittävät näin omaa asemaansa, vaikka tavat kiusata ovat sofistikoituneempia kuin ala-asteen välitunnilla.

Näin on. Kyllä se on joku muu kuin vanhempi, joka vetää linjat siihen miten maailmassa eletään ja mikä sitä pyörittää. Sen sijaan vanhempia voi syyttää täysin rinnoin siitä, että siittävät lapsia maailmaan, jonka toimintatavat pitäisi olla hyvin tiedossa.

 

[Ötökkä]

Mun mielestä sekä koulukiusaaminen että työpaikkakiusaaminen on täysin luonnollista, sillä laumaeläimillä pitää olla hierarkia. Jos lapset kasvaisivat jossain kuvitteellisessa utopiakoulussa, jossa ketään ei kiusata, miten helvetissä ne voisivat koskaan pärjätä aikuisten elämässä. Jatkuvastihan sielläkin ihmiset kiusaavat toisiaan ja pönkittävät näin omaa asemaansa, vaikka tavat kiusata ovat sofistikoituneempia kuin ala-asteen välitunnilla.

Ainoa asia mistä olen samaa mieltä on se, että kiusaaminen on ihan luonnollista.

Eihän siellä kaikkia lapsia kiusata - muutama "persoonallinen" jää silmätikuksi. Itse kuuntelin 9 vuotta kun porukka haukku rumaksi vammaseksi idiootiksi, enkä todellakaan usko että se minua mitenkään auttoi elämässä pärjäämään. Kiusaajia vissiin sitten auttoi? Eipä kuule paljon lämmitä. Onko siis oikein jos ne pärjäävät elämässä paremmin sen kustannuksella että mun elämä oli 9 vuotta ihan helvettiä? Vissiin sitten. Oma vikanihan se oli, että olin kummallinen Maidenia kuunteleva tyttö kun muut keräs Spice Girls-kortteja.

Niin - luonnollistahan se on että koitetaan sitä hierarkiaa sinne kouluun saada ja pönkittää omaa asemaansa. Siksi olisikin helvetin tärkeää että tehtäis selväksi että hierarkiassa ne opettajat on korkeimmalla ja perseilystä (kuten kiusaamisesta) tulee selkeitä sanktioita. Ei paljon naurata tollanen asenne kun aikanaan ne ainoat kaveritkin oli itsemurhan partaalla kädet viilleltyinä ton paskan takia.

 

[mikse]

Jotenkin on jäänyt kuva näistä KiVa (kiusaamisen vastainen) -kouluista, että riittää kun ollaan mukana KiVa-hankkeessa, niin silloin meillä ei kiusata.

 

[Blöö]

En ollut kolukiusaaja, vaikka pariin melko typerään temppuun tuli itsekin syyllistyttyä. Mutta näissä yhteyksissä olisi hyvä myös muistaa, että oikea elämä on yleensä moniulotteisempaa kuin nämä äärinaivit kampanjat. Aika moni kiusattu kerjäsi käytöksellään reaktiota muilta. Varmaan huomattava osa kiusaamisesta on provosoimatonta, mutta ei kaikki. Eivätkä kaikki konfliktit ole kiusausta. Jos aloitat ja häviät tappelun, oletko kiusattu? Stadionkonsertti sulle ja kohtalontovereille?
P.S, Ei liity omaan historiaan juurikaan tämä pohdinta.

 

[alwahla]

Olin sekä kiusaaja että kiusattu. Jälkeenpäin kun noita aikoja miettii, niin monasti on tullut miettineeksi, että minä olin ihmisenä täysin perseestä, kun aloin kiusaamaan muita. Se, että minua kiusattiin, oli vain luonnollista seurausta omista tekemisistäni. En tiedä yhtään, miten ne ihmiset, joiden päivittäistä elämää hankaloitin noina vuosina, ovat selvinneet ja mitä he tekevät nykyään enkä oikeastaan halua ottaa asiasta selvää. Ainakin tiedän täsmälleen, miten aion tulevia jälkeläisiäni kasvattaa ja opettaa.

 

[Action Bronson]

Aika rankkaa koulukiusaamista muistan nähneeni, mutta en ole osallistunut kiusaamiseen. Mikä on mielestäni loppujen lopuksi sama asia, koska en puuttunut kiusaamiseen vaikka tiesin mitä tapahtui, niin tosin tiesi varmasti kymmenet muutkin. Kiusaajat pakottivat esimerkiksi väkivallalla tai sillä uhaten yhden ressukan varastamaan tupakkaa ja kaikkea mitä nyt keksivät pyytää. Tuolta osin asia helpottui kun tämä poika jäi kiinni jossain välissä. Mitähän mahtaa noillekin tyypeille nykyään kuulua?

Olen ehdottomasti kiusaamista vastaan ja olen kertonut pojille mm. tuosta tapauksesta jonka yllä mainitsin. Olen kertonut, että jos eivät kenellekään muulle kerro, niin minulle. Hoidan sitten asiat opettajien ja rehtorin kanssa eteenpäin. Kiusaajat ovat todennäköisesti myös avun tarpeessa.

 

[Runtulin]

Keskusteluilmapiiri on jakautunut maassamme, mutta koulukiusaamisesta ollaan kyllä kaikki harvinaisen yksimielisiä Ilja Janitskinista Suvi Auviseen: se on perseestä.

 

[#_6]

En ollut kolukiusaaja, vaikka pariin melko typerään temppuun tuli itsekin syyllistyttyä.

Nää on aina mielenkiintoisia. Mitäpä jos olitkin? Kuvittelet ehkä nyt, että et ollut. Tai kiillottelet kilpeäsi?

 

[Kirjoittelija]

Olin sekä kiusaaja että kiusattu.

Sä olet edelleen sekä kiusaaja että kiusattu, vaikka kiusaamisen tavat meillä aikuisilla ovat kovin erilaisia kuin pikkulapsilla.

 

[Blöö]

Nää on aina mielenkiintoisia. Mitäpä jos olitkin? Kuvittelet ehkä nyt, että et ollut. Tai kiillottelet kilpeäsi?

Ei, ei mun tarvitse muunnella menneisyyttä. Keskitien tallaaja olin näiden asioiden suhteen. En kyllä muista tulleen kiusatuksi, vaikka joskus koulun ulkopuolella riitoja ratkottiin ulkoverbaalisin keinoin. Oli pari kertaa ilo ottaa ja antaa, aloittaa ei muistaakseni koskaan. Hannari kun olen kuitenkin luonteeltani, enimmäkseen. Teininä osa kavereista haastoi aktiivisesti riitaa esim. Hietsussa (ja tietty kotona Jedassa) eikä siinä aina välttynyt itsekään tanssiaskelilta. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa.
Kotona on erittäin hyvä käydä vekaroiden kanssa keskustelu kiusaamisesta ennen kuin se keskustelu järjestetään rehtorin kansliassa tai lastensuojelun tiloissa. Ja jonkun muun aloitteesta.

 

[pettter]

Mä en muista peruskoulusta varsinaista kiusaamista. Aika tietenkin kultaa muistot, mutta tota mietittiin jo silloin. Tietty nyt sellaista pientä normaalia naljailua jos joku oli vaikka hikari tai jotain, mutta esimerkiksi rumaksi tai miksikään sellaiseksi ei ketään koskaan haukuttu tai ei sellaisia edes mietitty. Tai en mä ainakaan miettinyt. Kehityin kyllä vissiin vähän muita myöhemmin tai no suoraan sanottuna olin aika putkiaivo johonkin kaksvitoseen asti.

 

[pettter]

Mitään fyysistä kiusaamista en koskaan nähnyt. Talvisin nyt jotain kukkulan kuningasta leikittiin ja jokainen vuorollaan oli rähmällään. Useimmiten tietty ne pienimmät eli mä, mutta kaikilla nauru raikasi.

Musta vähän tuntuu että aika iso rooli on myös sillä, miten vanhemmat kasvattaa. Nörttiys esimerkiksi periytyy helposti.

 

[peterra]

Kiusaamista missään muodossa ei tule hyväksyä, mutta on hieman vaikeaa estää sitä totaalisesti kokonaan missään ympäristössä. Kiusaaminen on tavallaan aina subjektiivinen, yksilöllisesti koettu kokemus, joka koetaan jokaisen kohdalla yksilöllisesti ja eri tavalla. Sen takia jokainen tapaus ja käsittely ovat yksilöllisiä juttuja, samalla lääkkeellä ei voida poistaa kaikkea kiusaamista, koska kiusaamisen syyt ovat mysteerejä monesti.

Mitä tulee kiusaamiseen, itsellänihän on tämä kokemus sekä kiusattuna olemisesta että kiusaajana olemisesta, joten olisi tekopyhää väittää olleeni itse parempi. Itsellänihän oli se tilanne, että olin ala-asteella muistaakseni kolmannesta luokasta viidenteen luokkaan kiusattu, joka sitten vaihtui viidennen ja kuudennen luokan ajaksi kiusaajan rooliin. Syy kiusaamiseen silloin ala-asteella oli aivan suoraan lihavuus tai niin sen olen itselleni analysoinut. Yleensä kaikki kiusaamisen kokemukset liittyivät aivan suoraan ulkomuotoon. Viidennellä luokalla sattui niin hassusti, että ystävystyin "vahingossa" yhteen luokkamme "vahvaa kansan suosiota nauttivaan oppilaaseen." Aloimme yhdessä muistaakseni harrastaa hiihtoa tai jotain vastaavaa ja juttu kulki hyvin ja vietimme yhdessä lähes kaiken ajan koulun ulkopuolella. Tämä ystävyys muutti omaa statustani siten, että itseeni osuva nimittely muiden osalta loppui ja huomasin suoria vaikutuksia ystävyydestä; minut kutsuttiin lapsukaisten bileisiin, synttäreille...välitunnilla kaikki kovat halusivat kanssani jutulle ja tämä ylitty jo luokkarajat jossain vaiheessa. Kun huomasin, että sosiaaliset verkostot muuttavat ihmisten käsitystä minusta, ymmärsin myös, että voin liikkua sosiaalisessa verkostossa kiusaamalla jotain muuta ja ansaita tätä kautta jonkinlaista naurettavaa "lisäkunnioitusta." Muistaakseni päädyin tähän lopputulokseen aivan itse, mutta toki voi olla mahdollista, että myös luokkakavereiden sosiaalinen paine vaikutti tähän ja lisäsi innostusta.

Mielenkiintoinen lisädetaili koko keissistä oli, että tuon "kiusaaja-aikani" huipentumassa myös olin koulumenestykseni huipulla; numeroni paranivat kautta linjan ja muistan kokeneeni myös onnistumista monilla muilla alueilla. Kiusaamiseni kohdistui ensisijaisesti yhteen ainoaan ihmisen, joka oli entinen ystäväni siltä ajalta, kun itse olin kiusattu. Sekin oli jotain täysin käsittämätöntä jälkeenpäin, jota en pysty vielä tänäkään päivänä nielemään. Oma kiusaukseni oli täydellisesti sitä sosiaalista eristämistä, pilkkaamista ja muiden kääntämistä entistä ystävää vastaan. Ilmeisesti koin, että minulla on jotain "lisätietoa", joka kiinnostaa muita sosiaalisia kontakteja ja tältä osin se oikeuttaa käyttämään tätä tietoa kyseistä henkilöä vastaan. Tiesin koko ajan mitä tein enkä edes aikuisiällä ole voinut mennä sen taakse, että se olisi ollut "lapsellista tyhmyyttä." Jotain napsahti päässä ja siihen johonkin olisi pitänyt puuttua paljon aikaisemmin. Muistan myös, että kuudennella luokalla (kaksi vuotta jatkuvaa kiusausta minun osaltani kohdistuen tähän ihmiseen) hänen vanhempansa viimein soittivat omille vanhemmilleni ja pyysivät heitä puuttumaan asiaan. Isäni ei ollut koskaan omassa elämässäni erityisen läsnä, joten hänen reaktiotaan en edes muista, mutta äiti kyllä pisti minut melko kovilla otteilla ojennukseen hetkeksi, mutta ei varsinaisesti hänkään pystynyt murtautumaan kiusaamisen ytimeen. Muistan vain, että ala-asteen muut ystäväni silloin viidennellä ja kuudennella epäsuorasti "pilasivat" vanhempien kurinpidon siten, että sosiaalisesti vähäteltiin vanhempien viestiä ja yleensä vielä ylistettiin, jos vanhemmat olivat maininneet oikein nimeltä kiusaajana.

Opettajat ja koulu olivat omasta kiusaajan urastani täysin tietämättömiä ja tältä osin kukaan sieltä suunnalta ei ikinä puuttunut tilanteeseen mitenkään. Kokonaisuudessaan uskon, että erityisesti nuorena omat kokemukset ja suhteet omiin vanhempiin heijastuvat entistä vahvemmin omaan sosiaaliseen käyttäytymiseen ja omat kokemukseni kiusattuna olemisesta eivät kuitenkaan olleet vielä siinä vaiheessa sellaisella käsittelyn tasolla, että olisin voinut niihin kokemuksiin perustuen itse ymmärtää olla kiusaamatta jotain toista. Jälkeenpäin ainoa järkevä selitys omalle käytökselleni oli se, että yksinkertaisesti halusin kääntää muiden (entisten kiusaajieni) huomion pois itsestäni ja ruokin jatkuvasti itselleni edullisempaa tilaa, jossa heidän huomionsa ja omani keskittyy johonkin toisaalle ja täten kiusaaminen kanavoituu uudestaan. Muistan, että noiden ala-asteen viimeisien vuosien tapahtumien prosessointiin meni vielä nuorena aikuisenakin useampi vuosi ja kaikkien niiden eri roolien ymmärtämiseen ja omien päämäärien tarkisteluun. Kun olin 17-vuotias minulla viimein riitti kantti ja uskallus sanoa tuolle ala-asteen oman kiusaamiseni kohteeksi joutuneelle ihmiselle silmiin katsoen, että olen aidosti pahoillani kaikesta siitä, mitä tein ja en tule ikinä antamaan itselleni anteeksi sitä mitä silloin tein. Minua suretti tuohon aikaan vielä erityisesti, että tuossa oli kaikki, mitä pystyin tekemään. Kiusaajan urani päättyi muistaakseni kokonaisuudessaan siihen, että ihastuin ensimmäisen kerran elämässäni yhteen vähän epäsuositumpaan tyttöön, joka taas käänsi ne minun "kiusaajaystäväni" uudestaan minua vastaan. Silloin muistan myös, että sosiaaliset verkostoni romahtivat koulun osalta aivan täysin, sillä kuudennen ja seitsemännen luokan välissä koko kaveripiirini uusiutui kokonaan ja kaikki ala-asteen ystävät jäivät. Kukaan ei jäänyt, kaikki menivät saman pesuveden mukana alas. Silloin muistan ensimmäisen kerran miettineeni, kuinka merkityksetöntä kaikki työni niiden sosiaalisten suhteiden eteen oli ollut ja viime kädessä itselleni jäi tyhjä arpa kesäksi. Olin matkalla kohti yläastetta ja elin elämäni yksinäisimmän kesän, ei yhtään ystävää. Silloin teki mieli itkeä iltaisin, miksi minä.

Yläasteella (jota kaikki parjasivat) omat sosiaaliset verkostoni rakentuivat ensimmäistä kertaa elämässäni edes jotenkin järkevälle pohjalle. Olin todellakin noista molemmista rooleista läksyni lukenut ala-asteen jälkeen, tiesin, mitä on olla kiusattu, mutta sitäkin paremmin, mitä on olla kiusaaja. Tiesin myös sen, että kumpikaan rooli ei korvaa todellista ystävyyttä. Yläasteella en tavoitellut mitään "porukkaa" tai "minkään porukan suosiota" vaan keskityin ainoastaan löytämään ihmisiä, jotka pystyisivät oikeaan ystävyyteen. Nopeasti löytyikin omalta luokalta sellainen porukka, jolla oli paljon samanlaista taustaa kuin minulla ja suurin osa ystävistä oli entisiä kiusattuja. Silloin ymmärsin viimein, että pitää aina seistä oikean asian puolella ja yleensä yritin jopa verbaalisesti puolustaa heikompia ja asettua kaikkea kiusaamista vastaan. Toisaalta itse olin palannut "epäsuosittujen" joukkoon, joten sieltä sai vertaistukea, mutta itseeni kohdistuva nimittely palasi taas kerran mukaan. Lihavuus oli se perimmäinen synti, josta sai kyllä kuulla koko yläasteen ja pitkälle lukioonkin vielä. Sitten sitä kai söi siihen suruunsa vielä lisää ja lihoi vieläkin lisää, mutta se on toinen tarina se. Yhtä kaikki kiusaaminen elää sosiaalisesti niin vahvana ympäristössä, että lähes kaikki joutuvat tavalla tai toisella sen kanssa tekemiseen elämänsä aikana. Sieltä sosiaalisista suhteista sitä on myös vaikea karsia, koska ne ovat niin abstrakteja ja laajoja ketjuja, että kenenkään ulkopuolelta on vaikea päästä niihin aidosti käsiksi. Ihminen myös yleensä vasta vahvan kokemuksen kautta suostuu käsittelemään itseensä kohdistuvia asioita riittävän objektiivisesti.

Omassa elämässäni olen nykyään onnellinen siitä, että olen löytänyt lukioaikana sellaiset kulmakivet sosiaaliselle elämälle, että niiden liikuttele ei ole kovin helppoa kenellekään enää. Minulla on hyviä ystäviä, joihin voin luottaa kaikissa tilanteissa, jolloin minun ei tarvitse rakentaa itseäni enää koskaan kenenkään muun alentamisen varaan. Oma analyysini kiusaamisesta on, että siinä on pohjimmiltaan aina kyse omasta heikosta itsetunnosta, joka ei ole päässyt lapsena muodostumaan sellaiseksi kuin sen pitäisi. Vanhempien suurin palvelus lapsilleen on varmistaa, että lapselle kehittyy vahva itsetunto, jonka varaan voi elämänsä rakentaa. Vahva tietoisuus omasta itsestään myös auttaa ymmärtämään muita ja sitä kautta sitä omaa itseä ei tarvitse rakennella kenenkään toiseen kustannuksella. Itselläni koko aikuisikä on sitten mennyt siihen, että olen rakentanut itselleni pala kerrallaan sitä itsetuntoa uudestaan. Olen nykyään varsin sutjakassa kunnossa ja olen aika ylpeä itsestäni ja siitä muutoksesta, joka niistä teinivuosista on tapahtunut. Silti sisältä olen edelleen se sama "lihava ihminen kuin silloin kouluaikoina." Ja tärkeintä tässä kaikessa on se, että en koskaan halua muuttaa sitä kokemuspankkia ja tietoa, joka tulee sisältäni.

 

[sonnychiba]

@peterra Hyvä kirjoitus.

 

[Kirjoittelija]

Omassa elämässäni olen nykyään onnellinen siitä, että olen löytänyt lukioaikana sellaiset kulmakivet sosiaaliselle elämälle, että niiden liikuttele ei ole kovin helppoa kenellekään enää. Minulla on hyviä ystäviä, joihin voin luottaa kaikissa tilanteissa, jolloin minun ei tarvitse rakentaa itseäni enää koskaan kenenkään muun alentamisen varaan.

Ihan oikeasti siis uskot, että et nykyään enää koskaan rakenna itseäsi kenenkään muun alentamisen varaan? Koskaan et esim. naureskele kaverien kanssa alentavasti joidenkin muiden ihmisten typeryydelle?

Jos ihminen ei koskaan alenna muita ihmisiä, hän on silloin itse sosiaalisen hierarkian pahnanpohjimmainen. Ja se ei voi olla kovin kivaa.

 

[pernaveikko]

Koskaan et esim. naureskele kaverien kanssa alentavasti joidenkin muiden ihmisten typeryydelle?

Onko se kiusaamista, jos kohde ei ole siitä tietoinen? Kaikkihan puhuvat paskaa selän takana.

 

[peterra]

Ihan oikeasti siis uskot, että et nykyään et enää rakenna itseäsi kenenkään muun alentamisen varaan? Koskaan et esim. naureskele kaverien kesken alentavasti muiden ihmisten typeryydelle?

Toki sellainen on aina mahdollista silloin tällöin, mutta kyllä siinä melkoinen ero on aikaisempaan. Ei nyt jokaista asiaa pysty 100 % koko ajan kontrolloimaan, mutta mitä paremmin asiat tiedostaa sitä paremmin niitä myös pystyy kontrolloimaan.

Ja tietysti myös peilaan omaa toimintaani muiden toimintaan ja vertailen esim. asioita, joita itse ehkä tekisin toisin tai paremmin kuin joku toinen.

 

[Kirjoittelija]

Onko se kiusaamista, jos kohde ei ole siitä tietoinen?

Tuossa ei edes puhuttu kiusaamisesta, vaan toisten ihmisten alentamisesta. Pahantahtoinen paskan puhuminen selän takana on toisen ihmisen alentamista. Ja kaikki me puhumme toisista ihmisistä pahantahtoisesti paskaa selän takana. Siksi on minusta melko harhaista lähteä väittämään, että "minä en koskaan rakenna itseäni toisia ihmisiä alentamalla".

Ei nyt jokaista asiaa pysty 100 % koko ajan kontrolloimaan, mutta mitä paremmin asiat tiedostaa sitä paremmin niitä myös pystyy kontrolloimaan.

Ei sun tarvitse sitä kontrolloida. On ihan OK, että rakennat omaa identiteettiäisi puhumalla kaverien kesken alentavasti esim. Odinin solttujen kaltaisista idiooteista. Ei sun tarvitse siitä pyrkiä eroon. Idioottien alentaminen on ihan OK.

 

[peterra]

Siksi on minusta melko harhaista lähteä väittämään, että "minä en koskaan rakenna itseäni toisia ihmisiä alentamalla".

Ehkä olet tämän osalta oikeassa ja kyseessä oli liian vahva ilmaisu suhteessa todellisuuteen. Tarkoitin kuitenkin lähinnä sitä, että joskus nuorempana oli taipumusta yrittää parantaa omaa oloaan mollaamalla muita, mutta ei siitä kyllä ikinä ole tullut mulle mitenkään hyvä olo. Tältä osin pyrin sitä välttämään, että keskityn ns. itseeni ja omiin ongelmiini enkä yritä ratkaista niitä käyttämällä jotain toista ihmistä rappusina itsensä parantamiseen.

Pahoittelut siitä, että kommentti kuulosti sinulta harhaiselta.

Ei sun tarvitse sitä kontrolloida. On ihan OK, että rakennat omaa identiteettiäisi puhumalla kaverien kesken alentavasti esim. Odinin solttujen kaltaisista idiooteista. Ei sun tarvitse siitä pyrkiä eroon. Idioottien alentaminen on ihan OK.

En ajatellut asiaa lainkaan tuosta näkökulmasta. Mielenkiintoinen pointti.

Joskus myös oma kokemus asioista on ristiriidassa jonkun toisen kokemuksen kanssa. Muistan tällaisen tilanteen yliopiston alkupuolelta, kun oma elämäni oli erittäin vaikeassa tilanteessa ja en oikein löytänyt paikkaani yliopistolta. Silloin tuli lintsattua aika paljon luennoilta ja jotkut samaan aikaan kanssani opiskelun aloittaneet kanssaopiskelijat kokivat, että mm. pari opettajaa "kiusasi minua", kun he puhuivat alentavasti minusta silloin, kun en itse ollut paikalla. Paikallahan oli aika harvoin ja opiskelikaverit sitten katsoivat, että on hyväksi kertoa minulle asiasta. En kuitenkaan itse ollut pitänyt koskaan opettajien käytöstä kiusaamisena, vaan pidin toimintaa täysin normaalina, koska omalla tekemiselläni (olemalla jatkuvasti poissa) annoin myös syytä ja aihetta opettajien reaktioon itseeni.

 

[adolf]

Olin kiusattu ala-asteen alimmilta luokilta aina ammattikouluun asti. Kun mietin, niin en se minäkään ihan puhdas pulmunen ollut vaan osallistuin minäkin ainakin ala-asteella sekä sitten esimerkiksi armeijassa kiusaamiseen. Motiivit jälkeenpäin ajatellen sille että itse kiusasin oli se että se mukamas loi jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Siis siinä porukassa keiden kesken oli se joku ihminen otettu silmätikuksi jonka kustannuksella sitten vähän pelleiltiin. Täyttä paskaahan tuo on ja siihen pitää puuttua HETI jos näkee että jotain kiusataan. Ei huomenna, vaan nyt.

Yhden tapauksen tiedän joka oli erittäin rankasti kiusattu läpi peruskoulun. Jatkuvan haukkumisen lisäksi oli ihan fyysistä lyömistäkin. Tiedä sitten oliko sille mitään erityistä syytä, se oli ainakin jotenkin leuhka ihan lapsena. Siinä oli sitten 10 vuotta ainakin välissä ettei oltu tekemisissä, mutta kyllä oli ihminen tuona aikana muuttunut. Niin hän sitten päätti omat päivänsä tuossa muutama vuosi sitten. Lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttöä sekä kaikenlaista muutakin ongelmaa oli jo mukana.

Se että olen itse ollut kiusattu taas on ollut semmoinen asia että jotenkin niiden asioiden läpi on ollut työskenneltävä.

Kyllähän tuo jälkiä on jättänyt, kun pienenä saa kuulla itsestään kaikenlaista. Sitä tunsi itsensä huonommaksi, eristäytyneeksikin ja jotenkin kelvottomaksi, jota on sitten vanhempana yrittänyt paikata tajuamattaan siten että on ollut kauhea hyväksymisen hakemisen tarve. Siitä voi olla seurauksena se että rupeaa kasvamaan semmoiseen sairaaseen vahvuuteen, että ei uskalla luottaa enää kehenkään eikä päästää ketään lähelle. Hukkaa oman itsensä, kun se oma identiteetti ei pääse muodostumaan. Semmoisessa vahvuudessa ei vaan kauheasti ole mitään tavoiteltavaa, vaikka itsekin olen joskus näin ajatellut. Läheisten ihmissuhteiden muodostaminen onkin ollut minulle hirvittävän vaikeaa, koska se tuosta oli seurauksena että sitä ei oikein uskalla tai osaakkaan päästää ketään lähelle. Siinä eristäytyy vain muista. Uhriutuminen ei kumminkaan ole vaihtoehto jos haluaa päästä sen menneisyyden otteesta pois.

Alkoholia meni nuorempana aika tavalla, mutta nyt en ole muutamaan vuoteen enää juonut ollenkaan. Kyllä ne asiat pitää jotenkin muuten pystyä käsittelemään. Polku anteeksiantoon ei ole ollut ihan yksinkertainen, mutta kuitenkin välttämätön.

Itsestäänhän ne kiusaajat vain kertovat tarinaa, mutta tokkopa monikaan pieni lapsi sitä ymmärtää vielä silloin kun on siinä kiusaamisen kohteena.