Kello on kohta jo neljä aamuyöllä, mutta haitanneeko tuo kun on kuitenkin jouluyö juhlayö ja päättynyt kaik on työ. Valveilla ei oo kuitenkaan kaksi puolisoo vaan ainoastaan yksi eli minä. Vaimo nukkuu ruususen unta lakanoissaan. Sitä tässä tulin kirjoittamaan, että olenkohan tunnevammainen vai muuten vaan outo ihminen, kun suren koiraa enemmän kuin omaa faijaa. Okei koira on tuoreempi tapaus, alle kuukausi äkillisestä kuolemasta ja faijan kuolemasta on vajaa puolitoista vuotta. Kai se vaan on sitä, että kun koiraa oli hoitanut vajaa kymmenen vuotta joka päivä vieden ulos, antaen vettä ja ruokaa, silittänyt ja rapsuttanut sen suosikkikohdista ja saanut vastalahjaksi pyytettömän ystävän ja huolien jakajan, niin tuntuuhan se menetys kovalta. Faijan kanssa nyt ei kuitenkaan oltu niin usein tekemisissä ja aika paljon sekin puhu mulle elämänsä aikana paskaa, mutta hyvä äijähän se silti oli. No eihän näitä suruja pidä toisiinsa vertailla tai itseensä ruoskia tunnevammaisuudesta, se on mitä se on.
Ja sitten se huvittaa tuolla vapaalla puolella, kun jostain kinkunpaistosta (sille on oma ketju siellä) tehdään jotain vitun rakettitiedettä. Jumalauta joku lihanpala pannaan uuniin ja sitä palvotaan ku jotain alttaria. Jos naiset tekis jostain lanttulaatikon tekemisestä tai perkele vaikka joulukuusen koristelusta samanlaisen numeron ni kaikki naurais partaansa, mutta kinkunpaisto se se on kuulkaa maskuliinista hommaa ja tarkkaa puuhaa. No mikäs siinä, ensi vuonna taas. Ei kai tässä muuta tähän hätään kuin kohti uutta vuotta sitten. Vaikka tuskinpa siinäkään vuodessa on muuta uutta kuin numero. Muuten mennään samalla tutulla ja turvallisella kaavalla. Ollaan ahkeria, maksetaan laskut ajoissa ja ollaan kunnon kansalaisia. Vaikka mieli tekis tehdä ihan jotain muuta. No ei sitä keski-ikäisenä enää jaksa rokkibändiäkään perustaa, ni mennään näillä korteilla loppuun asti. Nyt vielä yksi lonkero ja sitten vaimon viereen karkuun pahaa maailmaa. Moikka.