Säikähdin, kun kuulin ääniä, jotka muistuttivat hyvin paljon tilannetta, jossa alakerrassa kulkee joku. Menin huoneeni ovelle, ketään ei näy. Haen puhelimen, koska, no, se tuntui hyvältä idealta. Puin ylleni aamutakin ja räpsäytin valot päälle, josko tuo aiheuttaisi tunkeilijassa jonkinlaisen reaktion. Rohkaistuttuani kävelin portaita alas. Alakerrasta ei enää kuulunut mitään, eikä liioin näkynyt. Yhtäkkiä ääni kuului selkäni takaa, olohuoneesta.
Otin muutaman hitaan askeleen. Sitten satunnaisiin suhiseviin ääniin liittyi mukaan tutunkuuloinen pörinä. Aiemmin olin jo käynyt läpi kaikki vaihtoehdot mustapukuisista miehistä rusakkoon. Lukitsin kohteeni, ikkuna suoraan edessä. Sälekaihtimet aavistuksen vinossa, joten ne peittivät osan ikkunasta. Jostain perin mielenkiintoisesta syystä laitoin puhelimeni taskulampun päälle. Ja katso! Siinä tuo hirmuinen peto tuijotti joka suuntaan tuhansiin osiin jakautuneilla silmillään. Aivan saatanan iso kärpänen! Ihmettelin tilannetta noin 3 sekuntia, kunnes huomasin juuri sillä hetkellä naaraspuolisen lajitoverini kuljettavan, joidenkin mielestä perin kusipäistä, elikkoaan, jota myös koiraksi kutsutaan, noin kahden metrin etäisyydellä tuosta isosta ikkunasta, jonka toisella puolen seisoin aamutakki auki ja salamavalo kädessä.
Nopeasti! Toden totta äkkinäisesti väistäen siirryin ikkunan edestä puolisen metriä sivuun ja painoin salamavalon takkia vasten, jottei se näkyisi ulos. Säilytin näköetäisyyden tilanteeseen, mutten usko olleeni itse näköetäisyydellä sivupolun kulkijalle. Matkantekonsa pysähtyi. Syynä ei kuitenkaan mitä todennäköisimmin ollut paljastumiseni, vaan koiran mielenkiinnon herääminen ojanpenkan antimiin. Ikuisuudelta tuntuneen reilun viisisekuntisen jälkeen nainen ja koira jatkoivat matkaa.