Joskus tulee pohdittua paljon elämän tarkoitusta. Miksi täällä ollaan, miksi täältä mennään ja varsinkin, mihin mennään. Miksi ihminen on luotu sellaiseksi(ainakin jotkut), ettei virheistä opita ennen kuin on liian myöhäistä. Miksi joskus on niin paha olla, ettei edes haittaa vaikka ei tiedä mihin täältä joudutaan saati mitä siellä odottaa. Enemmin odottaa, että pääsis katsomaan. Joskus on niin paha olla, ettei edes oman itsensä vahingoittaminen tunnu enää huonolta vaihtoehdolta vaan lähinnä vastaukselta "mitä tekisi seuraavaksi?"-kysymykseen.
Miksi vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin, ihminen voi silti olla sisältä niin rikki, ettei välttämättä enää löydy osia, jotka korjaisivat tämän kaiken? Onneksi näiden kysymysten vastausten löytämiseen ei aina tarvita sitä kaikkein radikaaleinta tekoa, vaan on olemassa ihmisiä, jotka osaavat siihen auttaa tai ainakin helpottaa. Eikä sellaisia, jotka jättävät yksin hetkellä, kun heitä eniten tarvitsee.