Mieleeni on alkanut hiipiä viime aikoina sellainen pieni ajatus, että tämän vuoden aikana tulisin pääsemään johonkin työporukkaan mukaan. Tuollainen ajatus tuntui vielä muutama vuosi sitten täysin mahdottomalta vallitsevista olosuhteista johtuen, mutta tänä vuonna kaikenlainen positiivinen ajattelu on alkanut vaikuttaa päivittäiseen elämääni kenties voimakkaammin kuin moneen, moneen vuoteen. Ensin oma koti, sen jälkeen mahdollinen uusi duuni ja sitä rataa. Kaikki nuo normaalin elämän peruseliksiirit alkavat ainakin joltain osin olla lähempänä todellisuutta, ei enää vain pelkkää toteutumatonta unelmaa.
Olen jo aiemmin maininnut, että olen viimeksi ollut palkkaduunissa 2000-luvun alussa. Noista ajoista muistan oikeastaan vain sen tunteen, kun pääsi viettämään aikaa duunikaverien kanssa. Se oli vaan niin helvetin mahtavaa, että pystyi tuntemaan olevansa osa jotain suurempaa porukkaa, jolla oli yhteinen tavoite. Kaipuuni ihmisseuraan on viime vuosina vain voimistunut, sillä niin monen vuoden ajan olin se, jonka ympäriltä tuolit viedään ja jota kukaan ei oikeastaan edes huomannut.
Monelle nämä ajatukset, joita tässä heittelen ilmaan, ovat tuttuakin tutumpaa, sillä he ovat päässeet osaksi joko hyvää tai surkeaa työyhteisöä vähintään muutaman kerran elämänsä aikana ja koska he ovat myös päässeet nauttimaan enemmän tai vähemmän tasaisesta elämästä omine puolisoineen tahi perheineen. Minulle nämä kaikki ovat uutta tai ainakin koen ne niin, sillä olen ollut niin kauan ulkona kaikesta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin olisin juuri pääsemässä valoon maailman pisimmästä tunnelista, jossa olen harhaillut vailla valoa tai karttaa ikuisuudelta tuntuvan ajan.
Pieni unelma ensimmäisestä oikeasta parisuhteesta alkaa tuntua päivä päivältä todennäköisemmältä. Enää en ole se rääsyihin pukeutunut heppu, joka kuskaa Myllypuron leipäjonosta saatua elintarvikekuormaa jonnekin väliaikaiseen yöpymispaikkaan, vaan pian saatan olla tuottava osa yhteiskuntaa.
Rohkeasti eteenpäin, päivä kerrallaan. Se, mikä ei tapa, vahvistaa.
