Olin tossa koirien kaa päivälenkillä kylillä vaihteeksi kävelemässä ja vastaan tuli päiväkotiryhmä. Se mikä pisti korvaan oli, että koko ajan ohjaajat olivat huomattavasti äänekkäämpiä kuin lapset. Lapset kävelivät ihan nätisti parijonossa, mutta ilmeisesti heistä lähti ohjaajien mielestä liikaa hölinää kun heidän piti koko ajan korottaa omaa ääntään yli lasten äänien. Tämä ei toki ole asiani, vaan "tästä se ajatus sitten lähti".....kuten jossain maalimainoksessa muistaakseni joskus sanottiin. Asiani on seuraava.
Jokin aika sitten oli se opettajakohu, missä opettaja oli hermostunut lapsille ja huutanut luokassa. Tämä opettaja sai hirveästi puolustajia ja ymmärtäjiä. Siitä puhuttiin ja ymmärrettiin radiossa, omat tuttuni ymmärsivät ja moni palstallakin ymmärsi. Enkä minäkään häntä sinällään ole ristiinnaulitsemassa, ei siinä mitään. Mutta sitä itekseni mietin ja olen melko varma, että jos kyseessä olisikin ollut työssään väsynyt hoitaja joka olisi huutanut ikävästi dementoituneelle vanhukselle, niin ymmärtäjiä ja puolestapuhujia olisikin ollut huomattavasti vähemmän. Luulen sen johtuvan siitä, että aika valitettavan moni meistä kenellä on omia lapsia, niin on huutanut omalle lapselleen, mutta tuskin isovanhemmalleen ja näin on helpompi samaistua huutavaan opettajaan kuin huutavaan hoitajaan. Mielestäni se on ehkä hieman kaksinaismoralistista, koska kumpikaan ei ole toinen toistaan hyväksyttävämpi asia. Onko meillä kulttuurissa lapsen mentävä aukko? En tiedä, mutta älkää vittu huutako sen enempää lapsille kuin muillekaan. Omalle suosikkijoukkueelle saa huutaa ei muille. Ei edes koiralle.