Tässä pieni tarina kahvileivästä. Elikkäs minä, Coke ja Scene sovimme, että joka viikko, perjantaisin käymme vuoroviikkoina toistemme kylässä kahvilla ja korkeatasoinen kahvileipä kuuluu asiaan. Tämä perinne alkoikin hyvin, sillä ensimmäisenä perjantaina menimme kahville Coken luokse ja hän oli valmistanut herkullisen mustikkapiirakan. Tuumailimme siinä vaiheessa, että nämä perjantain herkkuhetket ovat maailman paras idea.
Seuraavalla viikolla olikin sitten minun vuoroni. Olin ostanut stockmannista kova hintaisia kinuskimunkkeja. Jälleen kerran oltiin tyytyväisiä.
Mutta sitten kuitenkin tämä ongelma kohta, eli Scene. Hän on ostanut joka ikinen kerta keksejä. Siis keksejä! Kun me muut teemme vaivalla munkkeja ja kaiken maailman tiramisuja, niin Scenen vuoron koittaessa saa aina pettyä. Yleensä raskaan perjantain jälkeen on aina toiveikas olo iltalenkillä ollessa, että kyllä se Scene tänään on hankkinut oikein kunnon herkkuja, mutta ei niin ei. Joskus hän oli jopa ostanut suolakeksejä! Siinä sitten makeanhimossa, tultiin mussuttamaan jotain Tuceja. Cokekin jo hakkasi nyrkillä pöytään tässä vaiheessa ja totesi, että tällainen peli ei vetele.
Tätä kun jatkui tarpeeksi kauan niin eräänä perjantaina päätimme Coken kanssa olla menemättä Scenelle ollenkaan. Sielläpä sai yksin syödä keksinsä, kun Coken kanssa menimme kahvilaan juustokakusta nauttimaan. Kuka munkkiin kurkottaa, se keksiin kapsahtaa.