Yllättävänkin paljon kirpaisi tuo tuttavapariskunnan miehen kuolema myös minua. En ollut tosiaan nähnyt tuttaviani moniin vuosiin ja sen takia hiukan yllätti kun sitten monien vuosien jälkeen tuli tällainen tieto ja se myös minua aidosti kosketti. Ei mitään säälin hakua vaan aitoa huolta, myötätunnon kokemista ja surua.
Mutta kyllähän tuo tuttavapariskunta oli aikoinaan vuosia läheisesti läsnä minun elämässäni, välit olivat hyvät ja kai ne oli sitten niin hyvät että tuli lähtemätön jälki sydämeeni. Ja aina lämmöllä olen muistellut noita aikoja työssä ja tuttujeni kanssa. Vaikka ei kovin paljoa olla yhteyttä viime vuosina pidettykään. Ja kyllähän välit ainakin olivat hyvät ja lämpimät molemmin puolin, ja ovat varmaan vieläkin.
Ei kai tuollaisten tunteiden läpikäymistä kannata sen enempää ihmetellä. Olen herkkä ja tunteva ihminen. Minäkin. Ja onhan kuolema itsessäänkin jo aina vakava asia.
Mutta nyt alkaa olo ja fiilis olemaan parempi, iloisempi. Tuntuu että olen valmis taas päästämään irti menneiden muistelusta ja menemään eteenpäin elämässäni. Ja onneksi tässä oma elämä hymyilee vaihteeksi, lokakuussa muutan uuteen asuntoon ja työt toivottavasti alkavat.