Ajattelin hieman riimitellä englanniksi, mutta ei siitä tullut mitään. Nyt jäi tympimään turhankin paljon. On vain keksittävä muuta tekemistä.
Ei siitä aina tule. Ei sitä silloin kannata pakottaa. Välillä se inspiraatio iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja ne ovatkin niitä parhaita hetkiä alkaa kirjoittelemaan runollisia riimejä.
Sitä varten varmaan nimimerkki on tänne foorumille olemassa, että voi omia ajatuksia kirjoittaa ja avautua kaikista jutuista jos niin haluaa. Parhaassa tapauksessa joskus saada jopa apua ongelmiin. Mutta siinä on se ongelma just jos ja kun on niin jäärä että ei suostu ottamaan apua vastaan. Tai on myöskin niin että ei tavallaan tiedä mistä apua saa ja ei sitä uskalla pyytää. Miten sitä voi tuollasella ajattelulla saada? Ei mitenkään. 28-vuotias mies, jolla koko aikuisikä on mennyt hukkaan kun ei tiedä miten elämässä alkuun pääsee. Onhan se jonkinlainen alku että on mahdollisuus vaikka sitten tänne kirjoittaa omia tuntojaan. Voi sitten vaikka näyttää kallonkutistajalle näitä viestejä jos ison miehen luonne antaisi joskus periksi. Nimittäin kirjoittaminen on helpompaa kuin suun aukaiseminen omista ongelmista. Enkä ole ainut jolle se asia on näin, sen tiedostan. Se on kyllä 100% varma juttu!
Oikeastaan tähän loppuun voi kirjoittaa sen pointin lyhyesti. Ei kavereita, joita voisi mennä tapaamaan tai jotka kutsuu luokseen. Ei työtä. Ei omaa kämppää. Sentään on hyvä että alkoholin käyttö on nykyään helppo pitää kurissa. Kun pitää mielessä että sitä krapulaa ei halua kestää ja sitä vihaa, niin oluet jää aina ostamatta. Olutta pystyy kiskomaan kuin limsaa ja kysymys kuuluu onko siinä mitään tolkkua? Niinpä. Eipä ole siinäkään se juttu tässä elämässä. Yksi hyvä harrastus sentään on ja se on vedonlyönti. Valitettavasti kun muuta ei ole niin siitähän tulee pakkomielle silloin. Joka päivä lappuja rustailee ja vihjeitä pelaa. Sen onneksi tiedostaa että kaikkea ei voi pelata ja niinpä panos pysyy itselle aina sopivana. Ja sitten tuskaillaan kun ei osunutkaan ja tavallaan vihjaajaa syytetään omassa mielessään "huonosta" vihjeestä.
Sellaista, onhan tämä alku. Ahdistaa ja paljon herätä aina uuteen päivään, kun tiedostaa että päivästä tulee aina samanlainen ja ei sieltä mitään uutta ole tulossa. Samalla kaavalla päivät pitkät ja vuodesta toiseen. Moni ei sitä jaksaisikaan.
Eiköhän tuota tule myöhemmin kirjoiteltua lisää.. Pakko jotain on yrittää!
Hienoa, että uskalsit tämän kuitenkin kirjoittaa tänne. Alku sekin on, että avautuu ongelmastaan nettifoorumeilla. Voin kertoa, että et todellakaan ole yksin. Itse saan pian 26-vuotiaana merkonomin lakin päähän, kun moni minun ikäinen on käynyt jo AMK:t/yliopistot ja virittelee omaa yritystään tai rakentaa omaa perhettään rakkaansa kanssa. Minä, yksinäinen ratsu jolla ei oikeastaan ikinä elämässä ole ollut naiskumppania, eikä sen enempää vakituista työsuhdetta. Minä joka kammosin minulle henkilökohtaisesta syystä baareja aina tuonne 21-vuotiaaksi saakka. Minä, joka koin yhdessä vaiheessa, että kaikki mitä yritän, päättyy aina ennen pitkään epäonnistumiseen, olen nyt hieman kypsemmällä iällä valmistumassa amiksesta. Minulle se on aivan hemmetin iso juttu, että jaksoin tämän kolmen vuoden rupeaman, enkä niillä vaikeimmilla hetkillä suostunut antamaan periksi, vaan kävin juttelemassa koulukuraattorin kanssa ja sieltä se motivaatio hiljalleen nousi vikan vuoden lähestyessä niin valmistumisen kuin työllistymisen suhteen.
Olin viime vuonna kahdesti aivan millimetrien päässä siitä, että oisin päässyt elämäni ekaan kunnolliseen palkkaduuniin kaupan alalle ja molemmilla kerroilla karsiuduin hakijoiden joukosta aivan viime hetkellä. Annoinko minä tämän lannistaa mut? En. Kun ryhmänohjaajani vinkkasi palkattoman harjottelijan paikasta Itiksen S-marketissa, ajattelin aluksi, että en ole puolen vuoden ajan yrittänyt hakea palkallista työtä vain alistuakseni neljän kuukauden palkattomaan pusertamiseen. Pari päivää asiaa mietittyä näin kuitenki isomman kuvan. Minulla oli nyt tiedossa ns. varma työssäoppimispaikka ja pääsisin siellä oltuani valmistumaan jo tulevana keväänä, jos hoidan siinä ohessa loput tokan vuoden rästini kuntoon.
Lähdin työharjottelusta kokemuksesta kiitollisena, hyvissä mielin ja hoidin viikossa itsekurilla kaksi avointa kurssia netissä alusta loppuun ja nyt tiedän, että 31.5 kun saan tutkintotodituksen käteeni, olen saavuttanut jotain. Olen paiskinut kovasti töitä itseni eteen, ja ottanut opikseni lukiosta sekä ensimmäisestä amis-kokemuksestani, jotka molemmat päättyivät opintojen keskeyttämiseen omasta päätöksestä. Nuo molemmat yritykset kaatuivat pitkälti siihen, etten itse ollut valmis näkemään tarpeeksi vaivaa opintojeni ajan tasalla pitämiseen ja että halusin kaiken tulevan helposti. Viime vuosina mulle on kehittnyt parempi työmoraali ja ymmärrys siitä, että jos jotain haluaa, on tehtävä töitä sen eteen. Hitosti töitä. Ja silloinkin tulee kohtaamaan niitä kuoppia matkan varrella, mutta ne on vaan ylitettävä sisulla.
Joten jos minä, ketä pidin itseäni pitkään luuserina ja elämässä epäonnistujana, olen nyt vähän vanhemmalla iällä taistellut itseni kaikkien näiden teinien keskellä siihen asemaan, että voin kutsua itseäni kuukauden päästä merkonomiksi, niin kyllä sinäkin
@Jomppa_Koo pystyt vielä saavuttamaan elämässäsi vaikka mitä! Kaikki lähtee sun omasta asenteesta. Haet sitten esim. amikseen tai työkkärin kautta kuntouttavaan työtoimintaan, taikka löydät jonkun kurssin josta koet hyötyväsi, "jokaikinen mahdollisuus on tsäänssi". Joten vaikka juuri nyt saatat olla totaalisen hukassa tulevaisuutes suhteen, niin koskaan ei ole liian myöhäistä niin kauan kun sulta löytyy se motivaatio ja asenne lähteä kaivamaan tietäsi pohjalta kohti huippua. Tsemppiä, ja toivottavasti sinäkin saat kokea vielä onnistumisen hetkiä urallasi. Ensimmäinen askel on se että ei jää jumittamaan himaan, johon itsekin aikanani syyllistyin.
Mitä tohon "vedonlyöntiriippuvuuteen" tulee, niin se on totta maar harmittomampi kuin päivittäiset kännit ja jatkuva sumussa eläminen. Ja hienoa, että sentään tiedostat missä sun raja menee, etkä pelaa itteäs velkoihin. Ite olin pitkään videopeli- ja energiajuomariippuvainen. No videopelit jäi siinä kohtaa ku otin Pokemon Go:n päivittäiseksi liikuntaharrastukseksi ja energiajuomista oon koittanu taistella parikin kertaa eroon, mutta jostain syystä se houkutus vie helposti voiton, etenki niinä päivinä ku tuntuu että ei vaan energiatasot riitä. Ei nää riippuvuudet helppoi oo kellekään meistä ja en tunne varmaan ketään, jolla ei jotain riippuvuutta olis. Niin nää meidän aivot vaan toimii, mielihyvähakuisesti. Jos ei sitä mielihyvää saa mistään, ni masentuneeks siinä vaan tulee.
Niin ja ennen Pokemon Go:ta mullakin oli käytännössä kolme hyvää kaveria, joista kaksi asuu nykyään toisella paikkakunnalla. Pokemon Go:n kautta verkostoiduin uusien ihmisten kanssa, ja monen heistä kanssa on tullut istuttua jo baarissa ja juteltua aktiivisesti. Ystäväverkostojen luominen on kans tärkeetä. Mulle se onnenpotku oli Pokemon Go, sulle se voi olla joku muu mutta se sun olisi keinolla tai toisella löydettävä. Yksinäisyys ei ole maailman helpoimpia tunteita, sen todella tiedän omasta kokemuksesta.
Mut joo, vielä kerran tsemit ja pää pystyyn. Löydät vielä suuntasi. Believe in yourself!