Kerronpa omakohtaisen tarinan tilanteesta. Olen jo eräässä toisessa ketjussakin maininnut, että olen alkoholistin lapsi. Olen elänyt viinahöyryistä elämää isäni kautta aikoinaan puolentoista vuosikymmentä. Kun täällä penätään asiantuntemusta ja omia kokemuksia aiheesta, niin esitän pari vastakysmystä. Riittääkö tuo kokemus oikeuttamaan minun mielipiteeni? Vai pitääkö olla luettuna kenties alan kirjallisuutta ja lääkäreiden lausuntoja?
Onko minun mielipiteeni siitä huolimatta oikea?
Huomautan heti alkuun, että tarkoitukseni ei ole kumota kenenkään esittämiä mielipiteitä, ainakaan suoranaisesti. Pyrin lähinnä tuomaan esiin puolia, jotka on toistaiseksi jätetty lähes tyystin käsittelemättä. Teen tämän siis esimerkin kautta.
Eli isäni on siis alkoholisti. Ei aivan pahimmasta päästä, koska työpaikkaansa hän ei ole onnistunut juomaan pois elämästään, mutta perheensä kyllä. Ei sillä, että siinä ei olisi ihan tarpeeksi jo.
Äiti ja isä ovat siis jo eroneet, ja me veljemme kanssa asuimme äidin luona ne muutamat vuodet, ennen kuin lähdimme omille teillemme opiskelemaan.
Minua ei koskaan lakannut hämmästyttämästä, millä kaikilla eri tavoilla isä onnistui löytämään syyt juomiseen. Kyllähän me kaikki huolemme ilmaisimme isän elämäntavasta. Sehän kuitenkin oli "vain akan nalkuttamista, ja mistä ne lapset mitään tietää." Sitten kun mitään ei sanonut. "akkakaan ei edes välitä, mitä hän tekee, ja lapset ei ymmärrä." Molemmat kelpasivat vallan mainiosti kännäämisen syyksi.
Sitten eräänä jouluna kävi niin, että isältä pamahti maksa pahemman kerran. Kysessä oli alkoholimyrkytys ja passitus sairaalaan. Lääkäri sanoi, että reiluun puoleen vuoteen et ota viinaa, tai kalman portteja kolkuttelet. Se pysäytti isän. Hän pääsi sairaalasta noin viikossa, eikä koskenutkaan viinaan yli puoleen vuoteen. Ei tippaakaan, ei edes silloin, kun ilmaiseksi tarjottiin.
Kaikki näytti vielä hyvältä.
Sitten tuli lääkärintarkastus, ja lääkäri totesi isälle, että saat taas ottaa. Olet toipunut hyvin. Kävi niin, että isää ei näkynyt kotona tuona perjantai-iltana, vaan hän ilmaantui vasta launtai-aamuna ja kenties pahemmassa kännissä kuin koskaan. Siitä tiesi, mitä tuleman taas piti.
Tuollainen tilanne herättää väkisinkin muutaman kysmyksen. Jos alkoholismi on hallitsematon sairaus, miten mies pystyy olemaan juomatta yli puoli vuotta? Jos se on geeneissä, miksi ne lakkasivat toimimasta puoleksi vuodeksi? Jos hän pystyy olemaan juomatta yli puoli vuotta, kun oma terveys on uhattuna, miksei hän pysty samaan, jos hänen perheensä pyytää sitä? Onko tosiaankin niin, että vaimon ja lasten kärsimys on toissijaista? Juoko mies tosiaan sen takia, että HALUAA? Todisteet siitä, että hän voi olla juomatta, ovat olemassa.
Ja nyt siis Jeren tapaukseen. Teen nyt heti selväksi sen, että en väitä tässä mitään, enkä ole levittämässä huhuja. Meistä kukaan tuskin tuntee miestä niin hyvin, että voi sanoa, mistä ongelma johtuu. Juoko Jere siksi, että hänellä on ongelmia? Onko hänellä ongelmia siksi, että hän juo? Tunteeko hän pakottavaa tarvetta siihen fyysisesti? Onko se puhtaasti henkistä? Sekin mahdollisuus on olemassa, että Jere on itsekäs kusipää, joka ei välitä muista läheisistään ja heidän kärsimyksistään, vaan haluaa "pitää vain hauskaa". Mitä jos hän juo siksi, että on hyväksytympää olla kännissä kusipää kuin selvinpäin? Se antaakin tekosyyn hänen itsekkyydelleen. Ihmisen mieli on sellainen suo, että sen selvittäminen voi olla mahdotonta.
Se, että ihminen on itsetuhoinen, ei ole tavatonta. Se, että ihminen on itsekäs, ei ole tavatatonta. Ei ole sekään, että ihminen ei välitä paskaakaan läheisistään. Valitettavasti. Nämäkin vaihtoehdot ovat mahdollisia myös Jeren tapauksessa. En minä niitä voi suoralta kädeltä hylätä, vaikka en sellaiseen halua uskoakaan. Toivon, ettei perheellinen mies ole sellainen. Toivon, että kukaan ei olisi sellainen, mutta silti niitä ihmisiä on.
Lähimmäisten tukea tosiaan tarvitaan. Siinäkin on kuitenkin rajansa. Kuinka moni on nähnyt läheltä, mitä miehen ryyppääminen tekee vaimolle? Onko hajuakaan siitä, miten raskasta on kantaa sitä taakkaa? Millaisia ajatuksia vaimon päässä pyörii, ja miten hän siitä kärsii? Alkoholisti vetää helposti läheisensä siihen samaan suohon, jossa hän itse on. Minä en ainakaan voi vaatia keneltäkään ihmiseltä sitä uhrausta, että menee mukana. Kenellä on velvollisuus tukea, ja kenties tuhota oma elämänsä siinä samalla, jos ongelmainen ei halua parantua? Koska loppujen lopuksi kyse on siitä: haluaako todella parantua vai ei? Jos ei halua, ei ole toivoakaan. Voi olla, että haluamisestaan huolimatta mikään ei auta. Mutta ilman sitä halua, ei voi parantua. Joten taas palataan lähtöruutuun: se on itsestä kiinni.
Loppukaneetiksi voisin sanoa, että minä en tiedä, mikä Jerelle on oikea tie. En tunne häntä. Ja vaikka tuntisinkin, voisi silti olla, että en tietäisi. Mutta sen tiedän, että jos tässä asiassa on tabuja, mennään metsään. On uskallettava esittää myöskin kysymys siitä, mikä ongelmaisen oma vastuu ongelmien syntymisessä on.
Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten tämä viesti tulkitaan.