Seurattuani jo pitkään sivusta keskustelua suomalaisen kannattajakulttuurin kehittämisestä eri lähteistä ja näkökulmista, kirvoitti Hippoksen eiliset tapahtumat lopulta aloittamaan aiheelle uuden ketjun.
Kannatustapoja on liki yhtä laaja kirjo kuin kannattajiakin. Toiset ottavat mallia Keski-Euroopasta, toiset luottavat perinteisiin, osalle riittää maaleille ja screenin ”Clap Your Hands”-animaatiolle taputtaminen. Tämä on jälleen niitä kuuluisia makuasioita, mutta liian monia osapuolia tuntuu leimaavan puusilmäisyys siitä, että on olemassa vain yhtä ainoaa ”oikeaa kannattamista”, jota heidän oma kantansa luonnollisesti edustaa.
On hienoa, että kotimainenkin kannattajakulttuuri monipuolistuu, sillä kai kuitenkaan ole tarkoitus, että kannattajaryhmät olisivat toistensa kopioita vain pienin vivahde-eroin. Ainakin itse jätän tiettyyn kannatustyyliin lokeroitumisen toisarvoiseen asemaan: tärkeintä on osoittaa tukensa joukkueelle, tuoda ääntä ja väriä katsomoon, eikä niinkään kangistua kaavoihin siitä, mitä tyylilajia edustetaan.
Toki meillä on vielä pitkä matka tuhatpäisiin värikkäisiin kannattajajoukkoihin, joita muu maailma tuntuu olevan pullollaan. Siitä herääkin kysymys, mitä muualla tehdään toisin, että kannattajat ovat aktiivisempia? Selittyykö se pelkillä kulttuurieroilla tai tarjoilun sallimisella myös katsomossa?
Samalla kun kotimaista kiekkokulttuuria viedään eteenpäin, on harmillisen suuren huomion vieneet yksittäiset ylilyönnit, kuten Jokerikannattajien kohdalle jo kolmesti tällä kaudella sattuneet välitapaukset (Espoon bängeri, sellikeikka Hakametsässä ja viimeisimpänä Hippoksen savustus). Kuka Tauno Tavallinen muistaa satojen kannattajien jatkuvaa kannustusta tai komeita tifoja, kun otsikoissa kirkuvat viittaukset huliganismiin?
Eilisen kaltainen ”rajojen rikkominen” (LaCasin sanoin) kannattajakulttuurin kehittämisen nimissä aiheuttaa siis käytännössä enemmän hallaa, kuin vie sitä eteenpäin. Tällaiset tapaukset saavat
päättäjät ja viranomaiset takajaloilleen ja suhtautumaan varauksellisesti kannattajaryhmiin. Ylilyöntien jälkeen ei järkipuhe enää pure, vaan silloin lyödään aisoja jo muidenkin kannattajaryhmien suihin.
Miten siis kehität kannattajakulttuuria, jos kannattajat leimataan turvallisuusriskiksi? Tällaisen kehityskulun jatkuessa joukkueen värejä yllään kantavat luokitellaan pian lainsuojattomiksi, ja voihan lipun varrellakin kylvää suunnatonta tuhoa katsomossa…
Kauhuskenaariot ovat sitä, mitä kotimaisen jalkapallon puolella on jo tapahtumassa: kannattajia seuraa poliisivartiot, ryhmille jaetaan porttikieltoja ja seurat irtisanoutuvat kannattajistaan sakkojen pelossa.
Tunne ja eläytyminen kuuluu ehdottomasti katsomoon, siten ainakin itse saan pelistä enemmän irti, kuin tapahtumia kliinisen analyyttisesti seuraamalla.
Toivoisin tässä ketjussa pystyttävän keskustelemaan suomalaisesta katsomokulttuurista ja sen kehittämisestä laajemminkin ilman herneitä, mittanauhoja ja onelinereita.
Edit: Tämä ketju tuntuukin sivuavan jonkin verran jo aiempia Miksi Suomessa on niin pateettinen tunnelma? ja Fanit mediassa ketjuja, joten moderaattorit tehkööt yhdistämisen suhteen, kuten parhaaksi näkevät.
Kannatustapoja on liki yhtä laaja kirjo kuin kannattajiakin. Toiset ottavat mallia Keski-Euroopasta, toiset luottavat perinteisiin, osalle riittää maaleille ja screenin ”Clap Your Hands”-animaatiolle taputtaminen. Tämä on jälleen niitä kuuluisia makuasioita, mutta liian monia osapuolia tuntuu leimaavan puusilmäisyys siitä, että on olemassa vain yhtä ainoaa ”oikeaa kannattamista”, jota heidän oma kantansa luonnollisesti edustaa.
On hienoa, että kotimainenkin kannattajakulttuuri monipuolistuu, sillä kai kuitenkaan ole tarkoitus, että kannattajaryhmät olisivat toistensa kopioita vain pienin vivahde-eroin. Ainakin itse jätän tiettyyn kannatustyyliin lokeroitumisen toisarvoiseen asemaan: tärkeintä on osoittaa tukensa joukkueelle, tuoda ääntä ja väriä katsomoon, eikä niinkään kangistua kaavoihin siitä, mitä tyylilajia edustetaan.
Toki meillä on vielä pitkä matka tuhatpäisiin värikkäisiin kannattajajoukkoihin, joita muu maailma tuntuu olevan pullollaan. Siitä herääkin kysymys, mitä muualla tehdään toisin, että kannattajat ovat aktiivisempia? Selittyykö se pelkillä kulttuurieroilla tai tarjoilun sallimisella myös katsomossa?
Samalla kun kotimaista kiekkokulttuuria viedään eteenpäin, on harmillisen suuren huomion vieneet yksittäiset ylilyönnit, kuten Jokerikannattajien kohdalle jo kolmesti tällä kaudella sattuneet välitapaukset (Espoon bängeri, sellikeikka Hakametsässä ja viimeisimpänä Hippoksen savustus). Kuka Tauno Tavallinen muistaa satojen kannattajien jatkuvaa kannustusta tai komeita tifoja, kun otsikoissa kirkuvat viittaukset huliganismiin?
Eilisen kaltainen ”rajojen rikkominen” (LaCasin sanoin) kannattajakulttuurin kehittämisen nimissä aiheuttaa siis käytännössä enemmän hallaa, kuin vie sitä eteenpäin. Tällaiset tapaukset saavat
päättäjät ja viranomaiset takajaloilleen ja suhtautumaan varauksellisesti kannattajaryhmiin. Ylilyöntien jälkeen ei järkipuhe enää pure, vaan silloin lyödään aisoja jo muidenkin kannattajaryhmien suihin.
Miten siis kehität kannattajakulttuuria, jos kannattajat leimataan turvallisuusriskiksi? Tällaisen kehityskulun jatkuessa joukkueen värejä yllään kantavat luokitellaan pian lainsuojattomiksi, ja voihan lipun varrellakin kylvää suunnatonta tuhoa katsomossa…
Kauhuskenaariot ovat sitä, mitä kotimaisen jalkapallon puolella on jo tapahtumassa: kannattajia seuraa poliisivartiot, ryhmille jaetaan porttikieltoja ja seurat irtisanoutuvat kannattajistaan sakkojen pelossa.
Tunne ja eläytyminen kuuluu ehdottomasti katsomoon, siten ainakin itse saan pelistä enemmän irti, kuin tapahtumia kliinisen analyyttisesti seuraamalla.
Toivoisin tässä ketjussa pystyttävän keskustelemaan suomalaisesta katsomokulttuurista ja sen kehittämisestä laajemminkin ilman herneitä, mittanauhoja ja onelinereita.
Edit: Tämä ketju tuntuukin sivuavan jonkin verran jo aiempia Miksi Suomessa on niin pateettinen tunnelma? ja Fanit mediassa ketjuja, joten moderaattorit tehkööt yhdistämisen suhteen, kuten parhaaksi näkevät.