HardCore Hooligan
Jäsen
Heitänpä tähän vaivoiksenne taas kerran sinäänsä ketjun sisältöön suoranaisesti mitenkään kuulumatonta juttua pelistä, peli-ilosta ja pelaajista, mutta ehkä olen kirjoittanut itselleni mahdollisuuden tämänkaltaiseen asioiden julkituontiin nimimerkkini kautta ja ei muuta kuin tapahtumia odotellessa.
Tuossa A:n vuosina, kun eräs liigaporukan mukana jo pääsääntöisesti pöyrinyt kaveri oli vetänyt ensimmäisiä liigamatsejaan peliaikaa saaden ja osaltaan roikkui myös siinä A:n kuvioissa vielä mukana. Kaveri heitti kerran katsomossa istuskellessamme, että liigassa on vaikea pelata kun ei tule tuota peli-iloa luonnostaan mukaan touhuun vaan aina kun on kiekko lavassa iskee armoton jännitys ja paniikki päälle. Haluaa siitä nopeasti eroon eikä uskalla tehdä juttuja mitä normaalisti tekisi, pelaa jonkun muun peliä ja pakkina ei rohkene tuoda sitä kiekkoa ylös edes muutamaa potkua.
Jotenkin siis reilun 10-vuoden takaisia asioita kelaten näin ja sanoin siinä katsomossa silloin teemassa pysyen, että minä taas en koskaan ole halunnut sitä kiekkoa lapaani edes treeneissä ja jotenkin tullessaan se vie sen ilon touhusta pois. Tämä on korostetusti jäänyt mieleen siitä, että tämän sanottuani tähän palattiin siinä seuraavina vuosina usein ja tietysti naureskellen tuolla yöelämän puolella reippaasti uskottavuuspisteitä tienaten.
Tälläkin asenteella onnenkantamoisella lähes päätyyn asti junnupuolella ja lopussa toki edelleen aikalailla muodonvuoksi mukana vain roikkuen ennen turhaa alasarja kokeilua yli-ikäisenä, mutta kyllä allekirjoittaisin tuon syvällisen lausuntoni vieläkin vaikka tämän kirjoitteluni tueksi ja kyllä kun tienasit valmennukselta (joukkueelta) vaihdon kuukauteen tuo raivon esiin kaivaminen itsestä siinä aloitukseen lipuessa oli kieroutunutta peli-iloa parhaimmillaan. Olisin kyllä näinä ohilipuvina tähtihetkinä voinut seisoa laiturina siinä aloituksessa muutaman minuutin, jotta olisin voinut huolellisesti heittää vastustajan laiturille mahdollisuuden saatuani koko sanallisen repertuaarini läpi ja hoitaa ne tarvittavat koputtelut pohkeille ja koukkimiset munille aloituskäyttäytymisen oppikirjan mukaisesti.
Tuossa A:n vuosina, kun eräs liigaporukan mukana jo pääsääntöisesti pöyrinyt kaveri oli vetänyt ensimmäisiä liigamatsejaan peliaikaa saaden ja osaltaan roikkui myös siinä A:n kuvioissa vielä mukana. Kaveri heitti kerran katsomossa istuskellessamme, että liigassa on vaikea pelata kun ei tule tuota peli-iloa luonnostaan mukaan touhuun vaan aina kun on kiekko lavassa iskee armoton jännitys ja paniikki päälle. Haluaa siitä nopeasti eroon eikä uskalla tehdä juttuja mitä normaalisti tekisi, pelaa jonkun muun peliä ja pakkina ei rohkene tuoda sitä kiekkoa ylös edes muutamaa potkua.
Jotenkin siis reilun 10-vuoden takaisia asioita kelaten näin ja sanoin siinä katsomossa silloin teemassa pysyen, että minä taas en koskaan ole halunnut sitä kiekkoa lapaani edes treeneissä ja jotenkin tullessaan se vie sen ilon touhusta pois. Tämä on korostetusti jäänyt mieleen siitä, että tämän sanottuani tähän palattiin siinä seuraavina vuosina usein ja tietysti naureskellen tuolla yöelämän puolella reippaasti uskottavuuspisteitä tienaten.
Tälläkin asenteella onnenkantamoisella lähes päätyyn asti junnupuolella ja lopussa toki edelleen aikalailla muodonvuoksi mukana vain roikkuen ennen turhaa alasarja kokeilua yli-ikäisenä, mutta kyllä allekirjoittaisin tuon syvällisen lausuntoni vieläkin vaikka tämän kirjoitteluni tueksi ja kyllä kun tienasit valmennukselta (joukkueelta) vaihdon kuukauteen tuo raivon esiin kaivaminen itsestä siinä aloitukseen lipuessa oli kieroutunutta peli-iloa parhaimmillaan. Olisin kyllä näinä ohilipuvina tähtihetkinä voinut seisoa laiturina siinä aloituksessa muutaman minuutin, jotta olisin voinut huolellisesti heittää vastustajan laiturille mahdollisuuden saatuani koko sanallisen repertuaarini läpi ja hoitaa ne tarvittavat koputtelut pohkeille ja koukkimiset munille aloituskäyttäytymisen oppikirjan mukaisesti.
Viimeksi muokattu: