Eli jos joku nero kiteyttää koko Ynkän tuotannon yhteen nuottiin, niin olenko myös minä silloin Ynkkää parempi kitaristi, jos amatöörikitaristina toistan yksi yhteen sen neron soittaman yhden nuotin? Itse olen valmis tunnustamaan kovaksi kitaristiksi kenet tahansa, joka osaa kopioida yksi yhteen Ynkän sooloja.
Niin, kysymyksenasettelusi on tältä osin surkuhupaisa. Jos tämä ynkä on sinulle "se" juttu, niin mikäs siinä, mutta kun puhutaan musiikista ja muusikkoudesta arvojärjestäminen osoittaa ymmärtämättömyyden koko asiaa kohtaan, niinpä myös kitaransoittoa kohtaan, sori, niin se on. Osaako tämä ynkä muuten kuinka monipuolisesti soitintaan käskeä ja olisiko jossain olemassa mahdollisia näytteitä, jotta voisi arvioida hänen soinnutustaitojaan taustaamisessa tai muissa kitaratyöntekijän toimissa? Myöntänethän itsekin, että kitaristin maailmaan täytyy sisältyä kyky valtaisaan varioinnin kirjoon, mikäli puhutaan alallaan osaavasta ja varteenotettavasta tekijästä?
Mielestäni soittotekniikasta täydellisesti erotettuna tyylitaju liittyy lähinnä säveltämiseen. Soittajia ei voida arvioida ollenkaan, jos ei oteta tekniikkaa huomioon edes jollain tasolla. Sen voin myöntää olevan makuasia, millaisen painoarvon antaa tyylille ja millaisen tekniikalle. Tyylikäs ja teknisesti helppo soitto voi olla hienoa kuunneltavaa, mutta se ei nosta kitaristia kovin korkealle "kaikkien aikojen kitaristien" -listalla. Soittajia arvosteltaessa kaikkein korkeimmalle nousevat ne, jotka osaavat yhdistää vaativat tekniset suoritukset tyylikkyyteen.
Tyylitaju on yksi asia siinä kun tekniikkakin, mutta pelkkä herkullinen dekorointi ei pelasta mahoa sisustaa, ihan samoin kuin tekniikalla köyhän ja sisällyksettömän näperöintikään. Musiikissa, niinkuin kaikessa hetkessä elävässä taiteessa luovuus ja oivallus on sitä neroutta, eikä sitä pysty kukaan tosiasiassa matkimaan kuin osittain, edes parhaat imitaattorit eivät kykene kopiointiin haksahtamatta. Tekniikan voi ja saa ottaa ohjenuorakseen, mutta se on tosiasiallisesti pelkkää pintaa, jos tarkastellaan puheena olevaa kysymystä.Tuo loppuosa kappaleestasi kuulostaa selitykseltä, miksi aikoinaan mustan bluesmusiikin esittäjiksi piti saada valkoisia esiintyjiä ja musiikillekin uusi nimi rock. Tyyliä oli, mutta munat puuttu, pthyi helvetti. Että vertaile itse jotain Bobby Darinia (teknisesti kaikki oikein) ja Blind lemon Jeffersonia ( tyylistä ei tietoakaan tai tekniikasta), kumpi on tänään klassikko ja miksi, kun se niin sotii sanomaasi vastaan?
Säveltäminen on pikkusen toinen juttu ja siitä seuraavassa...
Pieni voi olla joskus kaunista, mutta esim. klassisen musiikin puolella tietääkseni sekä Mozart että Bach olivat säveltämisen ohella erittäin taitavia muusikoita, ja antoivat kyllä sen kuulua nuottiryöppyinä teoksissaan. Toki harkitusti ja tyylillä - mutta myös teknisesti äärimmäisen vaativasti...
Klassisen puolella homma menee kokolailla siten, että soolosoittimia myöten sisältö on laputettu ja läpisovitettu(kapellimestarin mieltymysten ja visioiden mukaan) ja yksittäinen soitin on pääsääntöisesti soittimen nimeltä orkesteri osanen, jota soittelee kapellimestari. Esille pyritään kevyestä musiikista poiketen tuomaan sävellys, vaikka sorminäppärää virtuositeettiä jotkin kappaleet vaativat solistiltaan. Näissä ympyröissä jäljelle jää sitten tulkinta, jolla erottua massasta instrumentalistina, sikäli kun orkesterinjohtaja sen sallii ja kyllä, ehkä tästä syystä reliikkiydessään tällä puolella siihen tekniikkaan tuijotellaan enempi, esim. jos sellistin vasemman käden asento on väärä, se on alaansa ymmärtävän kriitikon mielestä aivan paska ja lahjaton, kuulostipa miltä tahansa soittonsa puolelta. Tämän puolen hommeleissa ei juurikaan kuule ad lib musisointia johtuen siitä, ettei se siihen kuulu, vaan solistisetkin pätkät on kirjoiteltu valmiiks soittajan puolesta.
Tuo ihailemasi ja kovasti korostamasi teknisyys on jossain määrin verrannollinen lapioon, sillä on paljon helpompi kaivaa se oja ja siitä on täten hyötyä, mutta monet on kaivaneet sen ojansa paljain kourinkin, joten ei se autuaaksi tee tai ole oleellisin asia ojankaivuussa, tärkeämpää lienee olla selvillä, mistä mihin sen ojansa haluaa kaivaa ja miltä sen haluaa valmiina näyttävän.
Edit: Voiko tyyliä kopioida? Jos joku huippukitaristi kehittää ainutlaatuisen ja tyylikkään mutta minimalistisen soittotavan, ovatko myös kaikki ne huippuja, jotka myöhemmin pystyvät kopioimaan yksi yhteen saman "tyylikkääksi" arvioidun soito?
Teknisen suorittamisen suhteen samaa ongelmaa ei voi syntyä, koska 99,9% maailman kitaristeista ei pysty kopioimaan yksi yhteen kaikkein vaativimpia hevitilutuksia...
Toivottavasti näihin kysymyksiisi on vastausta jo tuolla ylempänä, toki on aina väärentäjiä, joiden tuotos on vaikea erottaa aidosta, sitä ihailkoon kuka ihailee, niinhän ennenmuinoin muusikkopiireissä naureskeltiin, että levysoitin toistaa paremmin, mutta tulkintaa ei ole nimeksikään...
Lienet syystä tai toisesta käsittänyt minun kirjoittavan jostain minimalismista, mutta sellaisesta en ole maininnut. Sitäkin on hyvää ja 99% paskaa.
Kun sanotaan, että mitä enemmän soittaa, sitä vähemmän soittaa, puhutaan oleellisen kertomisesta, ytimeen pääsemisestä. Tulema voi olla rikasta tai staattista tilanteesta riippuen.
Teknisen suorittamisen osalta olet 100% oikeassa siinä, että siihen mulkoilemalla siitä saa olympialajin, mutta ei sillä mitään musiikin kanssa ole tekemistä ja taitaa olla niin, että 99,9% maailman kitaristeista ei halua, eikä naurultaan pystykään kopioimaan edes niitä vaativimpia hevitilutuksia niiden itsensä vuoksi, huomaat sitten kun kasvat isoksi: mitään kitarasooloja ja rumpusooloja typerämpää maailmassa ei ole keksittykään, kun bassosoolot ja kosketin soolot, yleensäkin egoilijoiden bileet, niitä kannattaa välttää, mikäli hyvää musiikkia ja hyviä muusikoita haluaa kuulla.
