En vastaa
@Hieroja enkä nyt varsinaisesti kommentoi tässä JYPin prosessia, mutta näin yleisenä huomiona organisaatioista voisi sanoa sen, että Suomessa yleisesti on ihan
kollektiivinen pelitavasta puhumisen kulttuuri. Jos karkeasti asettelee tätä ääripäästä toiseen niin Suomessa huomio keskittyy julkisesti huomattavan paljon itse peliin, pelin johtajiin sekä pelin ympärillä pyöriviin henkilöihin. Vastaavasti Jenkeissä - ja täten myös NHL:ssä - on voimakas yksilöä korostava kulttuuri, joka puolestaan näkyy siinä, miten heillä puhutaan supertähdistä ja yksilöistä.
Suomen vahvuus on tässä 2000-luvulla - ja jopa ennen sitä - lähes aina syntynyt maajoukkueessa enemmän ja vähemmän yhteistyöstä. Meillä ei pienenä maana ole ollut juurikaan niitä huippuyksilöitä, koska se on matematiikkaa suhteessa muihin. Euroopan muilla noteerattavilla sarjoilla on erilainen määrä pelaajia, joista ammentaa ja erilainen potentiaali tässäkin suhteessa puhumattakaan taloudellisista asioista.
Koska Suomessa on tämä kulttuuri niin yksittäisen organisaation syyttäminen on aina hieman lyhytnäköistä. Samanlaista keskustelua pelitavan ympärillä käydään jokaisen joukkueen faniryhmissä ja muissa sidosryhmissä. Se, mikä tai kuka on oikeasti yksilökeskeinen valmentaja, joka saa pelaajat pelaamaan parasta mahdollista jääkiekkoa, on aina enemmän ja vähemmän subjektiivisen kokemuksen asia. Valmentajatkin puhuvat mielellään yksilöllisistä linjoista ja yksilöiden kehittämisestä, mutta arjessa tämä on aika kaukana siitä leipätyöstä, jota tehdään. Valmentaja on kuitenkin lopulta aika samanlainen kuin kuka tahansa johtaja: hän johtaa ja ohjaa omalla persoonallaan. Joissakin yhteisöissä toimii toisenlainen persoona, joissakin toisenlainen. Myös tilanteet tuovat vaihtelua: joissakin tilanteissa joku on parempi ja joku toinen huonompi.
Jos kuitenkin katsotaan tästä näkövinkkelistä ns. tasonsa vakiintuneita organisaatioita Suomessa niin voidaan tehdä erilaisia jakoja.
Tappara & Ilves ovat viimeiset vuodet olleet Liigan supertähdet. Kummallakin tamperelaisella on kuitenkin ylivoimainen etu, joka on täysin valmentajista riippumaton. Pirkanmaa on jättimäinen talousalue, jolla on vielä muuttovoittoa vuodesta toiseen. Sen lisäksi on saatu luotua olosuhteet, jotka kiinnostavat pelaajia kansainvälisestikin. Tamperelaisilla on siis täysin epäreilu etu suhteessa kaikkiin muihin, jonka seurauksena täällä onnistuu moni asia, joista muut voivat vain haaveilla.
HIFK ja Kärpät ovat samanlaisessa tilanteessa kuin Tampere, sillä niillä on suhteessa alueeseensa ylivoimainen kilpailuetu sekä taloudellinen puskuri takanaan. Kärpät käytännössä kerää junioritoiminnan yhden katon alle melkein Pohjois-Ruotsia myöden. Siinä on monopoli, jollaista ei voi muualla edes haaveilla.
Lukko ja JYP ovat pitkään kuuluneet haastajien sarjaan, joskin eri syistä. Lukolla on aina taustallaan rahoitus, mutta sillä on haittanaan pieni kaupunki ja talousalue. Heidän on vaikea houkutella pelaajia rahalla, kun kaupunki ei vedä. Lukko on pitänyt tasonsa, vaikkakin sen taso voi heittelehtiä. JYPillä puolestaan on taustanaan vahva talousalue, mutta sillä ei ole puolellaan rahaa eikä se ole viime vuosina onnistunut enää olemaan JYP siinä, että se keräisi luokseen merkittäviä pelaajavirtoja muualta. Holtari haukuttiin aikanaan JYPissä, mutta niin hän vain onnistui keräämään JYPiin toistuvasti parhaita pelaajia muilta kehittymään.
KalPa ja Jukurit ovat viime vuosina onnistuneet tekemään suhteellisen tasaista työtä melko vaatimattomilla resursseilla. KalPa on luottanut omaan identiteettiinsä vuosien ajan; se ei ole kovassakaan paineessa juuri antanut potkuja valmentajilleen ja se on ajanut härkäpäisesti omaa peliään eteenpäin. Kuopiossa on Itä-Suomen ainoat taloudelliset varat, mutta suhteessa muihin ne rahat ovat kuitenkin aika vähäiset. KalPa on onnistunut erityisesti hankkimaan pelaajia, jotka eivät mahtuneet pelaamaan isossa roolissa sellaisissa joukkueissa kuten Tappara & Ilves, mutta Savon sydämessä ovat kovaakin kovempia. Jukurit taas maksoi jonkinlaista kunniavelkaansa pois Risto Dufvalle, mutta todelliset teot alkoivat siitä, kun Olli Jokinen alkoi valmentamaan Jukureita. Jokinen ei ole mikään perinteinen pelitavan nero, mutta hän on selvästi ja oikeasti yksilölähtöinen valmentaja. Nuoret pelaajat samaistuvat Jokiseen ja pelaavat tälle, koska hänellä on niin mittava pelaajaura takanaan.
Tässä on nyt mainittuna kahdeksan joukkuetta, mutta menestymistä tai tasaista suorittamista näissä kaikissa on jossakin määrin ohjannut luottamus prosessiin ja tehtyihin valintoihin. JYP on edelleen mukana listalla vanhoilla näytöillä, mutta JYP on tuntunut etsivän jo pitkään jonkinlaista hokkuspokkus-temppua, jolla se pääsisi nopeasti takaisin aikaisemmalle tasolleen. Yksi huomattava seikka JYPissä suhteessa kaikkiin muihin listalla on se, että JYP on vaihtanut valmentajia kuin housujaan. Jos lähdetään Virtasen ajasta eteenpäin:
Merikivi -> potkut.
Dufva tilalle -> ei jatkosopimusta.
Tirkkonen -> potkut.
Ahvenjärvi tilalle ja Ahvenjärvelle yhden kauden jälkeen potkut (sopimusta ei jatkettu, mutta ei kyllä annettu koronasekoilun aikaan oikein mahdollisuutta näyttääkään Jukalle).
Rautakorpi tilalle -> potkut.
Tässä on käytännössä ollut neljän vuoden aikana JYPissä valmentajia 5. Se on auttamatta aivan liian iso määrä tällaiselle organisaatiolle. Jokaisen potkukierroksen jälkeen seuraavan valmentajan on ollut entistä vaikeampaa operoida JYPissä.
Pitkäjänteisyys JYPiltä näyttää puuttuvan. Ilman pitkäjänteisyyttä ei voi keskikokoinen organisaatio vuolla Liigassa yhtään mitään. Valmennusfilosofiaa on näissäkin valmentajissa jokaiseen lähtöön ja persooniakin on jokaiseen tilanteeseen. Jos ei ole malttia niin kaikki esimerkit Liigassa alleviivaavat, ettei mikään kaunis visio tule siinä auttamaan.