Suomessa on mielestäni, tai ainakin ollut, käsittämätön englanninopetus. Kaikki englanninopettajat läpi ala-, yläasteen ja lukion ovat antaneet sellaisen viestin, että jos et sano sitä täydellisesti (kieliopillisesi ja ääntäen), niin älä sano sitä lainkaan. Varsinkin lukiossa oli sellainen meininki, että jos lausuit jonkin sanan väärin, niin sitä sai sitten tankata niillä kymmenellä muulla väärällä tavalla ääneen koko muun luokan iloksi.
Tällä kaikella on ainakin minuun luotu sellainen tapa, että en mielelläni käytä englantiani, koska pelko väärin sanomisestani on sen verran suuri. Taidoistani se ei ole kiinni, koska olen kuitenkin suorittanut kaksi korkeakoulututkinoa, joista suuri osa englanniksi. Sen sijaan monet vaihto-opiskelijat, varsinkin afrikkalaiset, pistelevät menemään englantia tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka heidät puhettaan ei välttämättä englanniksi meinaa edes tunnistaa.
Lisäksi etelä-eurooppalaisten vaihto-opiskelijoiden kohdalla ihmettelen heidän uskomattoman huonoa englannin taitoaan, koska muutama lukion opettajani kehuskeli aina kuinka paljon parempaa englantia siellä puhutaan. Ilmeisesti näidenkin puheiden tarkoitus oli ainostaan musertaa englannin puhumiseen liittyvää itsetuntoa, ja kokemukseni perusteella juuri englannin opettajiksi tuntuukin päätyvän ihme tyyppejä.