Ensimmäinen viesti palstalle! Hyvää keskustelua puolin ja toisin juniorivalmennuksesta. Alkuun on sanottava, että kaikki ovat varmasti samaa mieltä, että meillä on huonoja valmentajia, hyviä valmentajia, on ollut huonoja valmentajia ja tulee olemaan hyviä valmentajia. OTO-pohjaisuus ei varmasti tule häviämään suomalaisesta seuravalmentamisesta ja toisaalta hyvä niin. Isoimmissa seuroissa on ollut mukava huomata, että organisaatioihin on rekrytty/palkattu lisää työvoimaa varsinkin valmennus/junioripäällikkö puolelle. Nyt osassa seuroissa yksi valmennuspäällikkö vastaa vain parin ikäluokan toiminnan johtamisesta. Tämä on siinä mielessä hyvä, että aikaa olla mukana arjessa on ihan erilailla. Toisekseen, yleensä rekryt tapahtuvat aina vanhempiin ikäluokkiin, mutta tämän kaltaisten toimien avulla saadaan ammatti valmentajia myös pieneen päähän. Lisäksi seuran linjat tulee jalkautettua helpommin ja myös seuranta, että niitä noudatetaan on paremmin "valvottua". Lisäksi monessa joukkueessa nämä isävalmentajat joutuvat kovan paineen alle tehdessä pelaajavalintoja esim AAA/AA tasoille. Näistä vastaa myös VP:t.
Korulauseita on varmasti aina, arjessa sen aina näkee, kuinka nämä pelaajien kehittämis filosofiat sitten oikeasti menee. Uskonkin, että voittaminen ennen pelaajien kehittämistä on enemmänkin pienten seurojen "ongelma", kuin isojen seurojen. Toki monessa pienessäkin seurassa tehdään monessa ikäluokassa hyvää toimintaa, mutta nämä ovat aina yhteydessä siihen, että minkälaisen valmentajan ks ikäluokka saa.
Itse olen huolestuneena seurannut nykulasten liikuntatottumuksia. Yhä enemmän tulee vastaan nuoria kiekkoilijoita joiden viikoittainen liikuntamäärä tulee "täyteen" pelkästään joukkueharjoituksista. Näitä kun on se n 2-4h viikossa, niin aika vähälle jää liikkuminen. Seuraava vaihe on se, että kun tajutaan että liikuntaa pitäisi saada lisää, viedään lapsi yksilövalmennukseen tai vastaavaan. (Jääkiekkoa).
Sitten ehkä päästään jo 6-8h liikuntaa viikossa, mutta tämäkin kaikki ohjattua ja sitä yhtä lajia. Omatoiminen liikunta puuttuu suurelta osin täysin. Onneksi kuitenkin on myös edelleen poikkeuksia toiseen suuntaan. Ihme ja kumma yleensä näistä tulee ne parhaimmat pelaajat. U7-U12 vaiheessa ollaan viikoittain niin vähän aikaa joukkueen harjoituksissa ja peleissä, että kyllä se isoin kehittyminen tulee sieltä kotoa. Ja nyt puhutaan liikunnallisesta kehittymisestä. Myöhemmin on sitten aikaa ominaisuus harjoitteluun joka kohdistuu jääkiekossa tarvittaviin fyysisiin kykyihin. Mutta kun pohja puuttuu, niin tottakai tämä on aina valmentajien/seuran vika, että "Ville" joka liikkuu viikon aikana 5h (3h jääkiekkotreeneissä) on huonompi pelaaja kun Mikko, joka taas pelaa koripalloa ja harrastaa myös yleisurheilua ja liikkuu/pelailee myös omalla ajalla. (20h/vko).
Väitän, että monessa seurassa U7-U12 vaiheessa kaikki pelaajat saavat saman määrän harjoituksia, samat valmentajat, samat olosuhteet. Silti osasta tulee parempia aihioita kun toisista. Innokkuus lajia ja urheilua kohtaan, palautteen vastaanottokyky ja omatoiminen liikunta ratkaisevat. Toki toiminnan pitää olla tietenkin hyvää valmentajien ja seuran puolesta.
Täällä myös puhuttu valmentajien ja vanhempien suhteesta. Oma kokemus on se, että aina löytyy heitä, joille mikään ei riitä, eivät näe toiminnassa mitään muuta kuin kiusaamista ja oman lapsen laiminlyöntiin, vaikka toiminta olisi kuinka laadukasta tahansa. Silti suurin osa vanhemmista ovat erittäin fiksua porukkaa, joiden kanssa keskustelemalla ja perustelemalla asiat, saadaan homma toimimaan hyvin. Tehdään säännöt ja kaikki pitää säännöistä kiinni. Mielestäni turha yleistää, että kaikki vanhemmat ovat aina valmentajia vastaan..
Paljon mielenkiintoisia näkemyksiä pelitavoista ja harjoittelusta, palataan niihin kohtiin myöhemmin, ettei viesti kasva järjettömän pitkäksi.
