Olen ollut juniorivalmentajana 10 vuotta, joista ensimmäiset juniori itsekin. Kokemusta on D-junnuista B-nuoriin, maakunnan luonnonjää-sarjasta B:n SM-sarjaan. Vaikkakin pidän parhaillaan välivuotta, tai kohta 2:sta sellaista, paikkaillen parisuhteeseen valmentamisen myötä tulleita rakosia, pidän itseäni kuitenkin junnuvalmentajana. Lapsia minulla ei ole.
Olen törmännyt tuohon "olet liian nuori" ja "ethän sä tästä voi mitään tajuta, kun sulla ei ole omia lapsia" kritiikkiin lähes joka vuosi, siinä missä Isä-valmentajat saavat puukkoa "omien suosimisesta". Eräänlainen muna-kana ongelmahan tuo taitaa olla.
Näiden vuosien aikana olen oppinut suunnattomasti. Isoin asia, jonka olen juuri viimeisinä vuosina oppinut on joukkueen vanhempien järjestäytyminen. Aiemmin kuvittelin vanhempien olevan eräänlainen lauma, jota voidaan käsitellä avoimuudella ja rehellisyydellä. Nyt olen oivaltanut, että kyseessä on itse asiassa ympyrä. Eräänlainen kehä, josta jokainen vanhempi etsii oman paikkansa. Tästä seuraa se, että vaikka tekisit valmentajana mitä tahansa, on siellä aina niitä, joille olet (ainakin heidän mielestään) kääntänyt selkäsi.
Tästä ehkä osuvampana esimerkkinä on tilanne edelliseltä aktiivikaudeltani, jossa ottelun jälkeen (kyseessä vanhemmat C-juniorit, valtakunnan tasoinen sarja) kaksi keskenään keskustellutta isää halusivat vaihtaa kanssani muutaman sanan, johon tietenkin suostuin. Ensimmäinen isä antoi minulle kritiikkiä liian agressiivisesta peluutuksesta ja siitä kuinka heikommat kaverit eivät saa tarpeeksi mahdollisuuksia. Keskustelimme asiasta muutaman minuutin toisen isän kuunnellessa vieressä.
Kun ensimmäisen isän tarve vuodattaa oli tyydytetty, oli toisen vuoro. Hän kritisoi valmennustyötäni otteluissa vedoten huonoihin tuloksiin ja siihen, että kentälliset oli rakennettu liian tasaisiksi, eikä peluutus ollut tarpeeksi agressiivista. Vain 30 sekuntia aiemmin päättynyt keskustelu liian kovasta peluutuksesta vielä mielessäni, vaati kohtuullista hermojen hallintaa jättää sanomatta ne ajatukset joita sillä hetkellä mielessä liikkui. Ajatus välivuodesta oli kypsynyt jo aiemmin ja tämä episodi sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että olin tekemässä oikeaa ratkaisua.
Kohtuuttomalta kritiikiltä ei säästy kukaan, oli sitten Isä-valmentaja tai vain valmentaja, niin sanomista tulee teit niin tai näin. Tapa, jolla kritiikkiä voitaisiin kitkeä pois olisi muodostaa joukkueet ja ryhmät siten, että samaa asiaa tavoittelevat pantaisiin yhteen. Tämä tosin tarkoittaa pääsääntöisesti tasoryhmiä - ja sehän ei käy.
Ainahan joukkoon mahtuu niitäkin, joita toiminta miellyttää ja heiltä sitä positiivista palautetta tuleekin. Suomalaiseen malliin kun vain kuuluu, että hiljaisuus = positiivinen palaute ja kritiikki tuodaan esille kovaan ääneen. Niinhän se valitettavan usein on myös meillä valmentajilla ja tässä voimmekin näyttää esimerkkiä sekä pelaajille että vanhemmille.
Juniorivalmennuksessa on tietysti omat ongelmansa, katsoi asiaa sitten valmentajan, valmennettavan, vanhempien tai maajoukkueiden tuloksesta kiinnostuneiden silmin. Heille, jotka kovin voimakkaasti toimintaa kritisoivat, olen tavannut antaa paikallisen seuran valmennuspäällikön puhelinnumeron ja toivottaa tervetulleeksi seuraan. Vielä ei ole yhtään uutta valmentajaa tällä tavalla tullut, mutta olen vakuuttunut että jonkun saan vielä mukaan, ennen kuin minusta aika jättää.