Oma Jukuri-ura alkoi joskus 90-luvun puolivälin aikoihin, kun käytiin Toimi-ukin kanssa katsomassa Jukurien ja Lieksan Hurttien väliset matsit aina kun ukki oli käymässä Lieksasta Mikkelissä. Kaudesta 1998-1999 alkoi tiiviimpi seuranta, juuri samaan aikaan, kun Risto "uimalakki" Dufva tuli kaupunkiin.
Vuodesta 1999 vuoteen 2003 saatiin tottua nousukiitoon ja matkattiin voitosta voittoon - huikeita aikoja ja hienoja muistoja. Noustiin Suomi-sarjaan, noustiin Mestikseen, voitettiin mestaruus kolme kertaa putkeen. Noiden neljän vuoden aikana kävin varmaan ihan muutamaa matsia lukuunottamatta kaikki kotipelit väijymässä. Tuntui, että Jukurit pystyi ihan kaikkeen, ja sama meininki jatkuisi vaikka SM-liigassa, jos sinne joskus pääsisi! Valitettavasti tuohon aikaan se ei vaan ollut mahdollista.
Sitten tuli inttiä ja muuttoa opiskelupaikkakunnille ja nähtyjen kotimatsien määrä väheni - mutta aina tilaisuuden sattuessa suuntasin Kalevankankaalle. Savon Sinikeltaiset jyräsivät vuodesta toiseen Mestiksen kärkikahinoissa. Mutta koska nousumahdollisuutta ei ollut, alkoi pienimuotoinen kyllästyminen hiipimään hipiään. Tätäkö se nyt on? Jukurit suorastaan dominoi Mestis-tasolla, kuitenkin ilman mahdollisuutta päästä näyttämään osaamistaan maan korkeimmalla tasolla. Eritoten tämä kirpaisi vuonna 2005, kun NHL-avuilla vahvistettu KalPa nostettiin SM-liigaan.
Kovempia matseja nähtiin toki toisinaan, esim. muutamana vuotena Continental Cupin muodossa, sekä silloin tällöin harjoituspeleissä liigajoukkueita vastaan. Niissäkin pärjättiin pääasiassa aivan hyvin, joten nälkää olisi ollut päästä yhä ylemmäs! Mutta kun ei niin ei. Kaudella 2006-07 järjestettiin "tasonmittaukset", jossa Jukurit edelliskauden mestarina pääsi pelaamaan liigajumbo KalPaa vastaan, vaikka jäikin kyseisellä kaudella Mestiksen hopealle. Omituinen systeemi, mutta minkäs teet. Nuo pelit KalPa vei puhtaasti 4-0, ja hetken jo tuntui, että liigaunelma on kuollut.
Tämän vuosikymmenen alussa Liigan portteja alettiin raottelemaan. Tuli enemmän ja vähemmän avoimia karsintoja, sekä lopulta auditointi-nimellä tunnettu teatteri. En voi kieltää, etteikö pienimuotoinen katkeruus olisi noussut pintaan, kun pitkäaikainen rakas vihollinen Vaasan Sport päätettiin nostaa Liigaan farssimaisia piirteitä saaneen tapahtumasarjan seurauksena. Sportia en toki asiasta syytä, vaan ihan muita tahoja. Jos Jukurit olisi tuossa tilanteessa päätetty nostaa, olisin nousun ottanut ilolla vastaan, vaikka nousutavasta ei tyylipisteitä olisikaan ropissut.
Kun sitten Jokerit siirtyi KHL:ään, ja KooKoo päätettiin nostaa Liigan viidenneksitoista joukkueeksi, alkoi tuntumaan siltä, että seuraavaksi on oltava meidän vuoro. Kyllähän se 15 tuntuu hieman epäsopivalta joukkuemäärältä pääsarjaan, 16 on mukavan urheilullinen luku! Huhuja liikkui, sana kiersi, saunavihdat heiluivat ja Jatkoaika.comissa kuhistiin. Onko? Eikö? Nouseeko? Nostetaanko? Viime kauden lopulla unelma alkoi vaikuttamaan todelta. Edessä oli pitkä, tuskainen odotuksen kesä.
Nyt tuo odotus on päättynyt. Mikkelin Jukurit, kotikylän jengi, Sarvipäät, Savon Sinikeltaiset, "Team Robottikiekko" nousee Suomen korkeimmalle tasolle. Tasolle, jonka se on ansainnut moninkertaisesti jo toista vuosikymmentä kestäneiden kunnian vuosiensa aikana. Tätä olen odottanut yli 15 vuotta, ja monet muut vielä paljon pidempään. Raskas taival on takana, mutta lopulta kunnian portit ovat auki.
Kausi 2016-17: Mikkelin Jukurit - Liigassa.
Ja lupaan, että olen ensimmäisessä liigamatsissa päätykatsomossa, ylläni se sama vanha fanipaita, jossa on edelleen kauden 2001-02 Mestis-mestarien nimikirjoitukset. Se, joka on kultaakin kalliimpi.
PS. En valehtele yhtään, kun sanon, että nousi pala kurkkuun ja tippa linssiin, kun luin tuon MTV:n urheilusivujen uutisen aiheesta.