31.10. kotipeli Lekiä vastaan on hyvä vedenjakaja Jukureiden edesottamuksille. Tällöin toimiston on viimeistään reagoitava, jos on reagoitavaa.
Noniin.
Joukkue kokosi itsensä uskomattomalla tavalla kriittisessä tilanteessa. Tilanteessa, jossa johtavien pelaajien ja valmennusjohdon asema oli vähintäänkin kannattajien keskuudessa, mutta kaiken järjen mukaan pikkuhiljaa myös seurajohdon silmissä vaakalaudalla. Väitän, että Antti Pennasen potkuihin olisi ollut matkaa enää 2-5 peräkkäistä tappiota. Mutta niin vain 9.10. pelattu Roki-peli muutti kaiken. Jos kausi olisi alkanut siitä, Jukurit olisi totutusti sarjan ykkönen. Pisteitä tämän "uuden alun" jälkeen on kertynyt 22, kun täysi pistepotti olisi ollut 27. Voitot 7/9. Maaliero 33-14. Päästettyjen maalien keskiarvo siis 1,55, joka on maagisen hyvä lukema. Niin hyvä, että sillä pitäisi käytännössä voittaa jokainen peli ja niin hyvä, ettei sen voi olettaa pysyvän tuollaisena.
Molemmat maalivahdit ovat parantaneet tasoaan. Ahon torjunta-% on 92, ja Norjallakin lähentelee jo yhdeksää kymppiä. 1- ja 2-alueiden ulkopuolelta tehdyt maalit ovat jo lähes nollassa.
Henkisen tasonnoston ohella puolustuksen saaminen kuntoon on ollut suurin tekijä Jukurien uudessa lähdössä kauteen. Parannusta on tapahtunut yksilötasolla, mutta erityisesti viisikon yhteisessä pelissä. Rakenteet on saatu hiottua sellaisiksi, että sovittua sapluunaa voidaan saumattomasti noudattaa. Vastustajan peliä pystytään hidastamaan kiitettävästi. Hyökkäysvalmius oli alkukaudesta todella vaatimaton, ja siinä on edelleenkin huomattavasti työtä. Viime kaudella Jukurien yksi vahvuuksista oli suorastaan räjähtävä reagointi- ja suunnanmuutosnopeus puolustuksesta hyökkäykseen, mutta nyt sitä ei ole näkynyt vaan viivettä on jatkuvasti. Liian moni potentiaalisista vastahyökkäyksistä "väsyy" puolinopeiksi, ja toisaalta kiekkokontrollellikin pitäisi jäädä tilaa. Tietyistä ennen kauden alkua tehdyistä periaatteista on kuitenkin luovuttu: vielä alkukaudella Pennanen kehui, että hänen joukkueensahan ei odottele keskialueella. No nyt on viimeiset neljä erää ollut passiivinen trap valikoimassa.
Hyökkäyksessä suurin osa pelaajista alkaa myöskin olla lähellä omaa tasoaan. Tosin ei kaikki, ja jotkut ei ole lähelläkään. Joka tapauksessa joukkueella on neljä ketjua, jotka kaikki pystyvät luomaan tarvittavan määrän maalipaikkoja. Puolustuksen tiivistymisen myötä Jukurit on alkanut saada laadukkaita suoria hyökkäyksiä, joka taas on edellytys laadukkaalle jatkopelaamiselle. Jukurien pelitapaan kuuluu olennaisena osana hyökkäysalueella pelattava kulmapeli. Alkukaudella se oli erinäisten muuttujien takia olematonta, mutta nyttemmin palikoita on saatu paikalleen ja suorien hyökkäyksien jälkeen Jukurit saa hyvin painetta vastustajan päätyyn. Itse HAHPin sapluuna alkaa olla hyvin pelaajiston selkäytimessä, ja niinhän sen pitääkin, onhan se varmasti aika monella fanillakin. Pennasen HAHP on erittäin puolustusvalmis paketti, mutta toki siinäkin on muutama sauma, jossa vaaditaan oikeaa reagointia, kuten esim. puolustajan kurkkaukset syvään. Kulmapelistä tuotetaan kiitettävästi maalipaikkoja. Jäähyjä voisi ehkä tulla enemmänkin, jos hieman hanakammin haettaisiin sektorille, erityisesti niissä tilanteissa kun vastustaja on jo väsytetty ja vastahyökkäyksen uhka pieni.
Jukurien lyhytsyöttöpeli on toistaiseksi ollut huonohkoa. Viime kaudelta tuttua kolmiopelaamista(keskusta-laita-keskusta) ja alueellisia ylivoimia keskialueella ei ole juuri nähty. Muutenkin hyökkäykset suuntautuvat liiaksi laitaan: sinne minne pitäisi, eli pakkien väliin keskelle, ei tunnuta pääsevän millään. Johtuuko se vastustajasta vai omasta pelistä, sitä voi kysyä. Joka tapauksessa olisi tärkeää, että vähintään se yksi pystysuunnassa lyhyt syöttö pitäisi keskialueella saada aikaan.
Kiekkokontrollia omalla alueella on vähennetty viime keväästä. Se tosin voi johtua siitä, että tilan voittaminenkin on on ollut liian huonoa. Ja mikäs sitä kehittää paremmin kuin se, että harjoitellaan. Toivoa tietenkin sopisi, että kun pelaamisen peruselementit on saumattomat, niin mentäisiin edes vähän syvemmälle sinne viisikkopelaamisen detaljeihin.
Erikoistilannepelaaminen Jukureilla on Pennasen joukkueelle(ja taitavalle joukkueelle) tunnusomaisesti erinomaista. Ylivoima on sarjan tehokkainta ja hyvin paineistava alivoimakin sarjan top-3. Se ei tietenkään päästettyjen av-maalien tilastossa suoraan näy, kun alkukaudella otettiin ylivoimaisesti eniten jäähyjä.
Vaikka sekä pelaajien henkinen valmius että viisikkopeli alkavat olla uomissaan ja parantuvat jatkuvasti, haluaisin ottaa vielä yhden näkökulman. Tommi Kerttula puhui aina ennen "potentiaalin ylityksestä". Filosofiasta, jossa joukkue ei tosiasiallisesti tarvitse enempää taitoa kuin vastapuolen joukkue. Kilpailuetu syntyy siitä, että yksilöt+joukkue kasvaa enemmän kuin vastustaja. "Kovemmin kuin muut" oli joukkueen toissakauden teema, viime kaudella se oli "kasvu ja kehitys". Ja Jukurit osoitti molemmilla kausilla olevansa arvojena mukainen. Nyt kysymys kuitenkin kuuluu: onko Jukurit valmis noudattamaan viimeistä kertaa tätä Tommi Kerttulan ajatusmaailmaa? Miten pitkälle joukkueen yksilöt ovat valmiita heittäytymään panoksettomalla kaudella? Siellä on pelaajia, joilla on liigasoppari Jukureihin, pelaajia, joilla on soppari jonnekin muualle ja niitä, jotka eivät kyytiin tule pääsemään. Entä valmennus; mennäänkö joukkueen tavoite edellä vai yksilökehitys edellä? Riittääkö Pennasen kunnianhimo kasvattamaan joukkue mestaruuskuntoon? Päivittäinen tekeminen ei saa alkaa lipsumaan. Eikä katse kääntymään ensi kauteen. Se on kuitenkin hänelle yhden unelman täyttymys.
Itse voin ainakin sanoa, että meikäläiselle tämä oli alunperin kausi muiden joukossa. Mestaruus tekisi todella hyvää, ja olisihan se suomikiekollekin tärkeää, että edes yksi kabinettinousija pystyisi nousemaan arvokkaalla tavalla. Toiveissa siis on, että joukkueen sisällä vaatimustaso on yhtä korkea kuin aiemmillakin kausilla ja tarinan ainut kelvollinen päätepiste on Mestiksen mestaruus. Näillä lyhyillä mietteillä sarjan ensimmäinen kolmannes osaltani takana. Kyllä tästä vielä tarina saadaan.