On se semmosta juu.
2. jaksossa näemme surkeassa kunnossa olevan alkoholistin, kun pääsemme kurkistamaan kulissien taakse noiden kotivideopätkien avulla. Jos ei tietäisi, että mies on ammattilaisjääkiekkoilija, niin hän menisi kenestä tahansa lähiön puliukosta.
Tämä ei kuitenkaan ole se hämmästyttävä asia. Tuota se alkoholismi on, eikä siinä mitään sen kummallisempaa ole.
Mutta suurimman "mitä vittua" ajatuksen päähän tuo
tämä Karalahden haastattelu, jossa hän omin sanoinsa toteaa olleensa mm. "yksi parhaista juhlimaan, riehumaan ja hillumaan". Hänellä on myös selvästi ikävä niitä aikoja, kun "juhli, riehui ja hillui".
Ja sitten tuolla 2. jakson pätkällä kuitenkin näemme sitä, että mitä se todellisuus oli, jossa hän oli omien sanojensa mukaan niin helvetin hyvä, ja jota on kova ikävä. Täysin tutkalla oleva perheen isä, jota pitää holhota, kuin 4-vuotiasta poikaa.
Luullakseni etenkin monet sellaiset ihmiset, jotka ovat itse kasvaneet alkoholistikodeissa varsinkin tunnistavat sen uskomattoman kusipäisyyden, jota tuollainen touhuaminen on, eivätkä tunne pätkääkään ainakaan sääliä Jereä kohtaan.
Tilanne muuttuisi, jos Jere nöyrtyisi tuon alkoholisminsa edessä, mutta eipä taida edelleenkään olla moista näköpiirissä.