Onko kenenkään eteen sattunut stereotypiaa siitä, millaisena kirjoittavaa ihmistä pidetään?
En muista kenenkään kirjoittamisestani kielteistä sanaa lausuneen, joskaan en ole aiheesta meteliäkään pitänyt. Kannustettu minua on, ja kyselty, mistä teksti tulee. Se on hyvä kysymys.
Joskus kun mieli vinhasti takoo ja ajatukset liukuvat, häilyvät, sortuvat ja kiteytyvät, on teksti kuin vieraasta persoonasta tikistynyttä. Jos ei muistaisi sitä kirjoittaneensa, niin ei sitä myöskään omaksi tuntisi. Ehkä kirjoittamisen perimmäinen ilo syntyykin siitä, että pystyy herättämään itsessään henkiin tietoisuutta pelkäävän eläimen. Ihminen on kätketty, itseltäänkin piilossa. Kirjoittamalla voi vakoilla omaa sieluaan.
En usko, että kirjoitusharrastukseen yleensä ottaen nuivasti suhtaudutaan. Kritiikki kohdistunee enemmän persooniin, jotka esiintyvät suurina taiteilijoina ilman näyttöä. Minunlaiselleni ulkoisesti usein hikistä metsätyömiestä muistuttavalle ei kukaan ainakaan ole aiheesta vittuillut.
Pidän julkaisevia kirjoittajia luovasti ja kielellisesti vähintään auttavasti lahjakkaina mutta ennen kaikkea poikkeuksellisen sitkeinä, pitkäjänteisinä ja ahkerina. Lähes jokainen minunlaiseni pöytälaatikkorustailija lienee joskus iloinnut muutamasta elävältä tuntuvasta liuskasta, mutta kun ajattelee, että liuskat pitäisi saada yhdistettyä monisataasivuiseksi polveilevaksi ja monitasoiseksi romaaniksi, niin epätoivo rupeaa jäytämään. Minun epätoivoani syventää vielä se, että minulla on koulujen kautta syntynyt tausta ymmärtää oma rajoittuneisuuteni. Kukapa omaa mitättömyyttään tahtoisi maailmalle julkisesti julistaa?
Luen parhaillaan rinnan Peter Høegin Lumen tajua ja Mankellin Pyramidia. Ensiksi mainittu kuvaa pikkutarkasti ja nimeten, kun jälkimmäinen taas turvautuu ytimekkääseen lyhyyteen. Silti en voi välttyä tunteelta, että Mankellin dekkarit ovat tavattoman visuaalisia. Wallanderin sumuiseen ja ankeaan maisemaan on vaivatonta astua, vaikka sen kuvailuun ei liiemmin sanoja käytetä.
Kunpa itsekin kirjoittaessa tietäisi, miten lukijan lukemisen psykologia toimii. Milloin pitää sanoa vähän ja milloin paljon? Miten kuvat maalataan? Miten hypätään, miten kiihdytetään tahtia, miten hidastetaan, koukataan, arvuutellaan ja johdatellaan?
Olen luopunut ajatuksesta, että kaunokirjallisuus olisi koukeroista kieltä. Jokin muu sen juju on. Kirjan imevyys selittyy maailmalla. Jos kirjassa on maailma, jonka voi elää, kirja tekee mieli lukea. Maailman luominen on haasteellinen juttu.
No joo, ajatukset vähän harhautu.