Jatkoajan bluesin ystävät

[Pavlikovsky]

Tulihan tuolla oltua, ihan kuten parilla edelliselläkin Suomen keikalla. Hyvä keikka oli, mutta jotenkin jäi kuitenkin ihan pikkuisen vaisu fiilis.

Jep, tuo vaisuus tuli myös jossain arvioissa ilmi, mutta ainakin Gary Mooren Midnight Blues sekä Howlin` Wolf klassikko Who`s Been Talking soivat hienosti videoiden perusteella, mutta nämähän ovat tosiaan tällaisen ei-keikalla olleen huomioita, oikea fiilis erottuu vain paikanpäällä. Tuolla Bonamassan debyytillä olisi kieltämättä muutamia raitoja, jotka voisivat livenä toimia hienosti kuten Freen Walk In My Shadow sekä I Know Where I Belong.

BCC on sen tason yhtye, että jos tuo "all star-yhtye" saataisiin Suomeen, niin liput voisivat tehdä hyvin kauppansa ja allekirjoittanutkin olisi innoissaan vaikken mikään hillitön Glenn Hughes-fani olekaan. Olen käsittänyt kuitenkin Hughesin ja Joen jutuista, että BCC jäisi kai telakalle joksikin aikaa jäihin tai ainakin vain välillä aktivoituvaksi projektibändiksi, koska yhtyeen soittajill on monta rautaa muutenkin tulessa. Sääli sinänsä, tuota materiaalia kuulisi enemmänkin ja esim. Afterglow oli hieno bluespohjainen rock-levy, joita näinä perusrockin kierrätyksen aikoina ei liikaa ole. Livekeikat ovat kuitenkin BCC:llä toimineet kuin junan vessa. Tuo Beth Hartin ja Bonamassan yhteistyö on muuten onnistunut juttu. Hartilla on upea ääni ja kuvailtuna sellainen paikoin tumman naisen soul-vivahteinen blues-raspi ääni. Tähän yhdistettynä Bonamassan blues-luritukset niin tuloksena on upeaa musaa.

Laitetaan tähän Hart&Bonamassa youtubesta - For My Friends: Beth Hart and Joe Bonamassa- For My Friend - YouTube

Lisäksi osoitus BCC:n toimivuudesta. Mielestäni vain David Coverdale pystyy vetämään uskottavasti omaa biisiään Deep Purplen Burnia, mutta silloisen Purple-kokoonpanon basisti Glenn Hughes pystyy myös vastaamaan huutoon BCC-riveissä Bonamassa hoitaessa kitarat. Ja muistetaan toki, että olihan Hughes myös kirjoittamassa Burnin biisejä yhdessä Blackmoren, Lordin, Coverdalen ja Paicen kanssa.

Siitä Black Country Communion - Burn: Black Country Communion - Burn - Civic Hall - YouTube

Linkit vievät youtubeen.

 

[Rod Weary]

Oliko kukaan tsekkaamassa Bonamassaa Areenalla noin kuukausi takaperin? En itse ollut paikalla, mutta hyvälaatuisista youtube-klipeistä päätellen voi sanoa, että kyllä modernin bluesin sanansaattaja on ollut mies paikallaan. Ajoittaista kritiikkiä tosin tosi-bluespuritaaneilta olen kuullut, että homma oli liian "rock", mutta mielestäni tuo on kuitattu sillä että se on Joen tyyli.

Tulihan tuo tsekattua, kun työkaverit ovat äijästä aika tohkeissaan ja saivat huijattua mukaan. En ole mikään bluesin suurkuluttaja, tykkään lähinnä noista vanhan liiton äijistä. Niinpä tuo rockimpi puoli Bonamassan keikasta jätti hiukan kylmäksi, vaikka moniruokainen muuten musiikin suhteen olenkin. Mutta se akustinen setti siinä alussa! Sitä tuli tuijotettua lähes transsissa. Niinpä ostinkin lähtiessäni Vienna-DVD:n. Kun sitä rockimpaa osastoa kuunteli, ei voinut välttyä ajatukselta, että biisinteko ei vain ole Joe-pojan ydinosaamista. Soittaa tuo kyllä osaa. Tutustuin ensimmäistä kertaa äijän tuotantoon pari viikkoa ennen keikkaa lataamalla ilmaiset näytteet Bonamassan kotisivulta. Tuo kooste oli itse asiassa aika kuranttia kamaa. Sääli vain, että keskimäärin tuotanto on aika tasapaksua.

 

[Pavlikovsky]

Vanha kunnon Buddy Guy ollut viime aikoina kovassa kuuntelussa, nytkin itseasiassa Buddy`s Baddest-kokoelma. Ei tästä paljoa enää blues parane. Guyta on syytä arvostaa, mies on näitä vanhan sukupolven tervaskantoja, jotka jaksavat edelleen tahkota kiitettävällä tahdilla perus-bluesia. Jos mies on ehtinyt tampata aikanaan jo Chicago-bluesin urauurtajien Muddy Watersin ja Howlin` Wolfin kanssa, niin tämä on jo merkittävimpiä merkintöjä CV:hen mitä tässä työnkuvassa voi saada. Buddyn varhaiset 60- ja 70-luvun tuotokset ovat blues-musan ehdottomia kivijalkoja ja levytystahti on pysynyt vuosikymmenet hyvinkin tiheänä.

Mitään bluesmusan klassikoita ei Guy ole tosin viime vuosina enää sylkenyt, mutta toisaalta tarvitsisiko asialleen 50 vuotta omistautuneen blues-miehen enää sellaisia näillä kilometreillä yrittääkään tehdä? Buddy Guyn tuotanto on pysynyt tasaisen varmana ja eheänä aivan viimeisimpään Rhythm & Blues-levyyn asti ja varmasti tulee sitä myös olemaan. Guy on aina tykännyt ottaa alan ystäviä mukaan levyille, jotka tuovat mukavia vivahteita kolmisointu-musaan. Jotain Buddy Guyn arvostuksesta piireissä kertoo se, että Page, Beck, Clapton ja jopa Henkkakin ovat hakeneet ammoiset vaikutteensa tästä eleettömästä ja naureskelevasta blues-taiturista. Texas bluesin legenda Stevie Ray Vaughan jopa totesi, että ilman Guyta ei hän itsekään olisi noussut koskaan pinnalle saati edennyt edes soittajaksi asti, vaatimattomasti todettu. Lisäksi todettakoon, että myös itse slowhand Clapton pitää Guyta yhdestä parhaista kitarasankareista mitä tulee live-esiintymiseen.

Buddy Guyn bluesissa on ripaus rock`n rollia, ripaus vanhaa Chicagon uhanalaista vanhan liiton electric bluesia ja hippunen sellaista letkeää rhythm & blues-henkeä. Ehkä tämä kaikki yhdistettynä karismaattisuuteen, vankkaan blues-ääneen sekä kovan tason kitarointiin on tehdystä Buddy Guysta niin arvostetun ja hienon muusikon kuin mitä hän on.

 

[Pavlikovsky]

samoin kuin Canned Heatin näkemiset ovat vielä ruksaamatta.

Nyt Kääpiö sulle tulikin oiva mahdollisuus katsastaa Woodstock-jyrä ihan kotoisessa Suomessakin. Heat tulee Poribluesiin 31. toukokuuta. Linkkiä kehiin: http://www.poriblues.fi/?sivu=jaa&artikkeli=artikkelit/1386948515

Varsin osuva ympäristö varmasti veteraaneille, harmi itse en taida tuonne ennättää sillä juuri Aerosmith on edellisenä iltana Areenalla ja kaikkeen ei ehdi. Eiköhän ukot laita kunnon metakan pystyyn.

Ketjun otsikkoa mukaillen tässä viime aikana on kuunneltu ketäs muutakaan kuin Jimi Hendrixiä. Henkan kapean, mutta sitäkin laadukkaamman levy- ja biisiarsenaalin voisi linkittää lähes poikkeuksetta tähän ketjuun bluesin mestariteoksina. Pidän Red Housea yhtenä hienoimmista kuulemistani blues-rykäisyistä koskaan, mutta ei Hey Joe, Crosstown Traffic tai Voodoo Child kauaksi jää. Kyllä kitaransoiton aikansa suuruus osasi valtaisan hienon soittamisen lisäksi myös biisin teon, mitä oltaisiinkaan vielä kuultu jos Henkan kohtalo ei olisi ollut se mikä se nyt sattui olemaan.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Nyt Kääpiö sulle tulikin oiva mahdollisuus katsastaa Woodstock-jyrä ihan kotoisessa Suomessakin. Heat tulee Poribluesiin 31. toukokuuta. Linkkiä kehiin: http://www.poriblues.fi/?sivu=jaa&artikkeli=artikkelit/1386948515

Varsin osuva ympäristö varmasti veteraaneille, harmi itse en taida tuonne ennättää sillä juuri Aerosmith on edellisenä iltana Areenalla ja kaikkeen ei ehdi. Eiköhän ukot laita kunnon metakan pystyyn.

Tuossa olisi hyvä syy pistäytyä Porissa tuttuja moikkaamassa, ja kyllä CH:n takia tuollaisen reissun muutenkin tekisi. Kiitokset Pavli vihjeestä!

Näin Aerosmithin Helsingissä joskus 90-luvun lopulla, kun sain ihan ilmaisen piletin kaverin siivellä. Jotenkin ei ole Aerosmithin kukkoilu koskaan uponnut minulle, ei tuo keikkakaan, soundit olivat minun korviini ankeat. Bändistä tykänneitä se ei kaiketi haitannut, ja muistaakseni keikka sai varsin suopeat arvostelut osakseen.

En ole Canned Heatin aivan viime vaiheista ollut kärryillä, mitä nyt jokusen rainan olen toisinaan tuubista vilkaissut. Paha tuosta on alkuaikojen Heatin henkeä uskoa esiin loihdittavan, kun minulle Canned Heatissa oli kyse paljolti Bob Hiten yhtyeestä. Mutta nykyiselläänkin yhtye voi hyvin olla kelvokkaampi kuva muinaisesta itsestään kuin moni toinen historia-akti. Kyllä Heat taitaa mennä kalenteriin.

 

[Tykki]

Chicago Blues: A Living History

Tää osuu ainakin meikäläiselle aika lailla kohdilleen.

eli tuollainen keikka olis tulossa Kulttuuritalolle 4.6.2014.

Esiintyjät:

- Billy Boy Arnold
- John Primer
- Billy Branch
- Lurrie Bell
- Carlos Johnson
- The Living History band

Keikan ideana on esittää chicago bluesin kehitys 1940-luvulta tähän päivään.

Täältä lisää: www.chicagobluesalivinghistory.com/

Lippuja olis jo ennakkomyynnissä (Menolippu/klubi), mutta muuten alkaa maanantaina 17.2.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Johnny Winter ottaa ja täyttää kunnioitettavat 70 vuotta viikon kuluttua sunnuntaina. Juhlan kunniaksi julkaistaan neljän CD:n kokoelma True To the Blues: The Johnny Winter Story. Linkki vie artistin kotisivuille, jossa lisää aiheesta.

Ennakkotietojen perusteella vain pari aiemmin julkaisematonta esitystä on mukana. Ei siis aivan pakollinen hankinta kaikki viralliset levyt hankkineille winteristeille, mutta kenelle tahansa tutustumisvaiheessa olevalle epäilemättä hyvä johdanto albiinon uraan ja musiikkiin.

 

[Pavlikovsky]

Blues-poimintoja:

-Ensi kesän Äänekosken Keitelejazz on ilmoittanut roots-iltansa esiintyjäkaartia ja lavalle nousevat mm. vanha John Mayall Bluesbreakersin kitaristivirtuoosi Coco Montaya bändeineen sekä vanha Woodstock-rock`n roll veturi Ten Years After, toki luonnollisesti ilman Alvin Lee-vainaata, mutta alkuperäisjäseniä on silti yhtyeessä edelleen jäljellä, joten nimenkäyttö on perusteltua. Nostalgiakerroin korkealla.

-John Mayall muuten esiintyy Helsingin Circuksessa ja tälle vanhalle mestarille ikä on vain numeroita, sillä ikä alkaa kasilla, mutta blues taipuu edelleen vahvasti. Mayall saisi lähes 2,5 tuntisen setin klassikoillaan, mutta eiköhän brittibluesin grand old man halua soittaa uudempaa ja vanhempaa tavaraa paikalletulijoille. Hieno esiintyjä ja karismaattinen vanhan polven blues-legenda, kannattaa mennä tsekkaamaan!

-Toiselle perinteisen bluesin soittajalle ei kuulu niin hyvää, sillä Walter Trout odottelee maksansiirtoa ja terveydentila on valitettavasti ollut sen mukainen, mutta toivottavasti Valtteri tervehtyy ja jotain kertoo miehen sinnikkyydestä, että mies on tehnyt uusia kappaleitakin uudelle levylle, vaikka miehen tila onkin vakava.

-Roger Daltreyn ja Wilko Johnsonin "uusi" levy on loistava, jossa vanhat Dr. Feelgood klassikot saavat uudenlaista kyytiä ja mikäli tämä jää syöpäsairaan Johnsonin joutsenlauluksi, mitä tulee miehen musiikalliseen uraan, niin upean teoksen mies loi toisen alan miehen kanssa, Daltreyn ääni on rautaa edelleen. Tässä on todellista soittamisen riemua.

-ZZ Top kesäkuussa niin Oulussa kuin Helsingissäkin. Vanhat Texasin bluesin saloihin luottavat reisiharjat kannattaa käydä tsekkaamassa ennen kuin blues rockin ikämiessarjassa painiva trio päättää lyödä soittimet narikkaan. Eleetöntä, mutta niin tyylikästä soittamista.

 

[Pavlikovsky]

Johnny Winter ottaa ja täyttää kunnioitettavat 70 vuotta viikon kuluttua sunnuntaina. Juhlan kunniaksi julkaistaan neljän CD:n kokoelma True To the Blues: The Johnny Winter Story. Linkki vie artistin kotisivuille, jossa lisää aiheesta.

Jämpti paketti kaiken kaikkiaan. Itse kun olen aloittanut Winterin levyjen yksittäisen keräilyn, niin ehkä vien sen loppuun ennen kuin ostan isompaa Winter-kokoelmaa, etenkin nuo tuoreimmat Texas Blues-legendan kiekot ovat hieman jopa yllättäenkin olleet hankkimisen arvoisia. Mutta, tosiaan Winterin vasta nyt löytävälle oikein oiva boksi. Liekö Johnny jaksaa vielä studioon jatkossakin mennä, se voisi olla terveydenkin kannalta parempi reitti kuin jatkuva keikkailu, sillä viime kesänä Imatralla nähtiin välillä silminnähden poissaoleva pieni mies ja voisin kuvitella, että tuolla keikkatahdilla itse Johnnyllakin on vaikeuksia aina hahmottaa, että missäpäin maailmaa ollaan menossa. Gibson sentään lauloi vielä komeasti, vaikka melko komppailulinjalla Winter tyytyikin menemään toisen kitaristin, Paul Nelsonin, hoitaessa sooloilut.

 

[TweetyLeaf]

Blues on itselleni ollut aina pirun viehättävä musiikkisuuntaus, mihin en oikeastaan koskaan ole päässyt kunnolla sisälle.

Uskoakseni tämä johtuu ainoastaan siitä, etten ole kuullut sitä itselleni sytyttävintä tapausta vielä.
Oikeastaan Jazzin kanssa on vähän samantyylinen juttu.
Take Five on mieletön biisi, mutten jäänyt levyihin koukkuun, vaikka ajoittain yritänkin löytää jonkun Jazz levyn mistä todella paljon tykkäisin.

Tänäpäivänä meikäläisellä on suhteellisen laaja musiikkimaku, mutta rock/heavy (60-luvulta tähän päivään) on aina ollut se peruspilari minkä ympärillä muut genret ovat sitten pyörineet.

Esim. VIHAAN rap musiikkia, mutta pidän oikeasti Eminemistä.
En juuri pidä konebilehilemusasta, mutta Klingande on mahtavaa settiä.
Singer-songwritereista mulla kesti aivan sairaan kauan löytää mitään itseäni kiinnostavaa kunnes kuulin Passangeria.

Uskoisin, että bluessilla on minulle paljon tarjottavaa, mutta tiedän etsiväni vääristä paikoista, koska nuo "top 10" blues albumia eivät ole se juttu. Kaikki on hyviä, mutta ei sellaisia, mitä pyörittäisin vuodesta toiseen lautasellani.

Saksofoni on kuitenkin The Thing itelleni pitkään toivonut että löytäisin jonkun mahtavan rauhallisen tempoisen foni levyn mikä jäisi pyörimään lautaselleni. Vuosiksi.

Joten apu kelpaisi!

 

[Pavlikovsky]

Noin kymmenen yli kahdeksan kannattaa bluesin ystävien kääntää radiovastaanottimesta Yle Suomen taajuudet esiin, sillä tämänkertaisessa laadukkaassa bluesministeri ohjelmassa syvennytään hiljattain edesmenneen Johnny Winteriin tuotantoon. Texasin poisnukkuneen kitarasankarin tuotannon kahlaamiseen menisi viikko miltei kaksi, jos tosissaan tuotantoa ryhdyttäisiin kaivamaan, mutta luvassa varmasti Winterin uran hienoimpia biisejä sekä hänen käsittelemiään covereita ja Kuloniemi perinteisesti osaa myös pohjustaa biisejä hyvin.

Modernimman bluesin soihdunkantaja Joe Bonamassa sen sijaan julkaisee syyskuussa uutta nauhoittelemaansa materiaalia nimellä Different Shades Of Blue. Luvassa pitäisi olla perinteistä bluesin taiturointia mihin tämä monipuolinen virtuoosi pystyy todellakin. Sinkkubiisi tosin ei edusta perinteisintä bluesin lajia, niin kuin ei aikaisemman levyn Driving Towards The Daylightkaan, mutta eiköhän tästä kelpo Bonamassa-kiekko ole tulossa ulos.

Youtubesta Different Shades Of Blue: Joe Bonamassa Official Music Video - YouTube

 

[Pavlikovsky]

On ehdottomasti tämän ketjun juttuja, että modernin bluesin pioneeri Joe Bonamassa julkaisi tuossa pari viikkoa uuden pitkäsoittonsa. Mikä on heti merkillepantavan mukava huomata, niin se että nyt Bonamassa on kirjoittanut hyvin onnistuen paljon omaa materiaalia tälle levylle. Ei sillä, etteikö Bonamassan coveroidut blues-klassikot olisi hienoa kuultavaa, mutta artistin itsensäkin kannalta on hyvä, että mies kyhäilee omiakin biisejä.
Las Vegasissa nauhoitetun soololevyn on tuottanut kukas muukaan kuin Kevin Shirley, Bonamassan musiikin vasen käsi ihan BCC-aikoja myöten ja eittämättä jälki on mukavan kuuloista. Albumi käynnistyy taidokkaasti lyhyellä Hendrixin introlla ja sitten mennään. Avausbiisit edustavat tyypillistä Bonamassaa, sellaista rockahtavan bluesahtavaa musisointia, jossa on pientä funkia taustalla. Mielestäni levyn parhaat vedot kuullaankin levyn alkupuolella mitä edustavat Oh Beautiful, Love Ain`t A Love Song sekä Heartache Follows Wherever I Go. Mitään ihan perinteistä juuribluesia ei tällä levyllä kuulla totutusti ja mm. torvia kuullaan useammassakin biisissä, mitkä kieltämättä sopivat hyvin kappalerakenteisiin. Alkuun ajattelin, että nyt ei Joe ole tehnyt kovinkaan kitaravetoista levyä nyt, mutta paskat, komeita sooloja on koko rieska täynnä mistä Bonamassan soittotyylin tunnistaa samantien. Pakko mainita, että Bonamassa on laulajanakin kehittynyt levytysuransa aikana ja edelleenkin puhutaan bluespiirien vauhdikkaasti nousevasta tähdestä, kun normaalisti uskottavan bluesmuusikon ikä huitelee raskaassa sarjassa siellä seitsemänkympin tienoilla. Bonamassa on ottanut teemaksi jo toistamiseen levylleen nimikkobiisin radiomaisuuden. Jos esitti Driving Towards To Daylightin nimikkobiisi lähes hempeilevän siirappista ballaadia, ei Different Shade Of Blue siitä kauaksi jää. No tyylinsä kullakin, itse en niin välitä Bonamassan herkistelyistä, mutta uusia kuuntelijoita ja kenties faneja tällä varmasti houkutellaan.

Tämän hetken nykybluesin kovin nimi jälleen todisti tällä levyllä, että koko homma toimii kuin Larionovin kädet ja että biisinkirjoituskynä ei ole lainkaan tylsä, jossei se terävinkään koska Bonamassan huippuhetket ovat edelleen edessäpäin. Kyllä Joe menisi jonkinlaiseen Black Country Communionin kaltaiseen hevirock-bändiin edelleen kitaristiksi, mutta miehen tavoitteet lienevät nyt niin vahvasti soolouran nostamisessa, että moisia viritelmiä ihan hetkeen tuskin nähdään.

 

[bebeto]

Katselin tuossa tovi sitten tuubista SRV-dokumentin. Tämä äijä räjäytti tajuntani kun häntä ensi kertaa kuulin. Texas Floodin hankin heti kun olin miestä radiosta kuullut. Seuraava albumi Couldn't Stand The Weather oli vieläkin parempi, sokerina pohjalla coverversio Voodoo Childista. Kolmas eli Soul To Soul oli ostettava koska kaksi edellistä olivat niin hyviä. Dokumentin kertomana tämän levyn synnyttäminen oli melko tuskaista mikä valitettavasti myös kuuluu. Sitten tulikin stoppi kun mies alkoi Lontoossa oksentamaan verta. Aamiaiseksi vuosien ajan nautittu kokaiini kera viskin alkoi tehdä tehtäväänsä. Sairaalan kautta vieroitukseen ja takaisin elävien kirjoihin entistä ehompana.

Neljäs levy In Step olikin sitten aivan loistava. Seestynyt mies soitti paremmin kuin koskaan. Kun sitten elokuussa vuonna -90 kuulin hänen kuolleen helikopterionnettomuudessa en oikein tajunnut kuulemaani. Niin suuri muusikko hän minulle oli. Olivat juuri vetäneet loistavan keikan bluesfestareilla missä lopuksi kaikki sankarit, Eric Clapton, Buddy Gay etc. vetivät yhteissoittona Home Sweet Chigagon. Paras valkoinen blueskitaristi joka koskaan on tämän pallon pintaa tallannut oli poissa. Miksi mies nykäistiin yläkerran orkesteriin juuri kun oli saanut asiansa kuntoon ja elämä maistui? Tutkimattomia ovat herran tiet jos siellä nyt ketään edes on.

 

[bebeto]

Katselen paraikaa tribuuttia SRV:lle joka on vuodelta -96. Bonnie Raitt aloittaa konsertin coveroimalla biisiä Pride and Joy. Muijalle on pakko nostaa hattua, vetää komeasti slaidiputkella.

 

[Pavlikovsky]

Katselen paraikaa tribuuttia SRV:lle joka on vuodelta -96. Bonnie Raitt aloittaa konsertin coveroimalla biisiä Pride and Joy. Muijalle on pakko nostaa hattua, vetää komeasti slaidiputkella.

Tuo samainen keikka taitaa olla meikäläisellä ihan cd:nä, tuli aikanaan ostettua. Hieno keikka kyllä, jossa ulkomuistista oli myös Slowhand Clapton ja veli Jimmie Vaughan soittelemassa myös. Ei ole vähään aikaan tullut levyä kuunneltua, mutta muistaakseni SRV:n perintöä kunnioitetaan hienoin biisivalikoimin ja tulkinnoin. Bonnie Raitt on kyllä naispuolisista blueskitaristeista aivan eliittiä, monenlaista poppia ja muuta radiobiisiä Bonnie on myös tehnyt varsinkin uran alkuvaiheilla, mutta kyllä raaka blues ja slidesoitto lähtee Raittilta upeasti. Jenkkien Erja Lyytinen "hieman" vanhempana.

 

[bebeto]

Kun SRV löi läpi koettiin jonkinlainen bluesbuumi jonka harjalla ratsasti hetken myös Jeff Healey, sokea kanadalainen kitaristi joka soitti istuviltaan kitara sylissä. Radiotuttavuuden pohjalta ostin miehen debyyttialbumin See The Light, ironisesti. Ihan kuunneltavaa mutta ei mitenkään maata mullistavaa. Samoihin aikoihin tutustuin soittajaan nimeltä Robben Ford erään ystävän suosituksesta. Taitava soittaja mutta jotenkin jäin kylmäksi hänen musiikilleen. SRV oli niin energinen soitossaan ettå mikään ei hänen jälkeensä oikein tuntunut miltään. Ainoastaan Slowhand pääsee aika-ajoin samaan maagisuuden mittoihin mutta eri tavalla. Clapton on tyyliniekka vailla vertaa kun SRV oli bluesin powerhouse.Laitetaan tähän yksi linkki jonka laitoin yhteen toiseenkin ketjuun. Brittiläinen Small Faces coveroi Muddy Watersin biisiä You Need Loving. Vokalisti Steve Marriot kuulostaa ihan nuorelta Robert Plantilta ennenkuin LZ:a oli olemassakaan:

http://www.youtube.com/watch?v=3_pYjcoXG5c

 

[bebeto]

Tässä pureskeltavaa muille bluesin ystäville, meillä on tässä maassa aika kovia soittajia, etunenässä Dave Lindholm. Alla linkki liveen:

http://www.youtube.com/watch?v=OUIsJk1LQAk

 

[arvee]

Tässä pureskeltavaa muille bluesin ystäville, meillä on tässä maassa aika kovia soittajia, etunenässä Dave Lindholm. Alla linkki liveen:

http://www.youtube.com/watch?v=OUIsJk1LQAk

Kiitos tästä. Bluesia Tampereella, Lyhyt Oppimäärä.

 

[bebeto]

Kiitos tästä. Bluesia Tampereella, Lyhyt Oppimäärä.

Kyllä kyllä, kaksi kovaa kitaristia joista Dave aavistuksen kovempi, rosoisempi. Kangasalan Clapton taas on siloitellumpi, ihan kuin alkuperäisversiokin.

 

[Pavlikovsky]

Walter Troutin A Blues Came Calling-nimeä kantava uusi pitkäsoitto on ollut viime aikoina kovassa kuuntelussa ja pakko kehaista, että on lohivaltteri varsin juurevan ja rosoisen levyn saanut tehtyä huomioiden vallitsevat olosuhteet ja terveydentilan. Mieshän on ollut viime aikoina melko kehnossakin voinnissa, koska on käynyt läpi maksansiirron, joka ei ole koskaan mikään yksinkertainen toimenpide operaationa. Käsittääkseni mies teki kivuista huolimatta biisejä suurinpiirtein vuodepetipotilaana, joten tästä voi käsittää omistautumisen bluesia kohtaan. Levyllä vierailee ainakin Keb Mo joten osaamista tähän lajiin levyllä todella on. Toivottavasti Trout kuntoutuu vielä keikkailevaksi blues-artistiksi vaikeuksien jälkeen, John Mayallin Bluesbreakerseissakin soittanut Trout on pitkän linjan artisti, jolla on nippu loistavia levyjä aikasemminkin tehtynä. Uutta albumia edeltänyt pitkäsoitto Luther`s Blues on hieno kunnianosoitus sekä tribuutti vanhalle bluesmestarille Luther Allisonille. Troutin kitarointi on parhaimmillaan ilkeän raastavaa ja vokalisointi sellaista Warren Haynes-tyyppistä tulkitsemista, tykkään!

 

[heavy]

Laitetaan nyt vaikka tähän ketjuun kun tällaiseen ilmiöön kuin Joanna Connor törmäsin: bluestäti näyttää miten Hendrixin Little Wing taipuu. Toinen esimerkki vaikka slidekitaroinnista.

 

[Stonewall]

The Yardbirds käväisi paikkakunnalla viime lauantaina Uriah Heepiä lämmittämässä. Oli kyllä hienoa bluesia. Kitarointi oli komiaa, vaikkei toki bändistä aikanaan eronneiden Claptonin ja Jimmy Pagen tasoa. Silti huomaa, että rima on edelleen korkella. Tulivat vain niin pikakomennuksella Nazarethia tuuraamaan, ettei monikaan edes tiennyt legendaarisen bändin soittavan Suomessa. Itsekin hoksasin vain päivä ennen keikkaa ketä siellä oikein soittelee. Onneksi olin jo muutenkin menossa ja liput olivat taskussa.

 

[Rod Weary]

Seuraavaksi sitten pitkästä aikaa toisen Woodstock-bändin kimppuun eli Ten Years Afterin sekä nokkamies Alvin Leen sooloihin.

Meinasin heittää ensin tuonne 70-80 luvun rock -keskusteluun tämän, mutta kun täällä oli jo valmiina, niin jatketaan tähän.

Pete Wallin kirjan lukemisen ohella hämmästyin, miten yhteinen musiikkimaku meillä oli. Oikeastaan ainoa poiminta Peten suosikeista oli tämä Ten Years After, johon en ole törmännyt edes vahingossa aiemmin. Tietysti asia piti korjata ja olenkin noita 70-luvun julkaisuja tässä taustamusiikkina pyöritellyt Spotifystä. Kyllähän tämä toimii. Silti olen sitä mieltä, että tämä keskustelu on väärässä ketjussa ;) Ehkä pääsen hiukan myöhemmin tuohon puhtaaseen bluesiin, mutta rockina tämä kyllä menee minun filtterini läpi. Tosin, mitään en kyllä genreistä yleensä tiedä, ellei ole päivänselvistä tapauksista kyse.

 

[Pavlikovsky]

Meinasin heittää ensin tuonne 70-80 luvun rock -keskusteluun tämän, mutta kun täällä oli jo valmiina, niin jatketaan tähän.

No joo, kieltämättä menisihän TYA toki myös tuonne 70- ja 80 - lukulaiseen rockiin, sillä kyllähän yhtyeen musasta on päivänselvästi bongattavissa varhaista roots rockia enemmän ja vähemmän, jossa taustalle oli soviteltu blues-kaavat. Jonnekin blues rockin maisemiin yhtyeen sijoittaisin ja mikäli olen siitä tähän ketjuun aiemmin tarinoinut, niin vääryys ei todellakaan ole sijoittaa yhtyettä varhaisen rockin ketjuihin, makuasioitahan nämä ovat. Anyway edellämainituilla resepteillä Alvin kumppaneineen takoi kunnon boogieta, johon legendaariseen I`m Gonna Homenkin laskea. TYA oli kuitenkin paljon muutakin kuin tuo yksi kappale ja 60- ja 70-luvun tuotanto on varsin juurevaa rock and roll jytää, jossa tehtiin tilaa samalla muille tuleville aikalaisille kulttibändeille samassa musiikkigenressä.

Alvinin yhtyehän TYA oli, koska aikanaan "maailman nopeimman kitaristin" soittamisessa oli jotain mystistä hienoutta ja tyylikkyyttä. Woodstock-leima nosti bändin ja Alvinin legendaarisuutta entisestään ja kun Alvin aikanaan 70-luvun puolivälissä lähti yhtyeestä, niin TYA:n yleisö pitkälti seurasi Alvinia soolokeikoille. Palasihan Lee bändiin tasaisin väliajoin myöhemmin ja vaikka Lee on jo vaihtanut hiippakuntaa, niin Ten Years After keikkailee edelleen melko ahkeraan ja tähän on periaatteessa kaikki edellytykset, sillä yhtyeessä kiippareissa Chuck Churchill ja rummuissa Ric Lee, molemmat originaaleja soittajia. Kävihän nuo Äänekosken Keitelejazzissakin viime kesänä, jonne tällainen junttaboogie sopii vallan mainiosti. Bändissä soittaa muuten nykyään kovan luokan basisti nimeltään Colin Hodgkinson, jonka kokemuksen rinnalla kalpenee monen soittajan meriitit. Mies on takonut niin ehtaa jazziakin kuin myös rokannut Mick Jaggerin ja Whitesnakenkin kanssa vuosikymmenien saatossa. Joka tapauksessa kannattaa tsekata myös Alvinin soolotuotantokin, sieltä löytyy nippu laatulevyjä eri aikakausilta, mutta etenkin 70-luvun ja 80-luvun alun Alvinin soolot ovat hyvää materiaalia ja taitaa 2000-luvultakin vielä löytyä jokunen tuoreempikin nauhoitus, joita en itse ole edes kerennyt tsekkaamaan, joten pitää munkin nuo jossain vaiheessa tsekata, kun TYA putoaa tänne melkoisen hyvin noin ylipäätään.

 

[Pavlikovsky]

Ketjussakin mainittu brittiläisen bluesin kantaisä, grand old man, pioneeri ja vetreä veteraani John Mayal, 81, tulee syksyllä Suomeen keikoille Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle. Lisäksi on ilmeisesti huhtikuussa tulossa ulos jonkinlaista harvinaista Bluesbreakers-materiaalia vanhoista bootleg-nauhoituksista ihan sieltä 60-luvun puolen välin jälkeen, jolloin brittiläisen bluesin korkeakoulu eli Mayallin Bluesbreakers oli luovimmillaan ja kovimmillaan rosterinkin suhteen (mukana Peter Green, Mick Fleetwood ja John McVie eli kaikki Fleetwood Mac-soittajia), mutta tämä kokoonpanohan oli varsin lyhytaikainen. Mick Fleetwoodhan viihtyi breakerseissa vain pari kuukautta, koska Fleetwood Maciakin piti pyörittää samaan aikaan.

Kannattaa käydö ehdottomasti tsekkaamassa vanhan valkoisen bluesin edelläkävijöitä. Mayall on elävä legenda kaikessa karismaattisuudessaan ja myöhempikin Mayallin soolomateriaali on erittäin kelpo tavaraa. Puistobluesissa Mayall tuli nähtyä pari vuotta sitten ja hyvän show:n vanha patu taikoi yhdessä osaavan taustabändin kanssa.

Linkkiä aiheesta Blues-Finlandin sivuilta: Blues-Finland.com - Uutiset - John Mayall, North Mississippi Allstars, Bessie Smith, Lead Belly