Jatkoajan bluesin ystävät

[Useful Idiot]

Janis Joplinista kun oli puhe niin aivan kohta eli 20.00 alkaa Yle Teemalla dokumentti hänestä nimellä Little Girl Blue.

Ai hitto, piti katsella tämä, mutta unohdin. Pitää tähyillä Areenasta joku päivä. Oletan, että mielenkiintoinen dokkari luvassa.

 

[Pavlikovsky]

Buddy Guyta on tullut viime aikoina kuunneltua koko Boddyn elämänuran mittaisen levykatalogian äärilaidasta toiseen ja ei voi kuin ihailla kuinka tasalaatuista, harmonista ja alkukantaisen vahvaa bluesia on George tarjonnut läpi vuosien. Guy alkaa olla viimeisiä Chicago Blues - kerman eläviä vanhan polven soittajia, jotka olivat tuota tyyliä luomassa. Tässä on sitä vanhaa puuvillapeltojen bluesin tarinaa, mutta myös tuoreempaa bluesahtavan rockin rytmiä, ikä on kohdellut suopeasti tyylikkäästi ikääntyvää. Puistoblues, tästä teille päätähti Vanhikseen!

 

[arvee]

@Pavlikovsky Minä pääsin kloppina Buddy Guyn nimen huomioimaan bluesharrastajaveljeni levykokoelmaan neulaa kosketellen, selaten levysoittimella.
Jotenkin minulla on mielikuva, että olisin Live in Montreuax (with Junior Wells) vm 1977 versioon kolahtunut Ylen lähetyksestä, tuolloin radiossa saatettiin soittaa lähes kokonainen levy ohjelmassa, näin muistelisin tapahtuneen myös Stevie Ray Vaughanin Montreux-livetapauksessa. Oliko näissä äänityksissä jotain EBU-oikeuksia ehkä?

Koin Buddy Guyn Puistossa vuonna 1998. Odotin paljon, petyin. Hän veti jotenkin pliisusti kivaa settiä, jotenkin ehkä nykykäsite rnb-tä muistuttavaa lepertelyä. En ole viime aikoina kuunnellut, eli luultavan todennäköisesti tuo oli välimallin keikka, hapuilua jonkin managerin rahastusvisiossa, mies on palannut juurille.

Muuten tuosta 98 Puistosta jäi viimeisenä mieleen Santanan horinat ja siten helveetiiin pitkä setti. Kuuma päivä ( yllättävää, hehe) ja hiemankin olutta tullut siemailtua ja viintä nautittua. Santana on lavalla ja minä toivon, että lopeta jo...klo on 19.50 tjsp.
Kenny Wayne Shepherd Band oli festivaalin parasta antia minulle. Muistaakseni.

Mutta joo, Buddy Guy on kovettu jätkä, ainakin levyillä.

 

[Pavlikovsky]

@Pavlikovsky Minä pääsin kloppina Buddy Guyn nimen huomioimaan bluesharrastajaveljeni levykokoelmaan neulaa kosketellen, selaten levysoittimella.
Jotenkin minulla on mielikuva, että olisin Live in Montreuax (with Junior Wells) vm 1977 versioon kolahtunut Ylen lähetyksestä, tuolloin radiossa saatettiin soittaa lähes kokonainen levy ohjelmassa, näin muistelisin tapahtuneen myös Stevie Ray Vaughanin Montreux-livetapauksessa. Oliko näissä äänityksissä jotain EBU-oikeuksia ehkä?

Koin Buddy Guyn Puistossa vuonna 1998. Odotin paljon, petyin. Hän veti jotenkin pliisusti kivaa settiä, jotenkin ehkä nykykäsite rnb-tä muistuttavaa lepertelyä. En ole viime aikoina kuunnellut, eli luultavan todennäköisesti tuo oli välimallin keikka, hapuilua jonkin managerin rahastusvisiossa, mies on palannut juurille.

Muuten tuosta 98 Puistosta jäi viimeisenä mieleen Santanan horinat ja siten helveetiiin pitkä setti. Kuuma päivä ( yllättävää, hehe) ja hiemankin olutta tullut siemailtua ja viintä nautittua. Santana on lavalla ja minä toivon, että lopeta jo...klo on 19.50 tjsp.
Kenny Wayne Shepherd Band oli festivaalin parasta antia minulle.
Mutta joo, Buddy Guy on kovettu jätkä, ainakin levyillä.

Voi olla myös, että tämän päivän radioaika on sen verran kilpailtua ja biisilistat on tarkkaan jaettu, niin niinkin relevantille tavalle, kuin levyn alusta loppuun soitto on utopiaa. Mutta joo, vaaranahan on juuri tuo, että kappaleet ikään kuin muotoillaan turhan soul-henkisiksi liiallisella taustabändillä ja kokonaiskuvasta muodostuu liian hempeilevän silkkinen. Kyllähän bluesiin tietty kurjuus, rosoisuus ja soundien puolesta sellainen viiltävän yksinkertainen ilkeys eritoten kuuluu ja siinä vaiheessa kun aletaan mennä pumpulipopin puolelle, niin juuret on unohdettu. Voi olla, että Guyllekin 90-luku oli tavallaan sitä heikompaa aikaa, mutta onneksi vanhoilla vuosillaan ollaan taas lähempänä sorvia ja uudemmat livetallenteet ovat taattua kirurgin tarkkaa rytmiä ja menoa tarvittavin lisukkein. Tuo Vanhis on helteisillä keleillä varsinainen tulisija. Ollaan montussa ja aurinko tulittaa suoraan vastamäkeen ja varjoisia paikkoja on vähissä jos ollenkaan. Muistan 2010 ZZ Topissa saaneeni d-vitamiinit täyteen sen kesän osalta aivan varmasti siinä kahdessa tunnissa.

Tänä vuonna muuten Vanhiksessa esiintyvät Joey "Sonnyn poika" Landreth, Larkin´ Poe, Laurence Jones, Wentus Blues Band ja Ricky Tick Bog Band. Selvästi otettu linjaksi tuoreemman polven blues tai sitten on pätäkät vähissä. Joka vuosi toivon Claptonia vain pettyäkseni.....

 

[arvee]

@Pavlikovsky tuo pumpulipoppi oli minulle uusi, mutta oikein hyvin kuvaava sana, termi. Sellaista pikkukivaa soitantaa.

Korjaan vielä tuota Santanan keikan loppumisaikaa, sehän oli tietysti tai muistaakseni klo 20.50 vähintään, pisin setti jonka olen kokenut, kolme tuntia ainakin. Sisälsi kai huomattavan määrän maailmanparannusta, maailmanselitystä joka jäi minulta tajuamatta.

Clapton olisi kiva kyllä kokea. Nalle Wahlroos voisi tehdä itsestään merkkihenkilön: sponssaisi henk.koht. panoksellaan Kläpän keikalle Suomeen!..?

Ja vielä, Landreth luultavasti taattua kamaa, Wentustakaan en päässyt ikinä lavakokemaan. Kiinnostaa kyllä kattaus.

 

[Pavlikovsky]

Korjaan vielä tuota Santanan keikan loppumisaikaa, sehän oli tietysti tai muistaakseni klo 20.50 vähintään, pisin setti jonka olen kokenut, kolme tuntia ainakin. Sisälsi kai huomattavan määrän maailmanparannusta, maailmanselitystä joka jäi minulta tajuamatta.

Clapton olisi kiva kyllä kokea. Nalle Wahlroos voisi tehdä itsestään merkkihenkilön: sponssaisi henk.koht. panoksellaan Kläpän keikalle Suomeen!..?.

Joo Santanan keikoille ei ole hyvä lähteä nälkäisenä tai kusta pidättelemään. Performanssi voi tosiaan venyä jos sankarimme on poliittisesti aktiivisella päällä. Tämähän on jo käsite. Enää ei Carlos taida soundcheckien ajaksi tyhjentää puolta lääniä kuten aikoinaan Kirjurinluodossa.

Slowhand taitaa edelleen keikkailla, Nallehan voisi tulla Crossroadsin jamille lavalle heiluttelemaan eurojen nippuja. "Mä kustansin!"

 

[Pavlikovsky]

Äänekosken Keitelejazz ilmoitti, että vuotuisen festivaalin blues-ehtoon päänimi on "modernimpaa" brittiläistä linjaa edustava Alan Nimmon King King. Tuo on oikeasti kurantti nimi jo globaaleilla blues-koordinaatistoilla. Kun täydennystä tapahtuu Ben Granfeltin, Erja Lyytisen ja Wishbone Ashistakin tutun Muddy Mannisen toimesta, peittoaa Keski-Suomen roots-ilta Puistobluesin tarjonnan mennen tullen. Lisää tätä.

 

[Heimopäällikkö]

Tässä John Mayall and the Bluesbrakersin A Hard Road- levyä kuunnellessa tuli tämä ketju mieleen, ja arvelin kysellä että löytyisikö täältä hyviä artisti-/biisivinkkejä tuollaisen Out of reach- kappalee tyyliseen, savuisen laahaavan bluesin tyyliin? Voisi pitkästä aikaa kaivella joutoaikana kaivella Gibsonin tuolta laukusta ja soitella vähän bluesia.

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=3aT1J8DDjG8

Loppuun vielä vanha bluesvitsi; Kuinka monta bluesmiestä tarvitaan vaihtamaan lamppu? Kaksi. Toinen vaihtaa lamppua ja toinen laulaa miten hyvä se vanha lamppu oli.

 

[Pavlikovsky]

Bluesbreakersien ikoninen kapellimestari ja brittibluesin Grand Old Man, John Mayall (marraskuussa 88v) on ilmoittanut, että blueshattu on kiertueiden osalta ripustettu lopullisesti narikkaan. Syykin on selvä eli pandemia ja ihan miehen henk. koht. fysiikka, vaikka ei voi vielä toki nyt mistään dramatiikasta puhua, sillä levyäkin pukkaa tulevaisuudessa, mutta keikkailu rasittaa pian ysikymppisen veteraanin elimistöä hurjasti.

Mayall jos kuka on kantanut bluesin loputtomaan musiikilliseen kaanonin oman elämäntyönsä tunnistettavasti ja nostanut siinä samalla ”pari ketjukaveriakin” ihan isoille lavoille. Projektia, keikkaa ja bluesia on riittänyt näihin päiviin asti eikä soittamisen ilosanomasta ja bluesin filosofian vaalimisesta ole tingitty. Aika lailla elinkautiskiertueellaan ikääntyneet bluesin saurukset ovat olleet, mutta Mayallille jos kenelle suo aidot eläkepäivät. Mies on tietynlainen vaatimattomuuden perikuva ja jalat maassa - heimolainen ollut aina, 2011 miehen saattoi bongata Jäkessä Puistobluesissa Vanhiksen uimarannalta muiden bluesin kuluttajien seassa, olihan kuuma kesäpäivä.

Hyvää jatkoa bluesin todelliselle rehtorille ja kiitos kaikesta työstäsi sen eteen. Se työ elää ikuisesti musiikin kautta. Vasta eilen kuuntelin Road Dogsia, mutta laitetaanhan ilmoituksen kunniaksi koko katalogia soittolistalle, mitä hyllyltä löytyy.

IMPORTANT ANNOUNCEMENT FROM JOHN MAYALL

I have decided, due to the risks of the pandemic and my advancing age, that it is time for me to hang up my road shoes. As a result I will be radically reducing my touring schedule and will be limiting my performances to local shows near my home in California, and the occasional concert further...

www.johnmayall.com

 

[heavy]

Jeff Beck parille keikalle Suomeen kesäkuussa, ensin sunnuntaina 19.6. paikkana Kaisaniemen puisto ja seuraavana päivänä Tamperetalolla

 

[Pavlikovsky]

Noin 3,5 vuoden odotus katkesi kaikkine koronasiirtymisineen, kun Slowhand Clapton pääsi Suomeen esiintymään ja vieläpä yhden paikkakunnan siirron myötäkin, kun mestarin alttari vaihtui Helsingistä Tampereelle totutuin syin.

Ja olihan se kerrassaan vakuuttava näytös 60-70 lukulaisen brittibluesin Maestron omasta ateljeesta, joka oli jaettu keskeisesti kolmeen osioon. Ensin sähkökitarointia, sitten akustinen osuus ja lopuksi taas pakolliset ikivihreät ämyreistä kuluttajille.

Settilista oli poikkileikkaus Creamia, tuttuja bluesin standardinomaisia covereita sekä soolotuotantoa. Soundimaailma miellytti eli virtuoosin kitara oli miksattu mukavan pintaan, mutta karismaattisen ja ammattitaitoisen taustabändin poljento tuntui myös alavatsassa asti. Erityismaininta toiselle kiraristille Doyle Bramhallille ja pianisti Paul Carrackille, joka veti mieleen painavasti encoren High Time We Wentin. Kiekkotermein todellisia franchise playereita.

Rehtori itse oli arvokkaasti vanhentunut ja vähäpuheinen- ja eleinen oma itsensä, joka jätti juttelut nuoremmille kollegoilleen ja antoi instrumentin puhua. Tempo oli selvästi matala, esim. Crossroadsissa, mutta mistään taantumisesta ei voi puhua, vaan edelleen hyvin kunnianhimoisesta muusikosta.

Slowhand tarjoili hyvin tiivistetyn peruspaketin, jossa oli kaikki pakollinen aina jykevimmistä bluesrevityksistä tunnelmallisiin akustiikkaklassikoihin kuten Tears In Heaven ja sitä rataa ja olin oikeastaan tyytyväinen, että mistään Sunshine Of Your Lovesta ei kuultu mitään 15 minuutin pitkästyttävää potpuria.

Kiitos. Rehtori puhui ja kansa kuunteli.

 

[nummenkallio]

Clapton oli kyllä hyvä ja toimitti juuri sen, mitä itse tilasin. Tunti neljäkymmentä minuuttia silkkaa asiaa, eikä mitään joutavia höpöttelyjä. Toki tuo vähäpuheisuus ja vähäeleisyys mainittiin kaikissa keikka-arvosteluissa, mutta sellainen se Clapton on, ei se voinut tulla yllätyksenä. Minusta se oli vain hienoa. Tuo Claptonin vähäeleisyys on nimenomaan arvokkuutta.

Ja tottakai Erkin kitara soi komeasti, laulukin kulki ihan hyvin, ja taustabändi oli kovassa vedossa. Itselleni kohokohdat olivat yllättävän aggressiivinen ja äänekäs versio Badgesta sekä todella tanakasti kulkenut Cocaine. Laylasta olisin ottanut mieluusti sähköisen version, mutta pääasia, että se kuultiin. Myös encorena soitettu High Time We Went toimi erinomaisesti. Yleisesti ottaen bändi soitti mielestäni erittäin hyvin, soitto kulki kuin juna. Suunnilleen samaa settiähän äijät veivaavat illasta toiseen, joten ei ole ihme, että kulkee.

Claptonin keikka tiivisti sen, mitä on vuosikymmenien kokemus ja ammattitaito. Ei hyvään keikkaan välttämättä muuta tarvita. Nyt pelkkä musiikki riitti mainiosti, ja ainakin itse poistuin keikalta tyytyväisenä.

 

[Jaakkon78]

Olisi edullisesti myynnissä fyysinen lippu C3 rivi 14 paikka 240 Helsingin Jäähallissa 19.4. Pyydän 80 euroa eli alle sen mitä lippu maksoi. Laita sähköpostia jn1978@gmail.com

 

[Pavlikovsky]

Joe Bonamassa nähty tovi sitten HIFK-hallissa ja on todettava, että ei suotta miestä, joka soitti jo 12 vuoden iässä mestari BB Kingin kanssa, pidetä alan piireissä tämän hetken yhtenä suurimmista nimistä. Bonamassa on ehtinyt nousevalla urallaan luoda isohkon läjän levyjä täynnä modernimpaa ja rootsimpaa otetta bluesiin ja rockiin. Näiltä levyiltä kuultiinkin monipuolisesti vetoja ja yleisön reaktioista päätellen tuote oli ns. hallussa.

Pidin näkemästäni kyllä. Bonamassasta näkee alle viidessä sekunnissa täysmaallikkokin, että nyt on virtuoosi asialla. Soundit on ykkösluokkaa, mies laulaa mukavan kliinisti, taustabändi aivan eliittiä ja sooloa tulee soolon perään niin, että vanhoja alan kuninkaitakin hirvittäisi penkissä, kun kesken Just Got Paidin heitetään Led Zeppelinin Dazed And Confused silmään ja tulitetaan soolot ulos ja kenties Jimmy Pagen naamataulu punaiseksi ja palataan Just Got Paidiin takaisin ilmeenkään värähtämättä. Mestarillista.

Toisaalta, Bonamassan kriitikoille ja aivan todellisen roots bluesin ystäville tämä edellämainittu on punainen vaate, jonka myös ymmärrän. Samaan aikaan, kun Bonamassa kurittaa Gibsoniaan kitarasankarimaisen sormet punaisena laskelmoidun tarkasti, niin samalla taka-alalle jää bluesiin olennaisesti kuuluva tietty suuripiirteisyys ja sellainen hieman välinpitämätön asenne omaa virtuoosimaisuuttaan kohtaan. Soitto svengaa, mutta puuttuuko siitä karisma ja tietty rosoinen vaarallisuus? Mene ja tiedä. Bluesin soundi on kuitenkin yhdistelmä kovaa elämää slummikortteleissa, savuisia kortteleita ja elämänmakuista soundia, jossa vireen ei välttämättä tarvitse olla niin terävä.

Ehkäpä totuus löytyy jostain puolesta välistä ja Bonamassa tekee omaa juttua vahvasti, johon kuuluvat myös hienot tunnelmalliset kappalerakenteet, kuten keikan päättävä Mountain Time. Skaala oli laaja, sillä välillä reviteltiin ihan kunnolla sen enempiä turhanpäiväisiä spiikkejä jorisematta.

Lopuksi on sanottava, että ammattitaitoisen ja rautaisen yhtyeen omanlainen kapellimestari oli ehdottomasti Hammondien takana itse Reese Wynans, joka toi jylhää urkusoundia moneen biisiin välillä tanakasti ja välillä enemmän kevyellä honky tonkilla. Wynans oli itse Stevie Ray Vaughanin mukana Double Trouble yhtyeessä ja oli myös Duane Allmanin kanssa aikoinaan Second Coming yhtyeessä jo 60-luvulla, josta varsinainen The Allman Brothers Band ponnisti ja jonka kanssa Wynans myös paljon soitti eri ammoisina aikoina. Melkoisen raskaan sarjan Rock And Roll Hall Of Famen nimityksen omaava konkari tuli nyt myös nähtyä.

Ja tiettyä symboliikkaa siinä olikin, koska sillä lavalla seisoo Bonamassa, joka ei varmasti isoimpia suuruuden hetkiään ole edes vielä tavoittanut ja Wynans, joka siellä on jo käynyt.

 

[Outsider]

Joe Bonamassa nähty tovi sitten HIFK-hallissa ja on todettava, että ei suotta miestä, joka soitti jo 12 vuoden iässä mestari BB Kingin kanssa, pidetä alan piireissä tämän hetken yhtenä suurimmista nimistä. Bonamassa on ehtinyt nousevalla urallaan luoda isohkon läjän levyjä täynnä modernimpaa ja rootsimpaa otetta bluesiin ja rockiin. Näiltä levyiltä kuultiinkin monipuolisesti vetoja ja yleisön reaktioista päätellen tuote oli ns. hallussa.

Pidin näkemästäni kyllä. Bonamassasta näkee alle viidessä sekunnissa täysmaallikkokin, että nyt on virtuoosi asialla. Soundit on ykkösluokkaa, mies laulaa mukavan kliinisti, taustabändi aivan eliittiä ja sooloa tulee soolon perään niin, että vanhoja alan kuninkaitakin hirvittäisi penkissä, kun kesken Just Got Paidin heitetään Led Zeppelinin Dazed And Confused silmään ja tulitetaan soolot ulos ja kenties Jimmy Pagen naamataulu punaiseksi ja palataan Just Got Paidiin takaisin ilmeenkään värähtämättä. Mestarillista.

Toisaalta, Bonamassan kriitikoille ja aivan todellisen roots bluesin ystäville tämä edellämainittu on punainen vaate, jonka myös ymmärrän. Samaan aikaan, kun Bonamassa kurittaa Gibsoniaan kitarasankarimaisen sormet punaisena laskelmoidun tarkasti, niin samalla taka-alalle jää bluesiin olennaisesti kuuluva tietty suuripiirteisyys ja sellainen hieman välinpitämätön asenne omaa virtuoosimaisuuttaan kohtaan. Soitto svengaa, mutta puuttuuko siitä karisma ja tietty rosoinen vaarallisuus? Mene ja tiedä. Bluesin soundi on kuitenkin yhdistelmä kovaa elämää slummikortteleissa, savuisia kortteleita ja elämänmakuista soundia, jossa vireen ei välttämättä tarvitse olla niin terävä.

Ehkäpä totuus löytyy jostain puolesta välistä ja Bonamassa tekee omaa juttua vahvasti, johon kuuluvat myös hienot tunnelmalliset kappalerakenteet, kuten keikan päättävä Mountain Time. Skaala oli laaja, sillä välillä reviteltiin ihan kunnolla sen enempiä turhanpäiväisiä spiikkejä jorisematta.

Lopuksi on sanottava, että ammattitaitoisen ja rautaisen yhtyeen omanlainen kapellimestari oli ehdottomasti Hammondien takana itse Reese Wynans, joka toi jylhää urkusoundia moneen biisiin välillä tanakasti ja välillä enemmän kevyellä honky tonkilla. Wynans oli itse Stevie Ray Vaughanin mukana Double Trouble yhtyeessä ja oli myös Duane Allmanin kanssa aikoinaan Second Coming yhtyeessä jo 60-luvulla, josta varsinainen The Allman Brothers Band ponnisti ja jonka kanssa Wynans myös paljon soitti eri ammoisina aikoina. Melkoisen raskaan sarjan Rock And Roll Hall Of Famen nimityksen omaava konkari tuli nyt myös nähtyä.

Ja tiettyä symboliikkaa siinä olikin, koska sillä lavalla seisoo Bonamassa, joka ei varmasti isoimpia suuruuden hetkiään ole edes vielä tavoittanut ja Wynans, joka siellä on jo käynyt.

Hesarin jutussa oli kuvattu keikkaa muoviseksi ja kieltämättä se on aika kuvaava sana siihen mitä Bonamassasta tulee itsellekin mieleen. Nyt en ollut keikalla, mutta aiemmin on tullut nähtyä Tavastialla, Musiikkitalossa ja Areenassa. Diggaan kyllä periaatteessa miehestä ja hänen innostuksesta musiikkia ja soittimia kohtaan jne., mutta jotenkin siitä itse musiikista tulee varsinkin nykyisin juurikin se mainittu muovinen fiilis.

 

[Pavlikovsky]

Hesarin jutussa oli kuvattu keikkaa muoviseksi ja kieltämättä se on aika kuvaava sana siihen mitä Bonamassasta tulee itsellekin mieleen. Nyt en ollut keikalla, mutta aiemmin on tullut nähtyä Tavastialla, Musiikkitalossa ja Areenassa. Diggaan kyllä periaatteessa miehestä ja hänen innostuksesta musiikkia ja soittimia kohtaan jne., mutta jotenkin siitä itse musiikista tulee varsinkin nykyisin juurikin se mainittu muovinen fiilis.

Bonamassan sukupolvi saati nuoremmat bluesiin kallellaan olevat muusikot ovat kieltämättä hieman epäreilussa asemassa, kun kaikki alan standardit ja klassikot on keksitty aikoja sitten ja pakko olisi luoda kuitenkin itse uutta. Vertailulta ei voi vain välttyä. Bonamassan eduksi on kuitenkin luettava hyvin laaja monipuolinen musikaalisuus, jota esimerkiksi Black Country Communionin levytyksetkin alleviivaavat.

 

[Pavlikovsky]

Verevän bluesrockin perään haikailijat saavat huhtikuussa ainakin tilapäisesti kaipuulleen vastinetta, kun Walter Trout käy Suomessa Tampereella ja Helsingissä 17-18.4 kajauttamassa parit setit bluesin perusasioita. Luvassa siis vankkumatonta komppia ja sooloja sekä soolon perään sooloja lisää sooloja. Puolen vuosisataa on Valtteri bluesin ilosanomaa takonut ulos rammareista, mutta kenelle mies on vieras, niin John Mayallin Bluesbreakerseihin sekä Canned Heatiin asti mies on aikanaan kiivennyt ennen soolouraansa eli korkeakoulut käyty alalla. Esimakua tulevasta saa 3-4 viimeisimmältä soololevyltä sekä vuoden 2016 Amsterdamin liveltä, jossa on aivan hillitön meno ja ihmekös tuo, kun mies palasi elämään maksansiirron myötä. Gibson laulaa ja Hammond jylisee. I`m back!

Iso suositus.

 

[SOF1969]

Verevän bluesrockin perään haikailijat saavat huhtikuussa ainakin tilapäisesti kaipuulleen vastinetta, kun Walter Trout käy Suomessa Tampereella ja Helsingissä 17-18.4 kajauttamassa parit setit bluesin perusasioita.

Kiitos tämän mainitsemisesta, olen pitkään halunnut nähdä äijän livenä. Oli mennyt tämä ohi, nyt on lippu hankittu, parhaat mestat olivat jo toki menneet.

 

[Pavlikovsky]

Tällä viikolla oli tärkeä blues meeting, kun Walter Trout vieraili näillä lakeuksilla ja olihan se nähtävä ja piletille todellakin tuli vastetta.

Niin verevää hidasta bluesia, nopeampaa bluesia, pianobluesia sekä suoranaista rokkijamia Walter tarjoili koko pitkältä uraltaan ettei uskoisi miehen noin 10 vuotta sitten olleen aivan varttia vaille yläkertaa, kun mieheltä maksa vaihdettiin. Mies ja bändi oli loistavassa vireessä ja potkua oli bändissä takana enemmän mitä on YouTubesta voinut päätellä. Kaikesta näkee, että konkarit ovat soittaneet pitkään yhdessä, sillä niin vaivatonta menoa koko ilta oli ja olihan Valtterilla bändissä alaan ”tutustumassa” jonkinlainen uusi kundi, jonka nimeä en millään muista, mutta olihan armoton mies tulittamaan. Mutta karisma, se oli elämää nähneellä Troutilla. Mies näppäilee stratocasteriaan hyvin persoonallisella soittotyylillä ja oikeastaan tämä oli oppitunti siitä miten vahvistin ja soolot otetaan haltuun .

Uusi levy Broken oli settilistan keskiössä ja esim Dee Snyderin kanssa levytetty I’ve had enough raikasi Hammondin B 3:n suoranaisen käskytyksen alaisena niin, että jokaiselle tuli selväksi ettei tämä mies ole mikään museoajelu itsestään, mutta illan esimerkiksi päätti aina yhtä väkevästi alavatsaan jyskyttävä Freddie Kingin Going Down sieltä perinteikkäämmästä osastosta.

Liikaa näitä vanhan liiton nimeen vannovia bluesvetureita ei enää varsinkaan vanhaa mannerta enää kiertele, joten pidän tätä tavallaan harvinaisenakin herkkuna. Ei voi kuin suositella myös jatkossakin.