Eli miksi siis yrittäisin mitään muutosta, kun kerran tuota ulkonäköä ei ole?
Eli kyllä niillä synnynnäisillä ominaisuuksilla on erittäin suuri merkitys. Ja itsellä kun ei ole, niin en näe mitään järkeä edes yrittää. Samalla lailla sitä olisi monella tapaa nössön oloinen, kun jo ulkonäkö heijastaa sitä. Vaikka kuinka yrittäisi olla miehinen mies, niin kukapa sellaista vakavasti ottaa?
Sattumalla löysin tämän ketjun, selailin viestejä ja alkoi oikeasti ottamaan päähän tuo valittaminen siitä, että ei kannata muuttua.
TOSITARINA ITSETUNNON KASVATTAMISEN KULUSTA.
Itse olin ala-asteen lopussa ja yläasteen alussa koulukiusattu, rapakuntoinen, muotimauton ja todella ujo. Siis aivan saakelin ujo. Jälkeenpäin on tullut mietittyä, että ihan normaali teinipoikien sosiaalinen kanssakäyminen tuntui minusta koulukiusaamiselta, koska olin niin ujo.
Sitten tuli se viimeinen pisara, jonka jälkeen päätin, että nyt täytyy muuttua tai tehdä jotain epätoivoista. Valitsin muuttumisen.
Yläasteella pojat teki pienen jäynän, johon tyhmyyttäni lankesin. Jälki-istuntoahan siitä tuli muille, mutta jotenkin onnistuin paniikissa päästämään sellaisen sammakon, että jos opettaja olisi kuullut, olisin itsekin joutunut jälki-istuntoon. Kiusaajat vaativat, että olisin tunnustanut heidät syyttömiksi ja mennyt itse jälki-istuntoon. Hakkaamisuhkailuja yms. Mutta minä poika olin päättänyt muuttua, joten en pukahtanutkaan opettajalle. Kiusaaminen ja uhkailu jatkui koulunkin jälkeen, mutta en antanut periksi, vaikka jopa omat ystäväni vaativat sitä. Ja lopuksi minulle ei tullut mitään seuraamuksia, kiusaajat istuivat kakkunsa ja itsetuntoni nousi.
Ujous totta kai säilyi, vaikka opin jättämään kiusaamisen omaan arvoonsa. Välistä en uskaltanut ihmisten vuoksi edes välitunteja viettää käytävillä, vaan lukitsin itseni vessaan ja pelasin matopeliä kellon soittoon asti. Eipä tuo niin paljoa haitannut, sillä seuraavan kesäloman jälkeen olin jo vähän avautuneempi.
Yritin koko ajan enemmän voittaa ujouttani. Joka päivä yritin edes kerran puhua sellaisessa tilanteessa, jossa pelotti. Itsensä voittaminen ei tapahdu hetkessä ja tulokset ovat hyviä vasta vuosien päästä, mutta se onnistumisen tunne voi olla jokapäiväistä. Vieläkin saan suuret kiksit siitä, että joku tilanne, joka olisi ennemmin pelottanut, menee nykyään melko helposti läpi sen kummempia miettimättä.
Se pienissä asioissa onnistuminen on parasta, koska se johtaa suuriin tekoihin.
Ennen yläasteen päättymistä aloin käymään kuntonyrkkeilyssä, koska halusin lihaksia. Ja voi ristus kunto nousi ja lihaksia tuli! Kiusaajat alkoivat jo vähän pelätä minua, vaikka en edelleenkään olisi uskaltanut panna hanttiin oikeassa tappelussa. SUOSITTELEN.
17 v pystyin jo puhumaan ihan sujuvasti (kännissä) eräälle tutulle kauniille tytölle. Seurauksena ensisuudelma ja ensirakkaus. Jälkeenpäin myös ekat sydänsurut. Päivääkään en vaihtaisi pois. Se opetti elämästä niin paljon, sillä tiesin, että seuraava naisjuttu, koska se nyt olisikaan edessä, menisi paremmin.
18 v päätin mennä mahdollisimman kauas omalta paikkakunnalta armeijaan, vaikka pelotti. Päätös oli oikea ja antoi arvokasta elämänkokemusta. Ihmisten kanssa juttelu helpottui.
19 v huomasin, että korkeanpaikan kammo alkoi vaivata liikaa. Hyppäsin benjihypyn. Korkeanpaikan kammo ei lähtenyt, mutta esim. kattoa rakentaessa en anna nykyään pelolle valtaa, sillä tiedän, että pystyn jopa benjihypyn tekemään. Pystyn siis estämään suurimman osan pelosta järjellä!
Myöhemmin kesällä pystyin taas puhumaan eräälle naiselle mukavia kännissä, joten olisin päässyt sänkyynkin asti, mutta sen verran oli jo itsetunto ja itsekunnioitus noussut, että päätin antaa tämän mursun mennä ja näin vältin morkkiksen antamalla rukkaset. Jopa itsetuntovammaisella on oltava jonkinlaiset standardit! Ja tyttö oli tosiaankin ruma jakorasia, vaikka se pahalta tuntuukin sanoa.
20 v lähdin kouluun mahdollisimman kauas kotoa. Kodin lähellä olisi ollut turvallisempaa, mutta taas kerran otin itseäni isossa päätöksessä niskasta kiinni. Seurauksena paljon jännittäviä sosiaalisia tilanteita, paljon palkitsevaa tunnetta siitä, että pärjään. Lopulta ensimmäisenä vuonna löytyikin se eka parisuhdekin kauniin ja seksikkään naisen kanssa. Hänellä oli myöskin ollut itsetunto-ongelmia (arpia käsissä yms) mutta se paljastui vasta ihastumisen jälkeen eikä ollut se pariutumisen syy.
Parisuhde kesti tasan vuoden. Sen loputtua tietenkin masensi, mutta ikävuodet 16-20 olivat opettaneet, että pahemmastakin voi selviytyä. Sen jälkeen alkoi vielä villimpi vahvalla itsetunnolla ratsastus, johon sisältyy paljon itsensä ylittämistä ja onnistumisia.
En vieläkään ole mikään haaveitteni missimagneetti tai esim. rauhanturvajoukkujen upseeri, mutta sävärit on saatu sellaisista asioista, joista en olisi osannut unelmoidakaan itsetunnon ollessa vähissä.
Vaikka tavoitteet itseni muuttamisessa oli alunperin muualla, on todella hienoa muistella jälkeenpäin vanhoja onnistumisia.
Ei elämän tarvitse olla täydellistä, vaan hauskaa.
Ennen wanhaan en uskaltanut puhua kassaneidille, nyt on tullut vedettyä benjihyppy, iskettyä jonkin verran naisia, naitu julkisilla paikoilla, esitetty ilmakitarashow satojen ihmisten edessä, pidetty puheita, johdettu projekteja, kohta perustettu oma yritys, voitettu 500 ihmisen nettipokeriturnaus jne jne.
Itsensä muuttaminen (itsetunnon osalta) johtaa hyviin asioihin, siksi se kannattaa tehdä, riippumatta siitä, pääseekö koskaan tavoitteisiinsa.
Ja minä en ole ottanut päivääkään terapiaa, vaikka tarve olisi ollut. Olen onnekas, tiedän sen. Ruma olen omasta mielestäni vieläkin, mutta mitä sitten?
Mutta koska itsensä muuttaminen alkaa täysin oman halun kautta, nimimerkki HIFK jatkaa valitustaan niin kauan kuin hänen on pakko muuttua. Niin kävi minullekin.
Olin samanlainen aikoinaan kuin nimimerkki HIFK, siksi minulla on oikeus sanoa suoraan: TEE JOTAKIN ELÄMÄLLESI, ÄLÄKÄ VALITA!
Sori pitkästä viestistä, älkää hyvät ihmiset sitten lainatko tätä koko viestiä kun vastaatte!